2013, been waiting for you already

Tänään ei tuu mitään alkubiisinpätkää, mä vaan kirjotan. Koska tänään on sanomista. Tänään on kiittämistä. Tänään pyydetään anteeks, annetaan anteeks. Sanotaan asioita mitä vielä viimeisen kerran haluaa sanoa, ennen kuin vuosi vaihtuu. Tänään se on. 2013, sua on jo odotettu.

Palataanpas 365 päivää taaksepäin. Vuoden 2012 alkuun. Odotin tuota vuotta, olin innoissani. Tiesin että tästä vuodesta tulisi erityinen. Ripari tulossa, joka tarkoittaa uusia kavereita ja unohtumattomia muistoja. Unohtumaton tämä vuosi todellakin on ollut. En sitä voi kieltää. Mutta ei pelkästään hyvällä tavalla. Niin paljon on tapahtunut. Mutta siis 31.12.2011. Tuosta päivämäärästä en muista paljoa. Nyt kun mietin, olimme siskoni ja hänen kaverinsa kanssa ulkona ja sain paljon "hyvää uutta vuotta" tekstareita. Siihen ne muistikuvat jäivät. 

Kun taas miettii tätä vuotta. Huhhuh, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Kaikkea en edes tässä kerro, pidän ittelläni, mutta nyt kiteytettynä tää vuosi on mennyt suunnilleen näin.
Kevät oli semmosta sähläystä. Tanssipainotteista jos näin voi sanoa. Siitä ajasta en hirveästi mitään muista, ehkä silloin ei tapahtunut mitään niin merkittävää. Paitsi, että meidän ripariporukka kokoontu ekaa kertaa ja siitä lähtien aloin tutustua uusiin ihmisiin. 
Kesän eka viikko meni treenaamisessa joka huipentu viikonlopun kestäviin Show SM kisoihin, joista mukaan lähti Latino Show sarjasta sellainen mukavan kullan värinen pokaali joka nyt komeilee tossa mun hyllyllä. 
Sen jälkeen alkoi se varsinainen kesäloma. Aurinkoa, kavereita, mökkeilyä, mitä nyt kesä vaan voi kaikessa normaaliudessaan olla.
Paitsi sitten tuli heinäkuun yhdeksäs päivä. Ripari. Mä olin niin innoissani, että en varmaan nukkunut koko yönä ennen sitä leiriä. Meillä oli jo bussin takaosa vallattuna ja bileet pystyssä, näytti siltä että mikään ei voi mennä pieleen. Parin tunnin matka Muurlaan meni nopeasti, huoneet jaettiin ja siitä se kaikki sitten lähti. Tuon viikon aikana tapahtui kaikkea mitä vaan voi kuvitella: suhdekiemuroita, paniikkikohtauksia, itkua, naurua, pettymyksiä, onnistumisen tunnetta, koskettavia kertomuksia omista elämistä, uusia ystävyyssuhteita, "muurahaisista" aiheutunutta tuskaihottumaa, kaikkea. Unohtumaton viikko, ei muuta voi tosta sanoa. Sen viikon jälkeenkin tapahtu paljon siihen ripariin ja riparilaisiin liittyen. Mutta se saa jäädä teille mysteeriksi, koska se on liian pitkä tarina. Ja liian henkilökohtainen meille kaikille. 
Loppukesä ei mennyt niin positiivisissa merkeissä. Löysin itseni tilanteesta, josta en ikinä olisi kuvitellut itseäni löytävän. Siitäkään en kerro enempää, alkaisi mennä vähän liian suureksi avautumiseksi. 
Kuitenkin, kesän jälkeen alkoi yhdeksäs luokka, isoskoulutus, kerhonohjaus ja treenaaminen. Luokallemme tuli uusi tyttö ja yksi poika muutti eriin maahan. Tietenkin se vähän vaikutti luokkaamme, pientä totuttelua tarvitsi. Mutta kaikki tottuivat tähän nopeasti ja koulu maistui yhä puulta. Olin päättänyt aloittaa panostuksen. Se ei hirveästi mielialaa kohottanut, että kavereilta ei saanut tähän päätökseen hirveästi uskoa, pienet naurahdukset ja "noin sä sanot joka vuos" puheet. Ja sen mukana numerot pysyivät valitettavan alhaisina. Onnistumisiakin tuli, yllättävinä hetkinä. Myös kivaa potkua vuoteen toivat koulumme 60-vuotis juhla ja uudet kaverit. Aloin viihtyä koulussa enemmän ja enemmän. Tuntui siltä että ehkä kestän tämän vuoden. Siltä tuntuu vieläkin, mutta en vaan jaksaisi raahautua sinne kouluun. 
Mutta nyt vähän isoskoulutuksesta. Isoskoulutus on ehkä tällä hetkellä paras asia mitä mulle on tapahtunut. Ne ihmiset joita oon tavannut siellä, on jotain niin tavattoman mahtavaa. Tämän iskosyksyn kohokohta on todellakin ollut isosleiri. Tutustuin siellä niin yllättäviin ihmisiin, ihmisiin joihin en kuvitellut törmääväni ikinä. Ja juuri heistä olen todella kiitollinen. 
Vastaan tänä syksynä tulivat myös nuortenleiri, joka oli itselleni ja parille kaverilleni tosi tunteellista aikaa. Tapahtui niin paljon kaikkea. Olarin seurakunnan kautta kävin myös pelaamassa megazonea ja itsenäisyyspäivän juhlissa. Kulmalla on tultu vietettyä aikaa myös todella paljon. Iskosyksyn päätteeksi sain vielä tiedon että mut on valittu isoseksi, vaikka olenkin vasta ykkösvuoden isonen. Kiitos niille jotka tästä asiasta päätti! Oon otettu.
Tanssin osalta mun vuos ei ole ollut mitenkään erikoinen, käytiin siellä, voitettiin se SM kulta, käytiin MM-kisoissa Tsekeissä ja oltiin seitsemänsiä. Siinä maassa ollaan niin puolueellisia, että ei siitä muuta kun että voi vaan olla tyytyväinen ettei hävitty. Ja onhan tää parempi kun viime vuoden diskaus. Mut hauskaa oli, siitä ei voi muuta sanoo. Aina on tän porukan kanssa. 
Henkisesti tää vuosi on ollut mulle aika rankka. On ollut todella paljon hetkiä kun on halunnut luovuttaa. Koulun, kavereiden ja kaiken muun kanssa. Sieltä on kuitenkin noustu ja ylöspäin mennään. Koska uusi vuosi on tulossa. Onneksi. 
No en tästä vuodesta sen enempää, sanon vaan että lempivuos ei oo todellakaan ollu, mutta hyvä kuitenkin. Uusia ystäviä on tullu varmaan enemmän kuin minään vuonna. Sen takia tää vuosi on ollutkin mulle niin erityinen. Kiitos kaikille siitä!!

Tästä postauksesta piti tulla paljon pidempi ja syvällisempi, mutta me lähetään juhlimaan uutta vuotta niin ei tässä nyt ole aikaa hirveesti enempää kirjottaa. 

2013. Siitä tulee niin hyvä vuosi. Mä tunnen sen. Tästä vuodesta tulee muutoksen vuosi. Kaikki muuttuu. Ja mä katson sitä kohti positiivisena ja odottavaisena. 2013, don't let me down.

Be safe, and have a happy new year.

-Rosa

Try

"But just because it burns
Doesn't mean you're gonna die
You've gotta get up and try."

Musiikki. Mikä ihmeellinen vaikutus siinä onkaan ihmisiin. Tai no en teistä tiedä, mutta mulle se on ainakin yks merkittävimmistä asioista elämässä. Musiikin kuuntelun lisäksi itse teen musiikkia. Enimmäkseen kirjoitan sanoituksia, koska kokeilin kerran säveltää ja päädyin siihen tulokseen, että jätän sen homman niille jotka sen oikeasti osaavat. Kirjoittamista on niin paljon erilaista. Itselläni tärkeimpiä ovat tämä blogi, koska saan purkaa tähän tunteitani ja juuri tuo biisien kirjoittaminen. Jos tuo unelmissa oleva laulajan ura ei nyt lähde viemään minnekkään suuntaan niin olisi hienoa kirjoittaa sanoituksia laulajille. Se fiilis kun kuulisi omat lyriikat radiosta; maailman ylpein ja hienoin. Niin siis mitä alunperin piti tuosta kirjoittamisesta sanoa on se, että se auttaa. Kaikessa. Musiikki on lohduttava ja auttava tekijä minunkin elämässäni, varmaan monen muunkin. Itselläni tunteiden saaminen paperille auttaa. Äskenkin todistettu. Tuli puolikas biisi kirjoitettua. Tottakai se on vielä raakaversio ja sanoja tullaan hiomaan vielä vaikka kuinka pitkään, kuitenkin olen tyytyväinen siihen. Kun tuon tekstinpätkän sain valmiiksi, tuli kevyt olo. Rupesi hymyilyttää ja tajusin ettei elämä niin vakavaa olekaan. Kun vain on musiikki.

Niitä hetkiä tulee, kun on umpikujassa. Ilman tietä ulos. Kun johonkin asiaan tulee viimeinen niitti ja kaikki räjähtää käsiin. Tälläisiä tilanteita tulee kaikille vastaan. Sitä oikeaa vaihtoehtoa tulee pohdittua vaikka kuinka pitkään. Pitäisikö jatkaa? Antaa itselleen toinen mahdollisuus? Ainahan voi yrittää uudelleen, ei se asiaa pahenna. Vai pahentaako? Pitäisikö sittenkin vain päästää irti? Joskus se on se oikein vaihtoehto. Ei kannata yrittää pitää kiinni tyhjästä kun tietää itsekin ettei toivoa ole. Loppujen lopuksi huomaat, että teit oikein. Luovuttaminen tuntuu välillä pahalta, mutta joskus se kannattaa. 

Irti päästäminen. Se on rankkaa, mutta välillä välttämätöntä. Tunne saattaa olla tyhjä. Unelias. Kuin kävelisi usvassa. Alussa saattaa tulla vastaan uudelleen yrittämisen tunne. Mitä jos saisinkin kaiken korjattua? Kyllä saan ajatukseni koottua ilman jonkun asian jättämistä taakse. Ei. Myös ajatukset tarvitsevat tilaa. Sinä tarvitset tilaa hengittää. Joten hengitä. Unohda kaikki ja anna uusien tuulien puhaltaa. Uusi vuosi on tulossa, uudet ihmiset ja uudet muistot. Anna niille tilaa. Puhalla ulos, ota ilmaa sisään. Anna kaiken asettua. Vuosi 2013 näyttää kyllä mitä on tulossa, kun vain maltat odottaa.


Tää on nyt tosi myöhänen postaus. Se johtuu siitä etten saanut unta. Piti päästä kirjoittamaan että saan antaa aivoilleni rauhan nukkua. Ja nyt on sen aika. Huomenna lähden Seinäjoelle joten seuraava postaus tulee sunnuntain jälkeen. Jos ei tule ennen uutta vuotta, niin be safe. And have fun. 

-Rosa

Things are gonna get better

"Everybody's got a time in their life
when everything hurts and nothing's right.
But you gotta walk on, yeah you gotta walk on.
Everybody's got a piece of their heart
that's been stepped on and torn apart.
But you gotta be strong, yeah you gotta walk on."


Täällä mä taas vaihteeksi teiän iloksi, tai suruksi, kirjottelen jotain tekstiä. On parina päivänä pitäny jo kirjottaa, esim jouluaattona ois tullu oikeesti vaikka kuinka paljon tekstiä mut ei sitten vaan jaksanut avata konetta ja aloittaa kirjoittamista. No, nyt aloitin. Ja tästä tulee taas varmaankin sellanen postaus että alotan tän nyt n klo 13:16, melkeen puoli tuntia heräämisen jälkeen, ja lopetan siinä joskus yhdentoista aikaan illalla. Kirjottelen kun tulee sellanen fiilis. Onks tää teille ihan ok? No, hope so.

Kaikille tulee varmaan niitä hetkiä kun mikään ei oikeasti mene hyvin. Kaikki menee juuri toisella tavalla kun olet toivonut ja tuntuu siltä että koko maailma on kääntänyt sulle selkänsä. Ettei vaan toivoa löydy. Tulee sellainen totaalinen romahtaminen ja väsymys, ei jaksa tehdä mitään, pystyy vain olla paikallaan ja hengittää. Alkaa fiilikset hipoa jo masennusta. Mutta muista juuri se, että hengität vielä. Olet kuitenkin vielä elossa. Ja sulla on niin monta hyvää vuotta jäljellä, niin miksi heittää niitä hukkaan? Viiden vuoden päästä saatat olla vaikka toisella puolella maailmaa elämässä sitä kunnon elämää. Tai saatat olla valmistumassa johonkin haluamaasi ammattiin. Tai opiskelemassa. Kuitenkin kun mietit elämääsi viiden tai kymmenen vuoden päästä, ei se ole enää samanlaista. Osa näistä nyt ympärillä olevista ihmisistä ei ehkä ole siinä, osa on. Uusia ihmisiä on tullut elämääsi vastaan. Saatat olla naimisissa, jos nyt siis omasta ikäluokastani puhutaan. Sinulla on yhä ongelmia, mutta ne eivät ole samanlaisia. Ja siinä vaiheessa olet selvinnyt jo näistä vahnoista. Joten mieti nyt hetki. Sinulla on vielä elämä edessä. Meillä on vielä elämä edessä. Mäkin olen vasta 15-vuotias. Elänyt vain pienen osan elämästäni. Ei tämä tähän lopu.

Niin siis kaksi päivää sitten oli jouluaatto. Mitä te kaikki saitte lahjoiksi? No, hyvä mun kysyä, mähän tässä oon se joka kirjoittaa. No mä itse sain kaikkea ihanaa. En toivonut kun vain yhden asian ja saan sen vasta tammikuussa, mutta äiti on nähtävästi kuunnellut juttujani sen verran että tajusi aika hyvin mitä haluan, ilman että itse olin edes huomannut. Saitte itsekin varmaan todella paljon ihania lahjoja. Mutta yksi kysymys mulla on. Muistitteko kiittää? Muistitteko halata lahjojen antajia ja sanoa kiitos? Kiitollisuus on varsinkin näin joulun aikaan todella olennainen asia. Meillä on tapana arkenakin ruuan jälkeen kiittää. Vaikka se on traditio, sitä kuitenkin tarkoitetaan. Nimittäin ilman vanhempia ruokaa ei olisi, he meidät elättävät. Joten KIIIIIITOS mun vanhemmille kaikesta. Sitten kiitos kans kavereille ja kaikille muille mun elämäs oleville ihmisille.




Okei en mä jaksanu jättää tätä tähän tälleen auki niin mä nyt lopetan tän tähän, illalla saattaa tulla uus teksti. Liikaa ajatuksia liian laiskalle kirjoittajalle. 

-Rosa

Summer love

"Had the best time and now its the worst time
But we have to say goodbye
Don't promise that you're gonna write
Don't promise that you'll call
Just promise that you won't forget we had it all."




Oon jälleen kipeenä, joten ajattelin että voisin tehdä tästä kirjotuksesta tosi pitkän. Käyttää tähän aikaa, pohtia kunnolla niitä asioita mistä kirjoitan. Joten nyt kun kello on 18:32, aloitan maratonpostauksen. Jos siitä nyt sellainen tulee.

Olin parhaalla kaverillani Heidillä yötä tossa noin viikko sitten. Me ei oltu nähty pitkiin aikoihin kunnolla ja juteltu, joten nyt siihen oli aikaa, ja olihan sitä aihettakin. Yksi meidän tosi yleisistä aiheista on ulkonäköpaineet. Miltä pitäisi näyttää että kelpaisi kaikille? Tuo on varmaan maailman tyhmin kysymys, koska ei kukaan tietenkään voi kelvata kaikille. Jokaisella on erilainen käsitys kauniista ja täydellisestä. Nyt teille tulee mieleen varmaankin lause "ei kukaan ole täydellinen". Jos kukaan ei ole täydellinen, niin mikä on täydellinen? Eihän täydelliselle ole määritelmää jos kukaan ei ole sellainen vielä ollut. Ei ole sitä täydellistä johon voisi verrata. Koska voin 110% varmasti sanoa, että jokainen voi mainita ulkonäöstään edes yhden virheen, jos enemmänkin. Mutta jokainen ihminen on jollekkin toiselle ihmiselle täydellinen. Jos et vaikka pidä omien silmiesi väristä, joku toinen saattaa kadehtia juuri sitä osaa sinussa. Ihmisiä ei ole luotu täydelliseksi. Jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mielestäni tämä lause on hyvä muistaa; "Jokainen on täydellinen sellaisenaan kuin on." Tiedän, tuo kuulostaa todella kliseiseltä ja epätodelliselta, mutta niin se vaan on. Uskot tai et.

Jos oikein muistan, puhuin kerran siitä, miten olen tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja miten kaikkien muidenkin pitäisi olla. Siitähän puhuin äskenkin. Kuitenkin kun istuimme Heidin kanssa saunassa puhumassa syvällisiä niin tajusin, että nyt itsellenikin on tullut tämä vaihe, milloin ajattelen että mitä jos en riitäkkään tälläisenä. Puhuin tästä Heidin kanssa ja sanoin, että tulee todella tyhmä olo, kun puhun teille siitä miten pitäisi olla tyytyväinen itseensä vaikken itse ole. Silloin Heidi totesi, että mun pitäisi kirjoittaa siitä. Rupesin miettimään asiaa ja tajusin Heidin olevan oikeassa. Tsemppaamispuheiden lisäksi voisin itsekin puhua siitä miltä tuntuu kun ei vaan tunne itseään riittäväksi. Nyt ennen kuin aloitan tän selostuksen, haluan sanoa että ne tsemppauskommentit voi jättää kokonaan välistä. Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen siihen kuka olen joten älkää huoliko, en ole missään itsesäälin kuopassa josta en mukamas pääse ylös tai jotain. Jos en olisi kunnossa niin ei mulla olisi teitä ihania ihmisiä ympärillä. Kiitos siitä muuten. Mutta siis tiedätte kaikki varmaan sen tunteen, kun katsotte kuvia superhoikista, ruskettuneista, ns "täydellisistä" ihmisistä jotka esim osaavat jotain mitä te ette osaa tai ovat jollain muulla tavalla siinä elämäntilanteessa jossa itse haluaisit olla. Siinä vaiheessa yleensä tulee sellainen olo, että mitä olen tehnyt väärin kun en ole tuollainen tai jotain sinne päin. Tuntuuko tutulta? Silloin myös tekee mieli aloittaa hirveä elämänmuutos sisältäen kaiken maailman dieetit, liikuntakuurit, luonteenmuutokset etc. Haluaisi vain olla joku muu. Näitä hetkiä ei tule mulle usein, sen vaan sanon. Jos tulee, niin mieti. Mieti niitä kaikkia ihmisiä jotka ovat nähneet sut mitä ihmeellisimmissä tilanteissa, minkä näköisenä tahansa ja silti ovat vieläkin siinä. Miksi he ovat siinä? Tietenkin sun takia. He välittävät sinusta sellaisena kuin ovat ja eivät todellakaan haluaisi että muutut. Heille olet täydellinen. Maailmassa on myös monia ihmisiä jotka kadehtivat sinua. Saattaa olla, että jopa ne ihmiset jonka ulkonäön tai luonteen haluaisit, kadehtivat sinua. Mieti sitä. Tiedän, että se ei aina muuta mielipidettäsi itsestäsi, mutta saattaa kuitenkin vähän edes auttaa siinä itsensä hyväksymisessä. Toistan kokoajan tätä samaa, jokainen on omilla tavoillaan ja omana itsenään täydellinen.

Jokaisella ihmisellä tulee jossain vaiheessa elämässä vastaan ongelmia. Välillä tuntuu siltä, ettei mikään auta ja maailma vaan kaatuu niskaan. Tekisi mieli vaan päästää irti, luovuttaa. Meitä ihmisiä ei kuitenkaan ole luotu luovuttamaan. Itsestäni olen huomannut sen, että en selviä ongelmistani yksin. Tarvitsen jonkun jolle kertoa, tai taakka kertyy liian raskaaksi kantaa. Asian jakaminen jonkun luotettavan ihmisen kanssa keventää sydäntä. Voit myös puhua asiasta sen ihmisen kanssa ja tuo luotettava ihminen saattaa myös antaa sinulle hyviä neuvoja asian ratkaisemiseksi. Kertomisesta on siis paljon hyötyjä. Kuitenkin jokaisessa ihmissuhteessa piilee se yksi painajainen; sen rikkoutuminen. Mitä jos ajaudutaan riitaan ja välit katkeavat? Lähtevätkö luottamukselliset jutut kiertämään? Koska valitettavasti tuokin on mahdollista. Jos riita on ollut niin paha, että jossain raivon hetkellä vahingossa lipsauttaa asian jollekkin kaverille. Tuo tilanne tappaa sisältä molempia osapuolia. Sitä jonka juttu on kerrottu ja sitä joka sen on kertonut. Tilanne on vaikea kaikille. Joten juuri tämän asian takia yritän valita luottamushenkilöiksi ihmiset joihin luotan niin paljon, että vaikka välit katkeaisivat, jutut eivät leviä. Ja jos nyt luet tätä ja tiedät olevasi yksi niistä ihmisistä johon mä luotan, kannattaa olla tyytyväinen. 

Haluaisin taas puhua ystävistä. Itse asiassa, haluaisin kiittää mun ystäviä. Mun ystävät on sellasia, että en vaihtaisi niitä mistään hinnasta mihinkään. Ne on retardeja niin monella eri tasolla että mä en voi ees kuvailla sitä. Ne kiusaa mua, huijaa mua kaikissa maailman tyhmimmissä asioissa, jättää mut yksin keskelle paikkaa josta mä en tiedä yhtään mitään ja valvottaa mua yöllä kaiken turhan takia. Mutta sit taas ne kuuntelee mua aina kun mulla on jotain sanottavaa, tukee mua mun päätöksissä, ei jätä mua yksin kun tartten ystävää ja auttaa mua mun elämän eri käänteissä. Ystävyyssuhteissa kuitenkin pitää vastaanottamisen lisäksi myös osata antaa. Eli kun te teette nää kaikki edellämainitut mulle, niin mä teen ne myös teille. Ja vaikka te kiusaatte mua, ei se silti tarkota et te vihaisitte mua, vaik huijaatte nii kuitenki kerrotte mulle totuuden sit ku ootte kiusannu mua silläki taas tarpeeks, vaik jätätte mut yksin nii tuutte silti hakemaan mut oikeeseen suuntaa pelästyttämisen jälkee ja vaik valvotatte mua yöllä niin silti joskus se on siitä syystä että mä ite haluun valvoa teiän kanssa. Ilman teitä mä en ois kuka mä oon. Jokainen teistä on muuttanu mua jollain tavalla, jotkut vähemmän, toiset taas enemmän. Ilman teitä, mua ei olis. Joten sen takia mä haluan sanoa teille KIITOS siitä että ootte sellasia mitä ootte ja pliis, pysykää sellasina. Ootte kaikki mulle järjettömän tärkeitä ja rakkaita.


No ei tästä niin pitkää tullukkaa ku mä kuvittelin. Mä haluisin kirjottaa hiiiiirrrrrveeeeesti enemmän vielä mut en mä oikeen voi ku rupee tää kipeenä olo näyttää merkkejä ja ois varmaa kohtapuolin aika mennä nukkumaa. Että mä joskus vielä paranenkin. Ehkä.

Tää "maratonpostaus" siis loppu kello 21:36. Lyhyeks jäi. Anteeks. 


-Rosa

Goodbye my lover

"You touched my heart,
you touched my soul.
You changed my life and all my goals.
And love is blind and that I knew when,
My heart was blinded by you."

En muista oliko se viime blogiteksti vai joku muu, mutta puhuin kuitenkin siitä tunteesta jota en osannut hahmottaa. En vieläkään osaa nimetä sitä, mutta ymmärrän kuitenkin sen tarkoitukset nyt todella selvästi. Siihen tunteeseen kuuluu turva, pelko, onnellisuus, kaipuu, mutta tällä hetkellä eniten se, että tekee mieli vain hymyillä. Hymy. Se ihmeellinen asia. Oikealta ihmiseltä tullessa se saattaa pelastaa päivän. Mulla niitä ihmisiä on pari. Toinen parantava asia on halaus. Olen itse huomannut, että yksi halaus voi tarkoittaa vaikka mitä. Tiedätte varmaan itsekin.

Elämä koostuu erilaisista asioista. Olen sattunut huomaamaan, että elämä pyörii aika paljolti koulun ja työn ympärillä. Eikö kuulostakin aika tylsältä? Niin mäkin ajattelin. Siitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä tylsää. Ensinnäkin juuri tästä syystä kannattaa valita ammatti, josta pitää. Silloin se työnteko ei tunnu tylsältä. Myös sana arki kuulostaa mun korvaan ainakin tosi ankealta ja masentavalta. Mutta jos arkeen lisää kaikkea pientä vähän antamaan potkua, niin yhtäkkiä se arkikin alkaa maistua ihan hyvälle. Välillä mun mielestä on niin puuduttavan tylsää raahautua kouluun, välillä taas ei. Esimerkiksi tämä koulupäivä ei tuntunut niin pahalta, koska oli itsenäisyyspäivän juhlat. Samoin 60-vuotisjuhlan viikkona oli sen verran kivaa, että oikeasti välillä jopa teki mieli mennä kouluun. Tämän takia valitsenkin lukioksi sellaisen lukion, jossa on todella paljon juuri tälläistä kaikkea, arkea piristävää asiaa. Suosittelen sitä teillekin.

All you need is love. Kuuluisa The Beatlesien kappale. Samalla se on yksi mun lempi sanonnoista. Lyön vaikka vetoa, että noin puolet teistä rupeaisi puhumaan rahan tärkeydestä etc. En väitä missään nimessä, että raha ei olisi tärkeää. Tietenkin se on. Ilman rahaa ei olisi mitään. Mutta kuitenkin, mietippä asiaa tältä kannalta. Jos sinulla olisi rahaa, mutta olisit yksin, olisitko onnellinen? Entä jos sinulla ei olisi rahaa, mutta ympärilläsi olisi paljon sinulle rakkaita ihmisiä, olisitko onnellinen? Itse vastaisin ensimmäiseen ei ja toiseen kyllä. Ja en sano tätä vain siksi, että haluaisin antaa itsestäni jotenkin tosi epäpinnallisen kuvan. Oonhan mä joissain asioissa pinnallinen. Me kaikki ollaan. Kuitenkin olen huomannut, että luonne merkkaa mulle enemmän kuin pinnalliset puolet. Joten sen takia haluaisin mielummin rakkaita lähelleni kuin paljon rahaa. Siinä teille perustelu, jota ette varmaan kuitenkaan olisi tarvinneet. Anyway, saitte sen kuitenkin.

-Rosa

To Build a Home

"There is a house built out of stone
Wooden floors, walls and window sills
Tables and chairs worn by all of the dust
This is a place where I don't feel alone
This is a place where I feel at home."



Tällä kertaa mulla ei rehellisesti oo mitään hajua mitä mä kirjottaisin. Ei siis mitään. Pää lyö tyhjää, ajatus ei kulje. Kuitenkin mun päässä pyörii vaikka mitä, joka päivä. Miksi mä en kuitenkaan saa paperille tekstiä? En tiedä. Päätin sit kysyä muiden mielipiteitä asiaan. Niitä tuli pari. Esimerkiksi kahvi, isosryhmä, Oula, boxi, musiikki, nukkuminen ja se, että miksi kahva on kahva. Enhän mä mistään noista suunnilleen saa mitään tekstiä irti, siis sellaista syvällistä mistä yleensä kirjoitan. Kuitenkin, vaikka nuo kaikki on tosi yksinkertaisia asioita, nyt kun rupesin kirjoittamaan, tajusin että voin saadakin niistä jotain aikaiseksi. Pitää vain käyttää vähän luovuutta.

Neljä, itseasiassa viis mulle ehdotettua asiaa mä voin yhdistää. Isoskoulutuksen, kahvin, marsun, nukkumisen ja Oulan. Isoskoulutus, koska Oulaan mä tutustuin isoskoulutuksen kautta. Itseasiassa mä muistan sen ekan kerran kun me puhuttiin. Oli isosleiri ja oltiin syömässä, varmaankin iltapalalla ekana iltana. Katja meni juttelemaan sun ja Antin kanssa ja mä ajattelin että voisin mennä mukaan. Sit me alettiin puhua vähän enemmän ja nyt sä oot mulle tosi läheinen ystävä. Kahvi suhun liittyy taas sillä tavalla, että oot kahviriippuvainen. Oon nähny sut pari kertaa silloin kun sä et oo saanut tarpeeks kahvia ja voin vaan todeta, että sitä kannattaa välttää. Siitä ei koidu mitään hyvää. Sä myöskin nukut paljon. Ja sä oot usein tosi väsynyt, vähän niin kun mäkin. Se on tosi ristiriitasta, mutta kuitenkin selkeetä. Marsut on asia joka on oikeesti niin sun juttu. Sun ilme on niin sulonen kun puhut siitä sun uudesta marsusta, se on vaa jotain niin sua. En osaa selittää sitä. Se on tosi jännää. Mut susta haluun henkilökohtasesti sanoa sen, että oot ihanan ymmärtäväinen ja jaksat aina kuunnella kun tekee mieli vaan puhua. Karenin sanoin:"Oula on niin out of this world." 

Se on oudoin, pelottavin, kutkuttavin, ihmeellisin, jännittävin, hämmentävin ja väsyttävin tunne ikinä. Ei, en puhu ihastumisesta tai rakastumisesta. Vaikka on sekin noita kaikkia. Mutta puhun siitä, kun ei osaa tulkita tunteitaan. Kun näet jonkun henkilön, katsot häntä silmiin, mutta et kuitenkaan tiedä. Joistain ihmisistä sen vaan pystyy heti luokitella. Tuo on kaveri. Tuosta en pidä. Tuohon ihmiseen tunnen jotain vähän enemmän. Mutta mitä jos se on jotain noiden sekaista tunnetta? Millä sen kuvailisi? Tuohon olen etsinyt vastausta jo noin vuoden verran. Koska en vain tiedä. Tämä asia saattaa jäädä minulle ikuisiksi ajoiksi auki, ilman vastausta, tai sitten se toivottavasti avautuu minulle toivomallani tavalla. Vai tavalla, jota en toivo? Sitäkään en tiedä. Tää postauksen kappale saattaa tuntua teille tosi sekavalta, koska ette ole mun pään sisällä. Itse asiassa se tuntuu mustakin sekavalta. Okei, tää on ehkä hämyin teksti minkä olen ikinä kirjoittanut. Noh, pitäähän niitäkin olla. Ehkä.


-Rosa

Chasing cars

"All that I am,
all that I ever was is here in your perfect eyes,
they're all I can see.
I don't know where,
confused about how as well.
Just know that these things will never change for us at all."


Mun elämä on ollut aika sekavaa tällä hetkellä. Koulua, 60v juhlaa, kavereita, isoskoulutusta, leirejä, perheasioita, ristiriitoja... En varmaan kuitenkaan ole ainut yhdeksäsluokkalainen jolla on tälläinen tunne. Yhdeksännellä luokalla on rankkaa. Se ei ole vale. Minulle yhdeksäs luokka ei kuitenkaan tunnu niin rankalta, sillä elämäni menee koulun ulkopuolella niin hyvin, että siitä saa voimaa. Kuitenkin tänään fysiikkaa lukiessani rupesin miettimään, että mitä mä olen tehnyt nää viimeiset kaksi vuotta. Miksi mä en ole yrittänyt? Tulin yläasteelle ja ajattelin, että nyt panostan. Kuitenkin kuvioihin tuli uusia ystäviä ja kaikkea niin jännää, että koulu unohtui kokonaan. Tätä ei ole tarkoitettu teille nykyisille ja tuleville seiskoille ja kaseille panostuspuheeksi, vaan pienenä vinkkinä. Älkää tehkö niin kuin mä tein. Vaan ihan oikeasti, panostakaa alusta asti. Sen panostuksen ei tarvitse olla mitään suurta, teette vain aina läksyt, luette läksyksi tulleet kappaleet, edes yritätte keskittyä tunneilla ja aloitatte kokeisiin lukemisen ajoissa. Jos teette näin, voin sanoa, että teillä ei tule olemaan hätää yläasteella. Silloin riittää myös aikaa muulle elämälle kun ei tarvitse viimeisenä pänttäyspäivänä istua tuskailemassa siitä, että ei osaa mitään. Koska elävänä todisteena voin sanoa, että se ei ole kivaa. Muistakaa kuitenkin pitää ystävyyssuhteet hyvinä, koska ilman ystäviä te ette todellakaan tule selviämään. Ystävät on tärkeitä joka mutkassa. Ja kyllä sen huomaa kun oikea, aito ystävä sattuu kohdalle. Sen tuntee.

Hyvä vinkki elämästä selviämiseen on pitää lapsenmielisyys aina mukana. Jos ei anna itsensä välillä olla lapsi, niin elämä on varmaan aika tyhjää. Eilen esimerkiksi olin Jumbossa joulunavauslauantaissa mukana pomppimassa hahmopuvut päällä lasten keskellä. Vaikka puvusta ei nähnyt melkein mitään, ei saanut henkeä ja tuntui siltä, että sinne ihan kirjaimellisesti paistuu, niin niiden lasten takia siellä ollaan. Kun näki niiden lasten ilmeet silloin, kun vastaan käveli poro, poro-orava tai lumiukko, siitä tiesi että se oli sen arvoista. Tottakai kaikilta löytyisi pokkaa siihen, että laittaisi sen puvun päälle ja vähän kävisi pyörähtämässä, ei kukaan sua sieltä tunnista. Entä sitten ilman pukua? Meillä oli sovitut vuorot siitä, että kuka käy auttamassa hahmopuvuissa pyöriviä oikeeseen suuntaan ja kun tuli mun vuoro, päätin vähän pitää hauskaa. Menin tanssimaan puvussa olevan siskoni kanssa ja voin vaan sanoa, että se oli yksi päivän hauskimmista hetkistä. Ei siinä tullut mietittyä kuka katsoo, sai vaan itse nauraa. Tässä teille vinkki seuraavaan kertaan kun näette jonkun kävelemässä hahmopuvussa: älkää kävelkö nenä pystyssä ohi, vaan ottakaa tilanteesta kaikki irti (ei silleen että yritätte repiä pään irti tai jotain siis). Näytätte sisällä olevan mielestä tyhmältä ja todennäköisesti teille vaan nauretaan myöhemmin. Muutenkin, sitä ei ikinä tiedä kuka puvun sisällä on ;).

Kysymys nykyisille ja vanhoille yseille: oliko/onko teillä ysillä sellainen olo, että teillä ei ole mitään hajua mitä haluatte tehdä tai missä haluatte jatkaa opiskelua? Sellainen olo mulla oli noin puoli vuotta sitten. En tiennyt mistään mitään. Pääkaupunkiseudulla oli vain mulle liikaa vaihtoehtoja ja tuntui siltä, että pää räjähtää. Ajattelin, että kyllä se siitä, on mulla vielä aikaa päättää. Tällä hetkellä ei ole enää niin. Parin kuukauden päästä alkaa jo lukioihin ja ammattikouluihin haku ja jos silloinkin on vielä sellainen olo, on aika pulassa. Kuitenkaan itselläni ei siitä ole enää ongelmaa. Kerran puhuin yhden kaverini kanssa ja sitten se vaan yhtäkkiä napsahti. Kaikki palapelin palaset oli yhtäkkiä kiinni toisissaan ja asia valkeni minulle. Tiesin tasan tarkkaan mitä haluan tehdä. Mieleni valtasi rauha ja tuli sellainen olo, että ei tässä ole enää mitään hätää. No, tietenkin seuraavaksi iski paniikki siitä, että mitä jos en pääsekään minne haluan. Siitä en rupea nyt selostamaan enempää, sillä sen kautta en saisi tätä kirjoitusta milloinkaan loppumaan. Pääasia tässä siis oli se, että kun alussa sanoin, että elämäni on aika sekavaa, se on totta, mutta kuitenkin mielessäni on tarkka polku mitä seurata. Ja se tuo minulle mielenrauhaa. Kyllä tästä vielä selvitään. Eikä se elämä sittenkään niin sekavaa ole.

Mä tiedän, tää oli vähän vanhan kertausta, anteeks. 


-Rosa

Over again

"If you’re pretending from the start like this,
With a tight grip, then my kiss can mend your broken heart
I might miss everything you said to me
And I can lend you broken parts that might fit like this
And I will give you all my heart
So we can start it all over again"


Välillä tulee sellainen olo, että elämä vain vilisee silmissä eikä sitä saa pysäytettyä. Mulla on sellanen olo juuri nyt. Tekis hirveesti mieli vain pysähtyä ja jäädä johonkin hetkeen edes hetkeksi, mutta ehei, pakko vain liikkua eteenpäin. Kuitenkin joskus on niitä hetkiä kun päätät että nyt pysähdyn. Otan tästä hetkestä kiinni enkä päästä irti, ennen kuin olen elänyt sen kunnolla. Sellainen hetki oli viimeksi tänään, kun istuin jakkaralla koulumme lavalla mikki kädessä. Se tuntui niin oikealta. Eihän se loppujen lopuksi ihan nappiin mennyt, mutta tuli ainakin hyvä olo. Oon tosi huono selittämään asioita, joten en nytkään osaa selittää sitä tunnetta. Sanon vaan, että se on täydellistä.

Sanotaan, että ihmiset tulee elämääsi jostain tietystä syystä. Jokainen ihminen muuttaa sinua jotenkin. Musta tuntuu, että jokainen ihminen jonka mä tunnen on muuttanut mua jotenkin. Joko vaan jotenkin huomaamattoman vähän tai sitten todella paljon. Hyvällä tai huonolla tavalla. Se on tosi erikoista, että niin moni asia omassa elämässä voi riippua vain yhdestä ihmisestä. Esimerkiksi kun mun paras kaveri ja mä ei nähty viikkoon, niin sen viikon aikana tapahtu niin paljon inhottavia asioita jotka tapahtu vaan sen takia, että me ei päästy puhumaan toisillemme. Sen takia mua vähän pelottaakin lukio, koska tiedän, että me ei todennäkösesti tulla olemaan samassa lukiossa. Vaan yksi ihminen. Ei siihen muuta tarvita. Ja sama asia on sanoissa. Tarvitaan vaan pari sanaa muuttamaan koko ihmisen maailma. Jännää ajatella, että missä mä nyt olisin, jos en olis tavannut just vaikka mun parasta kaveria, Heidiä. Aika hukassa varmaankin. Koska mun elämästä puuttuis pala. Iso pala. 

Tulevaisuudesta puhutaan paljon. Mitä meistä tulee? Minne me päädytään? Kaikilla saa olla unelmia. Mä oon just onnistunut hahmottamaan mun omat. Parin "syvällisen" keskustelun ja yön läpi pähkäilyn jälkeen mäkin olen lopulta löytänyt mun unelmapolun. Tiedän, että kuitenkaan jokainen askel ei tule olemaan kuin olen sen kuvitellut, se kuuluu asiaan. Matkan varrelle tulee esteitä, jotka saattavat lannistaa mua ja saavat mut melkein luopumaan siitä kaikesta. Kuitenkin, niin kun yks tosi fiksu ihminen sano, kaikki loksahtaa paikoilleen. Parinkymmenen vuoden päästä saatan löytää itseni tuolta samalta polulta tai sitten olen löytänyt jonkun aivan uuden, erilaisen polun. Haluan kuitenkin olla onnellinen. Ja niin kauan olen onnellinen kun en ole yksin. 

Olipa tää taas syvällistä. Ehkä. Tai sit tää oli tosi epäsyvällistä. Päätelkää ite.

-Rosa

Seasons of love

"It's time now to sing out,
Though the story never ends
Let's celebrate
Remember a year in the life of friends
Remember the love"

Tiedän, meillä oli sopimus et en saa mennä koneelle kymmenen jälkeen, anteeks äiti, mut mun oli pakko päästä kirjottamaan. Oon ollu niin kauan kirjottamatta, että pää räjähtää. Ei sillä että mulla ois teille taas jotain mukamas tosi mielenkiintosta kerrottavaa, onhan mulla yhestä aiheesta (joka kerranki liittyy otsikkoon), mut ei kyllä mitään hirveen syvällistä nyt. Tai no riippuu siitä miten syvällisen määrittelee. 


Oon koko kevään oottanu sitä, että pääsen näkemään tän Rentin. Siitä on puhuttu niin paljon ja kehuttu niin erilaiseksi ja upeeksi musikaaliksi, että oli pakko päästä kattomaan että mistä ne ihmiset oikeen puhuu. Toi oli paljon enemmän. Se oli täynnä tunnetta, ne näyttelijät oli niin siinä näytelmässä mukana, laulut tuntu vatsanpohjassa asti, siis niin sanoinkuvaamatonta. Mietin autossa sitä, mitä kirjottaisin, mutta en vaan keksinyt sanoja. Jos joku on niin hienoa ettei edes sanoja löydä niin tämä. Mahtavaa työtä tyypit. En voi muuta sanoa.

Tähän aiheeseen liittyen toinen mun aiheista on se, että miten mä päädyin tähän unelma-ammattiin. Viime kesänä olin Porin jazzeilla Emeli Sandén keikalla. Oltiin melkeen ihan siinä lavan reunalla, Emeli laulamassa voimakkaalla äänellään parin metrin päässä. En oo niin upeeta live-esitystä ikinä varmaan vielä kokenut. Ne sanat mitä se laulo ei tullut vaan sen suusta vaan ne ihan oikeasti tuli sydämestä. Koko yleisö lauloi tunnetuimmissa kappaleissa mukana. Siinä mä sitten tuijotin sitä upeaa ilmestystä ja mietin että toi on sitä mitä mä haluan tehdä isona. Ja tänään se tunne vahvistui. Kun mä katselin niitä näyttelijöitä siinä lavalla, eläytymässä siihen rooliin, mä tiesin täysin mihin muhut on luotu. Seisomaan siihen lavalle, kertomaan ihmisille sitä tarinaa minkä käsikirjoittaja on kirjoittanut. Kaikki palaset vaan yksinkertaisesti loksahti paikoilleen ja mikään ei ollut enää epäselvää. Mä tiesin mikä musta tulee. Se varmuuden tunne valtasi mut. Mitään muuta mä en halua yhtä paljon. Ja nyt oon päättänyt taistella ja tehdä töitä sen eteen. Siinä kaikki.

-Rosa

Little things

"I know you've never loved
The crinkles by your eyes
When you smile,
You've never loved
Your stomach or your thighs
The dimples in your back
At the bottom of your spine
But I'll love them endlessly"

Oon nyt kipeenä jonka piti tarkottaa sitä, että pystyisin kirjottaa joka päivä, mutta ei. En jaksanut avata sitä konetta ja ruveta kirjottelemaan. Nyt sitten päädyin tälle sivulle ja kirjottelen teille uutta tekstiä. Noi biisin sanat on tällä kertaa One Directionin upouudesta singlestä. Directionerina sitten tottakai itkin täällä ton biisin takia vaikka kuinka pitkään, kunnes tajusin, että One Directionin Euroopan kiertueen päivämäärät ovat ilmestyneet. Olisiko siellä tällä kertaa Suomi? Menin innoissani kyseisen bändin kotisivuille ja selasin maat läpi, enkä tietenkään löytänyt maatamme tuosta listasta. Ensin minut valtasi suru, kunnes sen tunteen ohitti raivo siitä, että miksi mikään hyvä bändi/laulaja ei tule Suomeen? Joka ikinen muu pohjoismaa pitää käydä läpi, mutta sitten tämä maa jättää väliin. Siinäkin listassa komeilivat Norja, Ruotsi ja Tanska. Päätin kuitenkin, etten luovuta, sillä Justin Bieberin Suomen keikka tuli myös listalle jälkeenpäin ja sinne sitten haalimmekin liput. Toista asiaa myös ihmettelen. Miksi kaikkien indiebändien keikat ovat k18? Itse olen tuon musiikkigenren suuri kuluttaja ja haluaisin nähdä niitä bändejä livenä niiiiin paljon. Onhan niitä Suomessa käynyt vaikka kuinka, mutta kaikki keikat yli 18- vuotiaille. Okei, ymmärrän, en minäkään haluaisi sinne ketään 10- vuotiaita pikkutyttöjä, mutta silti. Ehkä pitää vain osata odottaa vajaat kolme vuotta. Sitten on minunkin aikani.

Tuo One Directionin uusi single puhuu kyllä ihan oikeata asiaa. Sanat ovat hellyyttävät ja juuri tuollaista kliseistä hömpötystä, mutta ovatko sittenkään? Koska hirveän moni bändi/laulaja ei kirjoita koko biisiä niistä yksityiskohdista, joka tekee rakkaastaan niin erityisen. Tytöillä on varsinkin suuret ulkonäköpaineet. Kaikkien pitäisi näyttää sellaisilta barbinukeilta joilla on tiimalasivartalo, virheettömät kasvot, täydellinen iho ja vaikka mitä. Ajatus on oikeastaan aika naurettava. Miettikää nyt. Jos kaikki näyttäisivät barbinukeilta, me kaikki näyttäisimme melkein tismalleen samanlaisilta. Mitä ideaa siinä olisi? Kuka määrittää kauneuden rajat? Mielestäni tämä sanonta kuvaa sitä aivan täydellisesti: Kauneus on katsojan silmissä. Nimittäin jonkun mielestä täydellisesti meikatut, ylilaihat tytöt ovat kauniita, kun taas joku pitää hupparissa kulkevista meikittömistä tytöistä, joilla on hiukset napakalla ponnarilla. Ei kauneutta voi määritellä. Sillä omasta mielestäni kaikki ovat kauniita. Kaikki pienetkin yksityiskohdat sinussa tekevät sinusta kauniin. Sinun pitää vain oppia rakastamaan niitä. Itse rakastan pisamiani sekä silmieni erikoista väritystä. Olen myös oppinut pitämään kullan värisistä lyhyistä ripsistäni. Listaa voisi jatkaa. Ja omakehu ei todellakaan haise. Joten annan sinulle tehtävän. Kirjoita paperille asiat itsessäsi joista pidät. Toiselle puolelle voit kirjoittaa asiat joista et pidä. Lue molemmat puolet läpi ja siirry sitten huonolle puolelle. Yritä miettiä jokaiseen asiaan joku positiivinen puoli. Pian huomaatkin, että juuri nuo asiat tekevät sinusta sellaisen kuin sinä olet. Kauniin. Saman voit tehdä luonteen kanssa. Sinulla saattaa olla jotain tapoja ja maneereita, jotka kuuluvat luonteeseesi. Luonne ja ulkonäkö tekevät sinusta kokonaisuuden. Kauniin kokonaisuuden. Huomenna kun heräät, mene ensimmäisenä peilin eteen, katso itseäsi silmiin ja kerro itsellesi olevasi kaunis. Tarkoita sitä. Se parantaa päivää ihmeesti. Ja jos olet löytänyt itsellesi kumppanin, joka voi nimetä sinusta ainakin kolme kaunista yksityiskohtaa jota muut eivät ehkä huomaa, ole onnellinen äläkä päästä hänestä irti. Imelää. Hyh.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää vaan menen nukkumaan vielä hetkeksi, jos en kirjoita huomenna mitään, niin sanon vielä, että olen keskiviikosta lauantaihin Tsekeissä kisaamassa. Sieltä sitten raporttia lauantain jälkeen. 


-Rosa

Dead and gone

"I've been travelin' on this road too long
Just tryin' to find my way back home
But the old me's dead and gone"

Mä oon jälleen pyytämässä teille anteeksi. En oo kirjoitellut, koska oon ollut aika kiireinen, varsinkin nyt viikonlopulla, kun olin isosleirillä. Se oli kyllä suoraan sanottuna yks mun elämän mahtavimmista kokemuksista ja sain niin paljon uusia ihania ystäviä, niin siis että KIITOS KAIKILLE! Semmonen alotus tänään.

Katteltiin Empun ja Maisan kanssa tossa vanhoja videoita ja ei oikeesti voinu tehdä muuta kun nauraa. Miten pieniä me oltiinkaan? Ollaanko me oikeesti oltu noin pieniä? Siinä pomppas kans toinen asia esille. Miten me ei olla muututtu niin hirveästi. Jo noissa videoissa minulla oli täydellinen selitys kaikkeen mitä tein väärin. Olin myös todella nauravainen ja selitin koko ajan. Punaiset hiukset ovat myös samaa. Kuitenkin olen myös muuttunut. Pituuskasvu ja ääni. Kun nyt varmaan huomaat, nuo ovat molemmat ulkoisia asioita. Tämän pätkän tarkoitus on siis kertoa, että loppujen lopuksi emme muutu pohjimmiltamme mihinkään. Olemme samanlaisia kuin sillon kahdeksanvuotiaina.

Kirjotan tosi paljon ystävistä ja ystävyydestä, tiedän, mut mun on nyt silti pakko taas korostaa tätä aihetta. Oon nimittäin tässä parin päivän aikana huomannu et ystävät on mulle niin tärkeitä. Kun mä avaan mun kännykän ja oon saanut viestin joltain kaverilta, vaikka sen sisältö olisikin vaan tosi turhanpäiväinen, se luo heti mun kasvoille hymyn ja parantaa mun päivää. Sen takia mä haluanki kiittää mun kaikkia kavereita siitä että ne on olemassa. Joittenkin kanssa tekstaan koko päivän tylsistyneenä ja väsyneenä, mutta ne silti jaksaa mua. Jotkut taas pakottaa mut pysymään hereilä yöllä ja joita mä syytän aamulla siitä että oon väsynyt. Jotkut uhkailee mua sillä, että ne teippaa mut jesarilla kiinni tuoliin.  Jotkut voittaa mut ilmakiekossa vaikka mä kuinka kovaa väitän että voitan ne kuiteski. Joidenkin kanssa valvotaan öitä katsoen greyn anatomiaa avattavalla sohvalla kun on käty. Tälläsii te ootte. Mutta sen takii mä teistä tykkäänki.

Taas tulee pieni tauko kirjottelemisessa, koska mä lähen huomenna Italiaan. Sunnuntaina tuun takas ja sen jälkeen voi ruveta odottelemaan uutta postausta. Siihen asti, hasta la pasta!

-Rosa

Annoying

"Don't need to hear about your stamp collection right now
Gotta make a run for it 
Where's the nearest window
I cannot take anymore"


Tiedättekö kun tulee sellainen tunne, kun tekee mieli vajota maan alle ja unohtaa kaikki mitä on juuri tapahtunut? Se saattaa johtua siitä, että kuuntelet juuri äitisi saarnaa siitä, kun olet saanut lyhennetyn jälkän myöhästymisten takia tai siitä, että olet nolannut itsesi todella pahasti useaan otteeseen kavereittesi edessä. Saman tunnin sisällä. Se voi myös johtua siitä, että näet ihmisen, jota et todellakaan haluaisi nähdä juuri nyt. Samoin tuo tunne saattaa tulla silloin kun sinua tuijotetaan. Onko hiukset hyvin? Onko paidassani tahra tai jotain muuta mitä en ole huomannut? Sellaista sattuu. Eikä se ole väärin. Aina silloin, kun näin tapahtuu, yritän hokea itselleni skenen tunnuslausetta "moka on lahja". Välillä se ei todellakaan tunnu siltä. Olen kuitenkin suurimmaksi osaksi oppinut nauramaan mokilleni. Siitä olen aika ylpeä, sillä jos vain naurat nololle jutulle, se pienentää juttua ja pian kaikki ovat unohtaneet sen. Jos hyvin käy, olet itsekin onnistunut unohtamaan. Minulle ei niin yleensä käy. Jään nimittäin miettimään mitä olisin voinut tehdä toisin. En nyt sano, että tällä tavalla olisi käynyt pari tuntia sitten ison omenan hesessä, mutta jos vaikka vahingossa syljet ranskiksesi kavereidesi naamaan, niin ei sitäkään varmaan kauaa muistella. Tai sitten jos sinulla on niin kiva kaveri kuin eräs poika nimeltä Harry Laine, niin saat kuulla siitä loppuikäsi. Anteeksi että mua nauratti.

Niistä kavereista vielä. Ne saattaa olla välillä aivan järkyttävän ärsyttäviä. En tällä viittaa mihinkään tai kehenkään, mutta ne syö sun ranskikset, sun jätskin, juo sun limun, lähtee ajaa sun pyörällä ilman lupaa, auttaa sua missaamaan bussin tyylikkäästi, äänittää puheluja jossa sä sepaat totaalisesti ja soittaa niitä sulle ja sun kavereille myöhemmin, huijaa sua kaikessa ja on muutenki ihan kamalia. Silti niitä on vähän pakko rakastaa. Mutta miksi? Jos ne kaverit tekee sulle näin, miksi niistä sitten välitetään? Koska silloin kun sulla on huono päivä, kaverit heittää niin kuivaa läppää että et voi tehdä muuta kuin nauraa. Niille kerrotaan niitä syvimpiä salaisuuksia ja luotetaan siihen, ettei ne leviä. Niiden kanssa poltetaan vaahtokarkkeja kynttilässä sekä tuijotetaan greyn anatomiaa yön läpi sohvalla silmäpussien ja kaksoisleukojen kera. Sitä se ystävyys ehkä on. Ehkä.

Ainii, tähän loppuun vielä, sori, että en voi hirveesti kirjoitella, lupasin äitille, että rajotan vähän tätä mun sosiaalista elämää ja keskityn koulunkäyntiin. Yritän päivitellä tätä edes pari kertaa viikossa. Jos äiti sen sallii. 


Terkkui Rasselta.


-Rosa

Denial

"And you know I took it as far as I can go
So I'ma go lay it out right for you
You're not good to me
I know I've been blind,
but I can open my eyes."


Tiedätkö kun tulee niitä hetkiä, kun pitää tehdä jokin päätös? Kun sinulla ei ole mitään hajua mitä tehdä. Vaikka kyse olisi maailman pienimmästäkin asiasta, niin kuin minun kohdallani nyt siinä että siivoanko huoneen vai menenkö päikkäriin taksvärkkinä, se on silti vaikeaa. Päätöksen teko. Siinä saattaa joskus tarvita myös apua. Mä esimerkiksi menin kysymään nyt kavereilta mitä pitäisi tehdä. Miinuspuolia päikkäriin menemisessä on se, että ne tädit siellä pistää mut juoksemaan pihalle puoleksi tunniksi, että lapset saa liikuntaa ja ehkä vähän minäkin, joka ei tällä mahalla onnistu. Huonokuntoinen kun olen (ja erittäin ylpeä siitä, eiku siis mitä?. Myös huono puoli on se, etten mä en yksinkertaisesti osaa lukea hitaasti. Kun me Heidin kanssa vedetään sitä kerhoa, niin sielläkin ne pikkuiset sanoo että mä puhun ja luen tosi nopeesti. Oiskohan siihen joku kurssi? Siis hitaasti lukemiseen. No nyt mä taas onnistuin poikkeamaan aiheesta. Pointti siis oli siinä, että päätösten tekeminen on vaikeaa. Kun toinen asia houkuttaa ja toinen ehkä vähän enemmän, mitä tehdä? Mieti maalaisjärjellä. Jos sitä ei omista, niin en osaa auttaa. Käytä niitä aivon rippeitä joita sulla toivottavasti on jäljellä.

Mun kaverit on olleet tosi kovia kommentoimaan mun blogia, varsinkin nyt kun mä pyysin. Kiitos siitä! Niitä on tosi kiva lukea ja mun mielestä on ihanaa miten te tuotte oman kantanne asioista esille ja kerrotte ehkä omia kokemuksia näistä mun pohtimista jutuista. Joiltain tulee romaani tekstiä, mutta taas joiltain saattaa tulla vain pieni kehu siitä miten hyvä tämä blogi kuulemma on. Niitä saa vielä lähetellä, mulla on aina aikaa lukea niitä. Saatan miettiä joitain niitä teidän kommentteja vähän syvemmin täällä blogin puolella, mutta älkää huoliko, en laita nimiä perään. Yksi aihe, josta olen tämän samaisen ihmisen kanssa jutellut ennenkin mun blogin kautta, on tosi hyvä aihe, sillä siitä saa tekstiä roppakaupalla. Nimittäin se erittäin kuuluisa rakkaus. Sain taas ihanan kommentin tältä ihmiseltä (kiitos paljon ihana, tiedät kyllä kuka olet jos luet tätä<3 pus) ja se saikin minut miettimään asiaa vähän pidemmälle. Kun kirjoitin siihen yhteen postaukseen, että kaikki päättää rakkaudestaan itse, tämä kyseinen henkilö sanoi että ei se olekaan niin. Sydän siitä päättää. Vaikka kuinka paljon haluaisi olla rakastamatta tai rakastaa jotain, sydän saattaa sanoa toisin. Siinä olet kyllä oikeassa. En itse kirjoittanut siihen tekstiin sitä ihan oikein, joten nyt korjaan sen siis tähän. Rakkaudestasi et päätä sinä, siitä ei päätä kukaan ulkopuolinen, vaan siitä päättää sinun sydämesi.


Tätä aihetta en jätä nimettömäksi, koska sitä en varmaan saisi tehdä, vaikka kuinka haluaisin (okei, en halua). Viime postauksessani luki, että haluan teiltä ideoita aiheisiin. Ja yksi erittäin lutu ehdotus tuli eräältä todella hyvältä ystävältäni.  Hän pyysi minua kirjoittamaan hänestä itsestään. Ensin ajattelin, että se oli vain vitsi, koska sellaista saattaa häneltä odottaa, mutta pian selvisi että hän olikin tosissaan. Ensimmäisenä mieleeni pälkähti, että mitä kirjoitan? Mitä jos sanon jotain mitä ei olisi kannattanut sanoa tai mokaan sen kohdan aivan totaalisesti? Tajusin kuitenkin, että en voi sanoa mitään väärin. Sillä kaikki mitä kirjoitan, lähtee kuitenkin suoraan sydämestäni. Ystävältä ystävälle. Elikkä siis. Tämä kohta tästä tekstistä on omistettu yhdelle uskollisimmista ystävistäni, joka ei kuitenkaan ole ollut niistä se pitkäaikaisin. Olemme tunteneet pari kuukautta päälle puoli vuotta, mutta kuitenkin viettäneet viikon saman katon alla, nimittäin riparin merkeissä. Heti ensimmäisen kerran, kun näin sut, minulle tuli sellainen tunne, että meistä tulee ystäviä. Se oli sillä selvä. Me nähtiin toisiamme ennenkin riparia, mutta riparilla vasta kuitenkin meistä tuli parempia kavereita. Sä oot tosi hyvä keksimään tosi huonoja vitsejä, ja oot välillä tosi tyhmä tyyppi. Mut kuitenkin tuut aina olemaan tappi. Mun tappi. Riparin jälkeen olit mun tukena tosi monessa asiassa ja en osaa edes pukea sanoiksi miten kiitollinen olen siitä. Muistatko sen yhden yöllisen keskustelun kun mä olin ihan paniikissa ja sä autoit mua selvittelemään mun ajatuksia? Totta puhuen mä en edes muistanut sitä koko juttua, mutta nyt kun rupesin muistelemaan, niin se pomppas ekana mun mieleen. Sellanen sä just oot. Ulkoa päin sellainen kunnon retardi sekopää jonka puheissa ei ole melkeen mitään järkeä, mutta sisältä silti ihminen, jolla on todella suuri sydän ja joka on mulle tosi hyvä ystävä, jota ilman mä olisin aika pulassa. Tämä historian pisin pätkä jonka mä olen saanut tähän kirjoitettua, on omistettu Haballe.

Jaa-a, se siitä tunteilusta. Have a good day and a good life and stuff. Ja hyvää yötä.

-Rosa

Earth song

"What about all the dreams
That you said was yours and mine
Did you ever stop to notice
All the children dead from war
Did you ever stop to notice
The crying Earth the weeping shore" 

Anteeksianteeksianteeksianteeksianteeksi........ Oon unohtanu teidät taas todellisesti ja jättänyt kirjoittamatta varmaan melkein viikkoon. Alunperin tarkoituksenani oli kirjoittaa joka päivä, mutta tähän satunnaiseen kirjoittelemiseen se taas sitten jämähti. Itse asiassa mä en ole unohtanut tätä blogia, inspiraation puute on vain vaivannut. Parhaat inspit tulee just tähän aikaan illasta, jolloin ei ole hirveän hyvä kirjoittaa. Varsinkin kun seuraava aamu alkaa kasilta. Ei vaan voi mitään, kun inspiraatio tulee, silloin on pakko päästä kirjoittamaan.

Tämä viikko on ollut mulle kunnon tunnemyrskyä. Ehkä se johtuu siitä viime perjantain energiahoidosta. Kaikki vanhat muistot on tullut mun mieleen ja nyt mulla on niin kova ikävä kaikkea vanhaa. Välillä sitä haluaisi vaan takaisin menneisyyteen. Kuitenkin sielläkin on se vanha minä, jota en todellakaan kaipaa takaisin. Joten loppujen lopuksi päätän pysyä tässä päivässä, tässä hetkessä. Sillä se on se tärkein. Mitä teet nyt.

Mä puhun tosi paljon näistä syvällisistä ja tärkeistä asioista, jotka liikkuu monen ihmisen mielessä, varsinkin mun, mutta silti mun aivojen sisään jää niin paljon kaikkea mitä en teille kerro. Enkä varmaan ikinä tule kertomaankaan. Ja tehän ymmärrätte sen ihan hyvin, eikö? Kaikilla on niitä salaisuuksia jotka jakaa vain perheen kanssa, parhaan ystävänsä kanssa, tai sitten pitää vain kokonaan itsellään. Ja niin sen pitääkin olla. Jotkut asiat vain pysyvät omassa sydämessä koko elämän läpi. Muistakaa tekin kuitenkin, että jotkut asiat ovat niin painavia, että niistä pitää puhua. Jos sinua ei ensimmäisellä kerralla kuulla, niin yritä uudestaan. Aina on joku joka kuuntelee. 

Nyt mä haluaisin pyytää teiltä yhtä erittäin yksinkertaista asiaa. Haluaisitteko te antaa mulle aiheita kirjoittamiseen? Koska mulla loppuu nämä aiheet välillä ja tuntuu siltä, että jauhaisin samoista asioista päivät pitkät, mikä saattaa olla aika tylsää luettavaa. Samoin ajattelin tehdä videopostauksen (puhuinkin siitä jo jossain postauksessa), niin mistä haluaisitte että puhuisin siinä? Olisi tosi kiva jos joku ehdottaisi aiheita, parantaisi päivää aika rutkasti. Ei sillä että tää ois huono päivä, tää oli aivan mahtava päivä! Nimittäin multa peruttiin kaks viimestä tuntia koulussa. Se fiilis.


Kiitos vielä kerran taas kaikille lukijoille jotka jaksaa aina täällä käydä lukasemassa, ootte aivan ihania! Ja jättäkää pliis kommenttia jos vaan siltä tuntuu, niitä on kiva lueskella. Ei tartte tän postauksen alle esimerkiksi laittaa, voi kirjotella mulle ihan vaan facebookin kautta, naamatusten tai sit anona jonnekki. Kunhan vaan kommentoitte. Oonkin saanut jo paljon hyvää kritiikkiä tästä, positiivista ja vähän rakentavaakin. Koitan toteuttaa teidän toivomuksia tässä blogissa, se saattaa välillä olla aika vaikeeta, mutta yritän edes.


-Rosa

Miehistä viis

"Mullon mun unet särkyneet
ja mun poskilla
mun kyyneleet vierii
siis, miehistä viis!"

Naiseus. Niin yksinkertainen asia, mutta samalla niin monimutkainen. Mun energiahoitaja on sanonu mulle jo pari kertaa, että mun pitäis löytää itsestäni se naiseus ja ruveta arvostamaan sitä. Se on yllättävän vaikeaa. Kun ei se niin helposti löydy. Varsinkin mulle se on ollut erittäin vaikeaa, olenhan enemmän tämmöinen verkkareissa ja hupparissa viihtyvää tyyppiä. Ajattelin, että minusta varmaan jää tälläinen ikuinen tomboy, mutta sitten ajan kanssa olen tajunnut, että kyllä se naisellisuus tulee sieltä ajan kanssa. Mutta sana naiseus. Tarkoittaako se samaa kuin naisellisuus? Mielestäni ei, sillä naisellisuus on, no, naisellisuus, mutta naiseus tarkoittaa naisena olemista. Sitä, että arvostaa itseään naisena, niin kuin kaikkien pitäisi. Sitä pitää vain opetella. Joiltain se tulee luonnostaan, mutta ihmisillä niin kuin minä, se tulee opettelemalla. Minulle kerrottiin myös, että jotkut 50- vuotiaat naiset eivät vieläkään ole löytäneet naiseuttaan. Tottakai sen silloinkin voi löytää, mutta silloin se ei enää vaikuta elämääsi. Joten jokainen teistä naispuolisista olioista jotka tätä lukevat, etsikää naiseutenne ajoissa ja pitäkää siitä hyvää huolta. Siinä on yksi avain hyvään elämään.

Päivän toinen aihe on kaverit. Miten tärkeitä ne ovatkin meille. Tänäänkin hengailin tunnin kulmassa ja päivä parani kummasti. Kun kavereita vain näkee, tulee jo parempi olo. Silmät kirkastuvat ja päivästä tulee iloisempi. Ainakin minun tilanteessani. Ja silloin rupeaa jo odottamaan seuraavaa kertaa, kun nähdään. Vaikka se olisi seuraavana päivänä tai vuoden päästä. Niitä hetkiä pitää vaalia ja muistaa sydämessään koko elämän läpi. Sillä jossain vaiheessa tiet saattavat haarautua kahtia ja erota. Silloin on vain muistot jäljellä. Meinasin muuten kirjoittaa sydämen kadella ämmällä. Okei, pilkunviilausta, mutta tyhmää.

Kolmas aihe on perhe. Mieti edessäsi laatikko. Olet itse sen keskellä. Vanhempasi ovat laatikon etureunoissa. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kumpi vanempi on lähempänä sinua? Mitä jos toinen heistä otettaisiin pois? Millainen tunnelma olisi silloin? Jos sinulla on sisaruksia ja olisit heidän kanssaan tuossa laatikossa, miltä sinusta tuntuisi? Entä jos hänet/heidät otettaisiin pois? Niimpä. Perhe on tärkeä. Itselläni tuli aina sellainen tunne, että jotain puuttuu, kun joku otettiin pois. Tuli tyhjä olo. Perhe on koottu siteestä. Perhesiteestä. Tuolla siteellä perhe on sidottu toisiinsa kiinni. Jos side repeää ja joku lähtee pois, on perhe hajalla. Koska sydämissämme meidät on liitetty toisiimme. Syvällistä, mutta totta. Mieti nyt. Kyllä sen tuntee. Perhe on kuitenkin perhe. Oma perhe.

Neljäs ja viimeinen aihe on jälleen rakkaus. Rakkaus on asia, josta päätät itse. Kukaan ei voi määrätä sinulle ketä sinun pitää rakastaa. Tämänkin tunnet sydämessäsi. Kaverit saattavat varoittaa ja estellä sinua valinnoissasi, mutta jos sydän sanoo toisin, sitä kannattaa kuunnella. Mutta järkeä kannattaa kuitenkin aina käyttää. Se on sallittua. Jokaisen ihmisen tunteet sijaitsevat vatsan alueella. Selkärangassa on taas tahto. Ne ovat kokoajan hieman irrallaan toisistaan. Välillä kuitenkin kannattaa mennä selälleen makaamaan, sulkea silmät ja kuvitella painavansa vatsan tunteellista energiaa kiinni selkärangan tahtoon. Se on eräänlainen rentoutumisharjoitus, jossa samalla kontrolloidaan tuntemuksia. Kun tunteet ja tahto makaavat päällekkäin, aivosi aintavat sinulle mahdollisuuden uskoa tunteisiisi. Ja juuri tämä on elämän suola. Kuuntele sydäntäsi. Se kertoo paljon enemmän kuin olet koskaan osannut odottaa.


Tästä tulikin pitkä teksti. I told you so. Tää on pelkkää tylsää selittämistä, pahoittelen. Ei mitään järkevää.


-Rosa

Pretending

"The things between us now,
Just haven't quite been the same,
Can we figure out, which one of us is to blame?
Because I can't go on."

Asiat muuttuu päivä päivältä oudommiksi. Ensinnäkin, tänään koulussa me tanssittiin gangnam styleä käytävillä. Jossa on jo outoa se, että tuo eriskummallinen kappale nimeltä gangnam style edes on syntynyt. Googletappas gangnam style lyrics, sieltä löydät ne englanniksi. Niimpä. Onko siinäkään mitään järkeä? En kyllä sanoisi. Minne on menneet hyvät biisit joissa on jokin ideakin? Okei, myönnän, popitan tuota kyseistä biisiä itsekin, mutta se onkin sen takia että se on aasiaksi. Joka kuulostaa erittäin hauskalta. Ei se väärin oo. 

Okei tarkotus ei ollut ruveta selostamaan gangnam stylen syvimpiä syntyjä, vaan siis kertoa siitä mitä on tapahtunut. Ihan normaalia elämää siis kuitenkin. Ei niin outoa, mutta silti kuitenkin. Tajusin nimittäin juuri äsken, että minulla on niin paljon kavereita, että en osaa edes laskea heitä kaikkia. Se tuntui pelottavalta, sillä noin vuosi sitten pyörin vain pienissä, vanhoissa ja tutuissa, piireissä ja pystyin ihan hyvin kertoa kaikkien kavereideni nimet. Nyt en edes jaksa ruveta laskemaan. Tässä siis ei ollut ideana leveillä asialla, ei kuulu luonteeseeni tuollainen turha omien asioiden korostelu, mutta rupesin vaan ihmettelemään. Ihmeellistä kun tämä elämä on.

Uusi vihan kohde on myös parin päivän aikana löydetty. Nimittäin kokeet. Kesällä mietin sitä, miten kivaa siitä tulee kun pääsen pänttäämään kokeisiin koulussa, mutta kun ei. Eilen lueskelin ahkerasti mantsan kokeisiin paniikissa ja sitten kun tänään kokeen jälkeen käytiin asiat läpi, huomasin, että mulla oli ainakin yks kolmasosa tehtävistä väärin. Kaikki tuntui niin turhalta, kaikki se tehty työ. Mikä mussa on vialla? Miksi en vaan osaa? Ajattelin kuitenkin antaa itselleni toisen mahdollisuuden. Huomennahan on ruotsin koe. Siihen pänttään sitten täysillä. Rupesin tässä sitten tänään lueskelemaan sanoja ja kielioppia täydellä tarmolla kun koulusta pääsin. Into rupesi laskemaan joka minuutti, kun tajusin että ruotsi on minulle yhtä kuin hepreaa. Päätin siis kääntyä rakkaan äitini puoleen. Lueskelimme hänen ja siskoni kanssa sanoja läpi, nauroimme paljon keksimillemme muistisäännöille. Siltikin kun minulta kyseltiin, suurin osa sanoista oli aivan uusia minulle. Loppujen lopuksi olin jo niin turhautunut ja väsynyt, että vain nappasin kirjan äitini kädestä ja kävelin alakertaan omaan huoneeseeni lukemaan. Epätoivoisesti jatkoin sanojen pänttäämistä, kunnes päätin kääntyä kavereideni puoleen. Kaverit tsemppasivat, kyselivät sanoja, yrittivät opettaa kielioppia, mutta turhaan. Ei vaan aivot toimi. Lukossa. Puoli tuntia sitten luovutin, menin suihkuun ja istahdin alas kirjoittelemaan tätä blogia. Ehkä nukun nyt hyvin, kertailen koulussa ja yritän selvitä hengissä. Huomenna kuulette sitten miten koe meni.

Nyt tarvitsen sitä kuuluisaa unta, joten menen nukkumaan. Huomenna tulee varmaan aikamoinen tunteenpurkaus, sillä käyn energiahoitajallani, eli vähän niin kuin terapeutilla, selittelemässä elämäni ongelmat läpi. Sen jälkeen olen yleensä ylisosiaalinen ja maailma on avautunut minulle toisin silmin, joten juttua tulee. AINIIN! Piti vaan mainita, että elämässä on niitä pieniä ihania asioita, jotka piristävät. Ei se huijausta ole. Esimerkiksi eilen, kun vedettiin Heidin kanssa sellasta puuhakerhoa pikkusille tytöille, niin yksi niistä sanoi, että "voi kun puuhakerho olisi joka päivä". Siitä tuli hyvä mieli. Samoin, kun tänään sähköpostiini putkahti konffiskuvien koevedokset, joita on 150, joista pitäisi valita 5. Sekin oli kivaa. Näki vähän miten irvistin joka kuvassa. 



Tostakin piti tulla lyhyt lopetusteksti, en mä taida oikeen ikinä onnistua. Musta tuntuu että tästä tulee se. Joo, niin se menee. 

Tän päivän tekstin piti muuten kertoa siitä, että miten ihmiset muuttuu. Ehkä tästä lähtien mä en päätä etukäteen aiheita, vaan annan vaan tekstin tulla paperille.

-Rosa

Live while we're young/Hyperventilating/Wide awake

Torstai 20.9.12


"Let's go crazy crazy crazy
til we see the sun.
I know we only met
but let's pretend it's love.
And never never never stop for anyoneTonight let's get some, 
and live while we're young."

Tämä päivä on jälleen yksi hieno merkkipaalu directionereiden elämässä. One Directionin uuden albumin "Take Me Home" uusi single, joka kantaa nimeä "Live While We're Young", julkaistiin. Yleensä kirjoitan tälleen kylmän viileästi, mutta nyt on pakko vähän AEÅOHFAPÄGHVAÄPHINBSWÖÄPFEOJAPIEHFÄIJFALKSHFALGHPÄREIHNPÄNVAPHINAOÄIEHGKAÄDIVJASÄKHFAEIGHAÄEIFAÄEICAÄIHFGÄPIGHAÄPIFAPÄIHFPÄIGHAÄPIGHVAPÄIDGHJVÄ
tuulettaa. Okei, rauhoitun nyt. Mutta kun se video on vain niin IHANA JA NIALLERIN SOOLO ON TÄYDELLINEN JA NE ON VAAN NIIN HOTTEJA JA MÄ EN OIKEESTI KESTÄ KU MUN TEKEE MIELI VAAN SEOTA KUN TÄÄ ON NIIN IHANAA OIKEESTI ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Viileän rauhallisesti. Juu, niinhän se meni.

Tekisin videopostauksen ihan mielellään, mutta kello on jo sen verran, ettei äiti ja iskä varmaan tykkää hirveesti jos rupean täällä ääneen pohtimaan mitä mun päässä liikku. Ei ois niillekkään kiva illan päätös. Huomenna lähetään Seinäjoelle niin voin nappasta tän koneen mukaan, nii voisin vaikka postailla junasta jotain kivaa. Ainiin, mun pitäis sitä Tuntematonta Sotilastakin lukea. Kahen viikon päästä pitäis olla luettuna ja mulla on vaan noin kakskyt sivuu kuudestasadasta käyty läpi. Toivottavasti selviin hengissä.

HUOM! Kirjoitin ton äskeisen pätkän torstaina, tätä pätkää kirjoittelen nyt perjantaina ja must tuntuu että lopetan tän tekstin vasta sunnuntaina. Elikkäs tästä tulee nyt niin sanottu matkapäiväkirja.

Perjantai 21.9.12        

"Struggling with hystericality,
I feel so calm
Building up, building up,
are you trying to piss me off?
You, you wanna test my patience, do ya?"

Istuskelen nyt junassa matkalla kohti Seinäjokea. Pieni irtiotto arjesta, pääsen tapaamaan sukulaisia ja rentoutumaan. Vai onko näin? Nimittäin nyt olisi aika lukea Tuntematonta Sotilasta tai mantsaa. Nyt on kuitenkin sellainen olo että olisi kiva kirjoittaa. Joten kirjoittelen nyt hetken, jonka jälkeen rupean lukemaan. Niin teen. Paitsi että mulla ei toimi tää netti junassa. Damnit. Julkasen tän sitten myöhemmin. Jep.

Enpä sitten kirjoitellutkaan. Tai siis kirjoitin pitkän romaanin, mutta asia alkoi käydä vähän liian henkilökohtaiseksi, joten poistin sen. Anteeksi.


-Rosa


Sunnuntai 23.9.12     


"I wish I knew then
What I know now
Wouldn't dive in
Wouldn't bow down"

Elämä on täynnä vastoinkäymisiä. Katumusta. Miksi tein näin. Voi kun olisin ollut fiksumpi. Voisiko asiaa vielä muuttaa? Kun asiaa miettii toiselta kannalta, niin jos se jokin virhe ei olisi tapahtunut, joku toinen asia saattaisi olla toisin. Väärinkäsityksiä on myös paljon. Ai tarkoititkin tätä. Minä kun luulin että.. Sitä se elämä tuo tullessaan. 

Sydänsurut. Kun sitä ei ole, ajattelee, että ei se nyt niin paha juttu voi olla. Mutta kuitenkin silloin kun se sattuu omalle kohdalle, kipu on sietämätöntä. Tuntuu kuin sydän räjähtäisi parin sekunnin päästä. Tekee mieli vain romahtaa lattialle ja itkeä. Tuntuu siltä kuin menisi mielellisesti aivan sekaisin ja että siitä tunteesta ei pääsisi ikinä pois. Loppujen lopuksi aika parantaa haavat ja sydänsurustakin pääsee yli. Tähän sopisi myös aloitussanoiksi The Wantedin Lose My Mind- biisistä pätkä, joka kuuluu näin: "If heartache was a physical pain I could face it, but you're burning me from inside of my head, I can't take it." Eikö se näin olekin? Minun mielestäni kyllä.

Tästä blogista on tullut vähän niin kuin rutiini. Välillä ei oikeasti jaksaisi kirjoittaa ollenkaan yhtään mitään, mutta teidän rakkaiden lukijoideni takia yritän silti vääntää tekstiä tähän paperille. Enhän minä tätä muuten tekisi. Siis kirjoittaisi. Jos teitä ei olisi. Joten sanon teille tässä nyt (tai siis kirjoitan) KIITOS!!! Harry Stylesin sanoin: "Simple, but effective."

Siinä oli taas tälle viikonlopulle koottu tekstipätkä, toivottavasti siinä oli edes jotain kivaa teille luettavaksi.

-Rosa

Not your cinderella

"I'm no sleeping beauty
 One kiss alone won't do it to me
Hate to be the one to tell ya
But I'm not your cinderella"

Sori jälleen tästä melkein viikon tauosta, multa takavarikoitiin tietokone pariksi päiväksi, koska en ollut siivonnut huonetta ja se näytti jälleen siltä että joku ois kaatanut sinne kaatopaikan sisällön. Ehkä mä ansaitsin sen. Mutta te, mun hyvät lukijat, ette ansaitse. Joten päätän palkita teidät erittäin upealla blogipostauksella ja mahdollisella videopostauksella. Tai sitten jätän sen huomiselle postaukselle. Jos sellainen tulee.

Upeita postauksia mä en voi teille luvata, sillä suoraan sanottuna mun teksti ei vaan voi olla upeeta. Mutta kyllä mä sen videopostauksen teen. Se on mun tavoite. Ja mä nyt hylkäsin ton englanniksi kääntämisen, en jaksa vaan tehdä sitä. Laiska kun nyt olen.

Mulla oli eilen ja tänään aikaisemmin täydellisiä aiheita postausta varten mutta nyt ne kaikki on vaan hävinnyt mun aivoista. Eikä mitään ole jäljellä. Okei, on mulla aina ideoita, mutta siis nyt puhunkin niistä hyvistä ideoista. Kyllä mä voisin kirjoittaa vaikka mun koko viime viikosta, mutta musta tuntuu että se ois maailman tylsin postaus joten en rupea siihen. Oon sen verran tylsä ihminen. 

Tänään en jaksa ja ehdi kirjotella enempää. Väsyttää. Sori nyt vaan, ei tullut upeeta postausta. 


-Rosa

 

Good time

"Good morning and good night
I wake up at twilight
It's gonna be alright
We don't even have to try
It's always a good time"

Pahoittelen, suoraan sanottuna tässä kävi niin kuin alunperin ajattelinkin. Unohdin tän blogin pariksi päiväksi. Eilen ennen kun menin nukkumaan tajusin, että blogikin on olemassa ja ajattelin että kirjoittaisin tänään. Tottakai sitten juuri, kun olen sulkemassa konetta, tajuan unohtaneeni tämän jälleen ja päätän sitten aloittaa kirjoittamisen. Hyvä aika, sillä juuri nyt iski inspis. Tästä saattaakin tulla pidempi teksti kuin suunnittelin.

Tässä parin päivän aikana on ehtinyt jo jonkun verran asioita tapahtua, merkityksettömiä ja sitten niitä vähän merkillisempiäkin. Eilen nimittäin oli meidän koulun ysien jäykkäkouristusrokotukset. Okei, mulle se ei ollut niin iso juttu, istuin vaan siihen penkille ja se piikki tökättiin kädestäni sisään, no big deal. Mutta mun kaverit, härreguud, niille se oli sama asia kuin maailmanloppu. Olin niistä kolmen kanssa henkisenä tukena ja kaksi talutin kotiin kesken koulupäivän ettei vaan pyörtyisi. No, siitäkin hengissä selvittiin ja elämä jatkui. Käsi vaan järkkykipee.

Tänään oli parhaan ystäväni konffis. Suunnitelmanani oli mennä kodin kautta Heidille, josta bussilla kampaajan kautta metrolla lauttasatamaan, josta lautalla Suomenlinnaan ja ajoissa Heidin kanssa juhliin. Kotona jäin sitten kroonisena myöhästelijänä puuhailemaan vähän kaikenlaista ja pian äiti kyseli, että mites sen koiralenkin laita. Yhtäkkiä tajusin kaiken aivan kuin joku olisi lyönyt minua nyrkkeilyhanskalla naamaan. Puoli tuntia aikaa, jonka sisällä pitäisi viedä koirat ulos ja kerätä kamat kasaan. Eipä ollut uusi tilanne. Äiti lähti viemään Emppua asioille ja mä jäin yksin. Heitin tavarat kasseihin ja "valjastin" koirat. Meidän vanha ja kipeä Roope päätti sitten stopata homman taas alkumetreillä ja heitin pojan sitten kotiin vieden toisen koiramme lenkille. Kotona minua odotti takaovella vinkuva vanhus, jolla nähtävästi olikin tullut hinku ulos, sekä puhelu hieman ärtyiseltä parhaalta ystävältäni. Taasko myöhässä. Kyllä, juuri näin. Mene sä vaan edeltä, mä tuun perässä. Puhelun päätyttyä päätin sitten tuon vanhanherran päästää ulos. Ei kai siinä nyt niin kauaa menisi. Loppujen lopuksi istuin siinä ulkona 40min odottaessa kun tuo koiravanhus haisteli jokaisen pihan kulman ja kun siirryttiin vesikipolle, päätin että nyt riittää. Kävelin tomerana koirani luokse ja yritin napata kulhon pois, kun tuo irvisti minulle kauniisti ja näykkäisi kättäni. Okei, ei toiminut. Keinoksi jäi lukita koira ulos ja odottaa 15min. Vihdoin Roope päätti astella sisälle ja mä pääsin ärrän kautta matkaan. Bussissa sain kuulla iloisen uutisen, että missasin Heidin kampaajan ja mun pitäisi olla lautassa klo 16.40. Siinä vaiheessa kun vilkaisin kelloa se oli 16.23. Ja mä istuin bussissa. Suunnilleen juoksin metroon ja ulos, kun Heidi totesi että missasin lautan ja tulisin seuraavalla. Kaiken lisäksi meinasin mennä vielä väärään lauttaan, juoksin hikipäissäni meikittömänä, pipo päässä ja arkivaatteet päällä ykkösiinsä pukeutuneiden vieraiden ohi ja kävelin sisään kesken Heidin äidin alkupuheen. Näin se pitää tehdä. Mä en sitten vaan osaa olla ajoissa. Missään.

Tuosta äskeisestä huomaa, että elämä ei ole aina sitä kuuluisaa ruusuilla tanssimista. Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Se unelmien prinssi ei ratsasta valkoisella hevosella pelastamaan juuri kun sitä tarvitsisi. Välillä tuntuu, ettei mikään onnistu ja että kaikki menee pieleen. Aina kuitenkin kannattaa muistaa, että kyllä me kaikki joskus kuollaan. Sitä ennen pitää vain osata elää.

Teen nyt äkkinäisen siirroksen ehkä yllättävään asiaan. Nimittäin ihmissuhteisiin. Niihin syvempiin. Ihastumiseen. Rakkauteen. Niiden välimuotoon, miksi sitä nyt sitten kutsuisi. Jokainen ihminen siellä ruudun takana on varmasti ihastunut joskus. Se tunne on suoraan sanottuna aika erikoinen. Välillä jopa hieman inhottava. Vatsanpohjassa kutittaa, sydän lyö kovaa vauhtia, puhe muuttuu muminaksi. Kun se ihminen vilkaisee sinua silmiin, vaikkakin vain vahingossa. Ne vaaleanpunaiset perhoset, jotka lähtevät lentelemään ympäriinsä. Kun vain hymyilyttää ilman syytä. Se on se tunne. Jossain vaiheessa se tunne alkaa muuttua jo väsymykseksi. Turhautuneisuudeksi. Eikö se koskaan huomaa mua? Kuluu kuukausia. Vuosia. Ehkäpä jopa vuosikymmeniä. Eikä vastausta löydy. Välillä vain tekee mieli luovuttaa, päästää irti. Mutta sitten, jossain aivan yllättäen, näät kuvan tai jonkun muun merkin tuosta ihmisestä. Vaaleanpunaiset perhoset lehahtavat jälleen lentoon ja olet koukussa. Oravanpyörä josta ei pääse ikinä eroon.

Mutta missä vaiheessa ihastuminen muuttuu rakkaudeksi? Voiko sitä sanoa rakkaudeksi vaikka vastarakkautta ei kuulu? En tiedä. En itsekkään osaa tarkkaan sanoa miten rakkaus määritellään. Sillä en tiedä olenko koskaan tuntenut sitä. Tottakai tunnen rakkauden perhettäni ja läheisimpiä ystäviäni kohtaan, mutta onko se sama asia? Mistä voi tietää missä menee rakkauden raja? Ehkä sen vaan tuntee, sitten kun se sattuu kohdalle.


Syvällistä pohdintaa by Rosa.

The other side of down

"So I put one foot front of the other,
No no no nothing's gonna break my stride,
I keep climbing, gonna keep fighting 
until I make it to the other side of down"


Tässä tän viimesen parin päivän aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, etten ole ehtinyt edes kunnolla istahtaa ja kirjoittaa taas uutta blogitekstiä. Mulle on esimerkiksi kerrottu että jotkut lukee mun blogia. Siis ihan oikeesti lukee ja tykkääki siitä. Mun blogi! Oho. Nytpä siis ennen treenejä päätin aloittaa tietokoneen ruudulle tekstin rustaamisen. Hyvä ajoitus eikö.

Kerronpa nyt siis mitä tarkalleen viime päivinä onkaan tapahtunut. Viime teksti taisi tulla keskiviikkona tai torstaina, jos oikein muistan. Perjantaina siis oli se kuuluisa konffisharkka jossa sitten viimehetkillä tajusi, että kohta on konffis edessä. Jännitys puhkes sitten siinä vaiheessa kun tajusin että joudun ehtoollisellekkin mennä. Onneksi päädyin kahden hyvän tyypin väliin istumaan, etten ihan yksin olis joutunu sitä käymään läpi. Sen verran hyvin pääsi käymään, että koko harjoitus meni mun osalta aika pyllylleen ja lauantaina olinkin sitten aika pihalla siitä mitä milloinkin tapahtuu. Perjantain ja lauantain välisenä yönä ei tullut oikein nukuttua, jännitys valtasi mieltä vähän liikaa. Herätys oli jo kahdeksalta kampaajan takia joka oli varttia yli yhdeksän. Siellä minulle loihdittiin aivan ihana kampaus, josta lisään kuvan tänne jossain vaiheessa. Ennen konffista oli kotona niin kova häslinki kun pöytiä koottiin, tauluja hakattiin seinään, meikattiin, puettiin, tarkastettiin kymmenen kertaa onko kaikki mukana, ja sitten vihdoin ja viimein lähdettiin kirkolle. Kirkolla jännitys oli käsinkosketeltava. Kaikki hermoilivat kaikista mahdollisista tapahtumista albaan kompastumisesta maanjäristyksiin. Loppujen lopuksi se meni ihan hyvin, kukaan ei kuollut. Ja eikä se ehtoollisviinikään niin pahaa ollut.


Siinä sen taas näki. Kaikkea ehti panikoida ja missään vaiheessa ei tullut mieleen, että kaikki voisi mennäkkin ihan suunnitelmien mukaan. Jälkeenpäin sitä miettii, että olisi pitänyt jännittämisen sijaan ottaa joka ikinen hetki irti viimeisestä koko ripariporukan tapaamisesta. No ei voi mitään. Kaikkea voi katua, kunhan ei ihan liiallisuuksiin mennä.

Tää jääkin tähän, koska treenit alkaa. Yritän huomenna kirjoitella taas vähän lisää.

-Rosa

 

Enemmän ruokasuolaa - More table salt

"Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään"

Enemmän ruokasuolaa. Noin sano mun hyvä kaveri, kun tuo kyseinen biisi soi koulumme aamunavauksessa muutama päivä sitten. Oikeastihan tuossa kappaleessa lauletaan "enemmän duoo kun sooloo", mutta mun ihana ystävä oli pitkään luullut biisissä laulettavan "enemmän ruokasuolaa". Mun mielestä se oli jotenkin vaan niin lutusta. 

Tänään melkeen kaikki on tuntunu mun mielestä jotenkin tosi lutuselta. En tiedä miksi. Kaikki äänet mitä mun kaverit on päästelly. Kaikki ilmeet mitä ne on mulle tehnyt. Kaikki koirat ja pienet lapset. En tiedä mistä se johtuu, näitä päiviä vaan tulee välillä. Että kaikki on niin suloista kun voi olla ja elämä on ihanaa. Kunnes tulet skenestä, avaat kännykän ja joku tönäisee sitä sun pilvilinnaa ja sä romahdat takaisin synkkään todellisuuteen. Niin siinä aina välillä käy. Mutta kyllä se joskus ihan hyvääkin tekee. Ei ole hyvä olla siellä pilvissä liian pitkään.

Koulussa meitä kaikkia Haukilahden koululaisia odotti päivä jota aina odotetaan ilolla, mutta samalla myös kauhulla. No, joillain se on edessä huomenna, mutta mulla se nyt oli jo tänään. Koulukuvaus. Tytöt poseeraa viimeiset minuutit peilin edessä, minä mukaan lukien, korjailee meikkejä ja kyselee toisiltaan näyttävätkö he hyvältä. Pojat nojailevat rennosti seiniin ja löhöilevät koulun sohvilla, vaikka luulen, että kuitenkin sisällään he panikoivat samoista asioista. Näytänkö hyvältä. Pömpöttääkö maha (tämä enimmäkseen tytöille). Onko hiukset sekaisin. Repsottaako paita rumasti. Loppujen lopuksi astelemme rohkeasti kameran eteen, vedämme vatsan sisään, asettelemme sen kauniin pepsodenthymyn naamallemme ja esitämme reipasta koululaista kun kamera räpsähtää. Parin kuukauden päästä postiluukkumme kolahtaa ja siinä sitä taas kauhistellaan miten kauheat kuvat on tullut otettua. Mikäs siinä. Jos omakehu haisee niin voihan sitä haukkuakkin.

Huomenna mua odottaa toinen kaverikuva, puuduttavat koulutunnit, konffisharkka ja siivous. Joten musta tuntuu että jätän tän blogikirjotuksen tähän ja selostan huomenna vähän enemmän. Koska mä nimittäin tartten unta.

-Rosa