Good time

"Good morning and good night
I wake up at twilight
It's gonna be alright
We don't even have to try
It's always a good time"

Pahoittelen, suoraan sanottuna tässä kävi niin kuin alunperin ajattelinkin. Unohdin tän blogin pariksi päiväksi. Eilen ennen kun menin nukkumaan tajusin, että blogikin on olemassa ja ajattelin että kirjoittaisin tänään. Tottakai sitten juuri, kun olen sulkemassa konetta, tajuan unohtaneeni tämän jälleen ja päätän sitten aloittaa kirjoittamisen. Hyvä aika, sillä juuri nyt iski inspis. Tästä saattaakin tulla pidempi teksti kuin suunnittelin.

Tässä parin päivän aikana on ehtinyt jo jonkun verran asioita tapahtua, merkityksettömiä ja sitten niitä vähän merkillisempiäkin. Eilen nimittäin oli meidän koulun ysien jäykkäkouristusrokotukset. Okei, mulle se ei ollut niin iso juttu, istuin vaan siihen penkille ja se piikki tökättiin kädestäni sisään, no big deal. Mutta mun kaverit, härreguud, niille se oli sama asia kuin maailmanloppu. Olin niistä kolmen kanssa henkisenä tukena ja kaksi talutin kotiin kesken koulupäivän ettei vaan pyörtyisi. No, siitäkin hengissä selvittiin ja elämä jatkui. Käsi vaan järkkykipee.

Tänään oli parhaan ystäväni konffis. Suunnitelmanani oli mennä kodin kautta Heidille, josta bussilla kampaajan kautta metrolla lauttasatamaan, josta lautalla Suomenlinnaan ja ajoissa Heidin kanssa juhliin. Kotona jäin sitten kroonisena myöhästelijänä puuhailemaan vähän kaikenlaista ja pian äiti kyseli, että mites sen koiralenkin laita. Yhtäkkiä tajusin kaiken aivan kuin joku olisi lyönyt minua nyrkkeilyhanskalla naamaan. Puoli tuntia aikaa, jonka sisällä pitäisi viedä koirat ulos ja kerätä kamat kasaan. Eipä ollut uusi tilanne. Äiti lähti viemään Emppua asioille ja mä jäin yksin. Heitin tavarat kasseihin ja "valjastin" koirat. Meidän vanha ja kipeä Roope päätti sitten stopata homman taas alkumetreillä ja heitin pojan sitten kotiin vieden toisen koiramme lenkille. Kotona minua odotti takaovella vinkuva vanhus, jolla nähtävästi olikin tullut hinku ulos, sekä puhelu hieman ärtyiseltä parhaalta ystävältäni. Taasko myöhässä. Kyllä, juuri näin. Mene sä vaan edeltä, mä tuun perässä. Puhelun päätyttyä päätin sitten tuon vanhanherran päästää ulos. Ei kai siinä nyt niin kauaa menisi. Loppujen lopuksi istuin siinä ulkona 40min odottaessa kun tuo koiravanhus haisteli jokaisen pihan kulman ja kun siirryttiin vesikipolle, päätin että nyt riittää. Kävelin tomerana koirani luokse ja yritin napata kulhon pois, kun tuo irvisti minulle kauniisti ja näykkäisi kättäni. Okei, ei toiminut. Keinoksi jäi lukita koira ulos ja odottaa 15min. Vihdoin Roope päätti astella sisälle ja mä pääsin ärrän kautta matkaan. Bussissa sain kuulla iloisen uutisen, että missasin Heidin kampaajan ja mun pitäisi olla lautassa klo 16.40. Siinä vaiheessa kun vilkaisin kelloa se oli 16.23. Ja mä istuin bussissa. Suunnilleen juoksin metroon ja ulos, kun Heidi totesi että missasin lautan ja tulisin seuraavalla. Kaiken lisäksi meinasin mennä vielä väärään lauttaan, juoksin hikipäissäni meikittömänä, pipo päässä ja arkivaatteet päällä ykkösiinsä pukeutuneiden vieraiden ohi ja kävelin sisään kesken Heidin äidin alkupuheen. Näin se pitää tehdä. Mä en sitten vaan osaa olla ajoissa. Missään.

Tuosta äskeisestä huomaa, että elämä ei ole aina sitä kuuluisaa ruusuilla tanssimista. Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Se unelmien prinssi ei ratsasta valkoisella hevosella pelastamaan juuri kun sitä tarvitsisi. Välillä tuntuu, ettei mikään onnistu ja että kaikki menee pieleen. Aina kuitenkin kannattaa muistaa, että kyllä me kaikki joskus kuollaan. Sitä ennen pitää vain osata elää.

Teen nyt äkkinäisen siirroksen ehkä yllättävään asiaan. Nimittäin ihmissuhteisiin. Niihin syvempiin. Ihastumiseen. Rakkauteen. Niiden välimuotoon, miksi sitä nyt sitten kutsuisi. Jokainen ihminen siellä ruudun takana on varmasti ihastunut joskus. Se tunne on suoraan sanottuna aika erikoinen. Välillä jopa hieman inhottava. Vatsanpohjassa kutittaa, sydän lyö kovaa vauhtia, puhe muuttuu muminaksi. Kun se ihminen vilkaisee sinua silmiin, vaikkakin vain vahingossa. Ne vaaleanpunaiset perhoset, jotka lähtevät lentelemään ympäriinsä. Kun vain hymyilyttää ilman syytä. Se on se tunne. Jossain vaiheessa se tunne alkaa muuttua jo väsymykseksi. Turhautuneisuudeksi. Eikö se koskaan huomaa mua? Kuluu kuukausia. Vuosia. Ehkäpä jopa vuosikymmeniä. Eikä vastausta löydy. Välillä vain tekee mieli luovuttaa, päästää irti. Mutta sitten, jossain aivan yllättäen, näät kuvan tai jonkun muun merkin tuosta ihmisestä. Vaaleanpunaiset perhoset lehahtavat jälleen lentoon ja olet koukussa. Oravanpyörä josta ei pääse ikinä eroon.

Mutta missä vaiheessa ihastuminen muuttuu rakkaudeksi? Voiko sitä sanoa rakkaudeksi vaikka vastarakkautta ei kuulu? En tiedä. En itsekkään osaa tarkkaan sanoa miten rakkaus määritellään. Sillä en tiedä olenko koskaan tuntenut sitä. Tottakai tunnen rakkauden perhettäni ja läheisimpiä ystäviäni kohtaan, mutta onko se sama asia? Mistä voi tietää missä menee rakkauden raja? Ehkä sen vaan tuntee, sitten kun se sattuu kohdalle.


Syvällistä pohdintaa by Rosa.