The other side of down

"So I put one foot front of the other,
No no no nothing's gonna break my stride,
I keep climbing, gonna keep fighting 
until I make it to the other side of down"


Tässä tän viimesen parin päivän aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, etten ole ehtinyt edes kunnolla istahtaa ja kirjoittaa taas uutta blogitekstiä. Mulle on esimerkiksi kerrottu että jotkut lukee mun blogia. Siis ihan oikeesti lukee ja tykkääki siitä. Mun blogi! Oho. Nytpä siis ennen treenejä päätin aloittaa tietokoneen ruudulle tekstin rustaamisen. Hyvä ajoitus eikö.

Kerronpa nyt siis mitä tarkalleen viime päivinä onkaan tapahtunut. Viime teksti taisi tulla keskiviikkona tai torstaina, jos oikein muistan. Perjantaina siis oli se kuuluisa konffisharkka jossa sitten viimehetkillä tajusi, että kohta on konffis edessä. Jännitys puhkes sitten siinä vaiheessa kun tajusin että joudun ehtoollisellekkin mennä. Onneksi päädyin kahden hyvän tyypin väliin istumaan, etten ihan yksin olis joutunu sitä käymään läpi. Sen verran hyvin pääsi käymään, että koko harjoitus meni mun osalta aika pyllylleen ja lauantaina olinkin sitten aika pihalla siitä mitä milloinkin tapahtuu. Perjantain ja lauantain välisenä yönä ei tullut oikein nukuttua, jännitys valtasi mieltä vähän liikaa. Herätys oli jo kahdeksalta kampaajan takia joka oli varttia yli yhdeksän. Siellä minulle loihdittiin aivan ihana kampaus, josta lisään kuvan tänne jossain vaiheessa. Ennen konffista oli kotona niin kova häslinki kun pöytiä koottiin, tauluja hakattiin seinään, meikattiin, puettiin, tarkastettiin kymmenen kertaa onko kaikki mukana, ja sitten vihdoin ja viimein lähdettiin kirkolle. Kirkolla jännitys oli käsinkosketeltava. Kaikki hermoilivat kaikista mahdollisista tapahtumista albaan kompastumisesta maanjäristyksiin. Loppujen lopuksi se meni ihan hyvin, kukaan ei kuollut. Ja eikä se ehtoollisviinikään niin pahaa ollut.


Siinä sen taas näki. Kaikkea ehti panikoida ja missään vaiheessa ei tullut mieleen, että kaikki voisi mennäkkin ihan suunnitelmien mukaan. Jälkeenpäin sitä miettii, että olisi pitänyt jännittämisen sijaan ottaa joka ikinen hetki irti viimeisestä koko ripariporukan tapaamisesta. No ei voi mitään. Kaikkea voi katua, kunhan ei ihan liiallisuuksiin mennä.

Tää jääkin tähän, koska treenit alkaa. Yritän huomenna kirjoitella taas vähän lisää.

-Rosa