Pretending

"The things between us now,
Just haven't quite been the same,
Can we figure out, which one of us is to blame?
Because I can't go on."

Asiat muuttuu päivä päivältä oudommiksi. Ensinnäkin, tänään koulussa me tanssittiin gangnam styleä käytävillä. Jossa on jo outoa se, että tuo eriskummallinen kappale nimeltä gangnam style edes on syntynyt. Googletappas gangnam style lyrics, sieltä löydät ne englanniksi. Niimpä. Onko siinäkään mitään järkeä? En kyllä sanoisi. Minne on menneet hyvät biisit joissa on jokin ideakin? Okei, myönnän, popitan tuota kyseistä biisiä itsekin, mutta se onkin sen takia että se on aasiaksi. Joka kuulostaa erittäin hauskalta. Ei se väärin oo. 

Okei tarkotus ei ollut ruveta selostamaan gangnam stylen syvimpiä syntyjä, vaan siis kertoa siitä mitä on tapahtunut. Ihan normaalia elämää siis kuitenkin. Ei niin outoa, mutta silti kuitenkin. Tajusin nimittäin juuri äsken, että minulla on niin paljon kavereita, että en osaa edes laskea heitä kaikkia. Se tuntui pelottavalta, sillä noin vuosi sitten pyörin vain pienissä, vanhoissa ja tutuissa, piireissä ja pystyin ihan hyvin kertoa kaikkien kavereideni nimet. Nyt en edes jaksa ruveta laskemaan. Tässä siis ei ollut ideana leveillä asialla, ei kuulu luonteeseeni tuollainen turha omien asioiden korostelu, mutta rupesin vaan ihmettelemään. Ihmeellistä kun tämä elämä on.

Uusi vihan kohde on myös parin päivän aikana löydetty. Nimittäin kokeet. Kesällä mietin sitä, miten kivaa siitä tulee kun pääsen pänttäämään kokeisiin koulussa, mutta kun ei. Eilen lueskelin ahkerasti mantsan kokeisiin paniikissa ja sitten kun tänään kokeen jälkeen käytiin asiat läpi, huomasin, että mulla oli ainakin yks kolmasosa tehtävistä väärin. Kaikki tuntui niin turhalta, kaikki se tehty työ. Mikä mussa on vialla? Miksi en vaan osaa? Ajattelin kuitenkin antaa itselleni toisen mahdollisuuden. Huomennahan on ruotsin koe. Siihen pänttään sitten täysillä. Rupesin tässä sitten tänään lueskelemaan sanoja ja kielioppia täydellä tarmolla kun koulusta pääsin. Into rupesi laskemaan joka minuutti, kun tajusin että ruotsi on minulle yhtä kuin hepreaa. Päätin siis kääntyä rakkaan äitini puoleen. Lueskelimme hänen ja siskoni kanssa sanoja läpi, nauroimme paljon keksimillemme muistisäännöille. Siltikin kun minulta kyseltiin, suurin osa sanoista oli aivan uusia minulle. Loppujen lopuksi olin jo niin turhautunut ja väsynyt, että vain nappasin kirjan äitini kädestä ja kävelin alakertaan omaan huoneeseeni lukemaan. Epätoivoisesti jatkoin sanojen pänttäämistä, kunnes päätin kääntyä kavereideni puoleen. Kaverit tsemppasivat, kyselivät sanoja, yrittivät opettaa kielioppia, mutta turhaan. Ei vaan aivot toimi. Lukossa. Puoli tuntia sitten luovutin, menin suihkuun ja istahdin alas kirjoittelemaan tätä blogia. Ehkä nukun nyt hyvin, kertailen koulussa ja yritän selvitä hengissä. Huomenna kuulette sitten miten koe meni.

Nyt tarvitsen sitä kuuluisaa unta, joten menen nukkumaan. Huomenna tulee varmaan aikamoinen tunteenpurkaus, sillä käyn energiahoitajallani, eli vähän niin kuin terapeutilla, selittelemässä elämäni ongelmat läpi. Sen jälkeen olen yleensä ylisosiaalinen ja maailma on avautunut minulle toisin silmin, joten juttua tulee. AINIIN! Piti vaan mainita, että elämässä on niitä pieniä ihania asioita, jotka piristävät. Ei se huijausta ole. Esimerkiksi eilen, kun vedettiin Heidin kanssa sellasta puuhakerhoa pikkusille tytöille, niin yksi niistä sanoi, että "voi kun puuhakerho olisi joka päivä". Siitä tuli hyvä mieli. Samoin, kun tänään sähköpostiini putkahti konffiskuvien koevedokset, joita on 150, joista pitäisi valita 5. Sekin oli kivaa. Näki vähän miten irvistin joka kuvassa. 



Tostakin piti tulla lyhyt lopetusteksti, en mä taida oikeen ikinä onnistua. Musta tuntuu että tästä tulee se. Joo, niin se menee. 

Tän päivän tekstin piti muuten kertoa siitä, että miten ihmiset muuttuu. Ehkä tästä lähtien mä en päätä etukäteen aiheita, vaan annan vaan tekstin tulla paperille.

-Rosa