Summer love

"Had the best time and now its the worst time
But we have to say goodbye
Don't promise that you're gonna write
Don't promise that you'll call
Just promise that you won't forget we had it all."




Oon jälleen kipeenä, joten ajattelin että voisin tehdä tästä kirjotuksesta tosi pitkän. Käyttää tähän aikaa, pohtia kunnolla niitä asioita mistä kirjoitan. Joten nyt kun kello on 18:32, aloitan maratonpostauksen. Jos siitä nyt sellainen tulee.

Olin parhaalla kaverillani Heidillä yötä tossa noin viikko sitten. Me ei oltu nähty pitkiin aikoihin kunnolla ja juteltu, joten nyt siihen oli aikaa, ja olihan sitä aihettakin. Yksi meidän tosi yleisistä aiheista on ulkonäköpaineet. Miltä pitäisi näyttää että kelpaisi kaikille? Tuo on varmaan maailman tyhmin kysymys, koska ei kukaan tietenkään voi kelvata kaikille. Jokaisella on erilainen käsitys kauniista ja täydellisestä. Nyt teille tulee mieleen varmaankin lause "ei kukaan ole täydellinen". Jos kukaan ei ole täydellinen, niin mikä on täydellinen? Eihän täydelliselle ole määritelmää jos kukaan ei ole sellainen vielä ollut. Ei ole sitä täydellistä johon voisi verrata. Koska voin 110% varmasti sanoa, että jokainen voi mainita ulkonäöstään edes yhden virheen, jos enemmänkin. Mutta jokainen ihminen on jollekkin toiselle ihmiselle täydellinen. Jos et vaikka pidä omien silmiesi väristä, joku toinen saattaa kadehtia juuri sitä osaa sinussa. Ihmisiä ei ole luotu täydelliseksi. Jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Mielestäni tämä lause on hyvä muistaa; "Jokainen on täydellinen sellaisenaan kuin on." Tiedän, tuo kuulostaa todella kliseiseltä ja epätodelliselta, mutta niin se vaan on. Uskot tai et.

Jos oikein muistan, puhuin kerran siitä, miten olen tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja miten kaikkien muidenkin pitäisi olla. Siitähän puhuin äskenkin. Kuitenkin kun istuimme Heidin kanssa saunassa puhumassa syvällisiä niin tajusin, että nyt itsellenikin on tullut tämä vaihe, milloin ajattelen että mitä jos en riitäkkään tälläisenä. Puhuin tästä Heidin kanssa ja sanoin, että tulee todella tyhmä olo, kun puhun teille siitä miten pitäisi olla tyytyväinen itseensä vaikken itse ole. Silloin Heidi totesi, että mun pitäisi kirjoittaa siitä. Rupesin miettimään asiaa ja tajusin Heidin olevan oikeassa. Tsemppaamispuheiden lisäksi voisin itsekin puhua siitä miltä tuntuu kun ei vaan tunne itseään riittäväksi. Nyt ennen kuin aloitan tän selostuksen, haluan sanoa että ne tsemppauskommentit voi jättää kokonaan välistä. Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen siihen kuka olen joten älkää huoliko, en ole missään itsesäälin kuopassa josta en mukamas pääse ylös tai jotain. Jos en olisi kunnossa niin ei mulla olisi teitä ihania ihmisiä ympärillä. Kiitos siitä muuten. Mutta siis tiedätte kaikki varmaan sen tunteen, kun katsotte kuvia superhoikista, ruskettuneista, ns "täydellisistä" ihmisistä jotka esim osaavat jotain mitä te ette osaa tai ovat jollain muulla tavalla siinä elämäntilanteessa jossa itse haluaisit olla. Siinä vaiheessa yleensä tulee sellainen olo, että mitä olen tehnyt väärin kun en ole tuollainen tai jotain sinne päin. Tuntuuko tutulta? Silloin myös tekee mieli aloittaa hirveä elämänmuutos sisältäen kaiken maailman dieetit, liikuntakuurit, luonteenmuutokset etc. Haluaisi vain olla joku muu. Näitä hetkiä ei tule mulle usein, sen vaan sanon. Jos tulee, niin mieti. Mieti niitä kaikkia ihmisiä jotka ovat nähneet sut mitä ihmeellisimmissä tilanteissa, minkä näköisenä tahansa ja silti ovat vieläkin siinä. Miksi he ovat siinä? Tietenkin sun takia. He välittävät sinusta sellaisena kuin ovat ja eivät todellakaan haluaisi että muutut. Heille olet täydellinen. Maailmassa on myös monia ihmisiä jotka kadehtivat sinua. Saattaa olla, että jopa ne ihmiset jonka ulkonäön tai luonteen haluaisit, kadehtivat sinua. Mieti sitä. Tiedän, että se ei aina muuta mielipidettäsi itsestäsi, mutta saattaa kuitenkin vähän edes auttaa siinä itsensä hyväksymisessä. Toistan kokoajan tätä samaa, jokainen on omilla tavoillaan ja omana itsenään täydellinen.

Jokaisella ihmisellä tulee jossain vaiheessa elämässä vastaan ongelmia. Välillä tuntuu siltä, ettei mikään auta ja maailma vaan kaatuu niskaan. Tekisi mieli vaan päästää irti, luovuttaa. Meitä ihmisiä ei kuitenkaan ole luotu luovuttamaan. Itsestäni olen huomannut sen, että en selviä ongelmistani yksin. Tarvitsen jonkun jolle kertoa, tai taakka kertyy liian raskaaksi kantaa. Asian jakaminen jonkun luotettavan ihmisen kanssa keventää sydäntä. Voit myös puhua asiasta sen ihmisen kanssa ja tuo luotettava ihminen saattaa myös antaa sinulle hyviä neuvoja asian ratkaisemiseksi. Kertomisesta on siis paljon hyötyjä. Kuitenkin jokaisessa ihmissuhteessa piilee se yksi painajainen; sen rikkoutuminen. Mitä jos ajaudutaan riitaan ja välit katkeavat? Lähtevätkö luottamukselliset jutut kiertämään? Koska valitettavasti tuokin on mahdollista. Jos riita on ollut niin paha, että jossain raivon hetkellä vahingossa lipsauttaa asian jollekkin kaverille. Tuo tilanne tappaa sisältä molempia osapuolia. Sitä jonka juttu on kerrottu ja sitä joka sen on kertonut. Tilanne on vaikea kaikille. Joten juuri tämän asian takia yritän valita luottamushenkilöiksi ihmiset joihin luotan niin paljon, että vaikka välit katkeaisivat, jutut eivät leviä. Ja jos nyt luet tätä ja tiedät olevasi yksi niistä ihmisistä johon mä luotan, kannattaa olla tyytyväinen. 

Haluaisin taas puhua ystävistä. Itse asiassa, haluaisin kiittää mun ystäviä. Mun ystävät on sellasia, että en vaihtaisi niitä mistään hinnasta mihinkään. Ne on retardeja niin monella eri tasolla että mä en voi ees kuvailla sitä. Ne kiusaa mua, huijaa mua kaikissa maailman tyhmimmissä asioissa, jättää mut yksin keskelle paikkaa josta mä en tiedä yhtään mitään ja valvottaa mua yöllä kaiken turhan takia. Mutta sit taas ne kuuntelee mua aina kun mulla on jotain sanottavaa, tukee mua mun päätöksissä, ei jätä mua yksin kun tartten ystävää ja auttaa mua mun elämän eri käänteissä. Ystävyyssuhteissa kuitenkin pitää vastaanottamisen lisäksi myös osata antaa. Eli kun te teette nää kaikki edellämainitut mulle, niin mä teen ne myös teille. Ja vaikka te kiusaatte mua, ei se silti tarkota et te vihaisitte mua, vaik huijaatte nii kuitenki kerrotte mulle totuuden sit ku ootte kiusannu mua silläki taas tarpeeks, vaik jätätte mut yksin nii tuutte silti hakemaan mut oikeeseen suuntaa pelästyttämisen jälkee ja vaik valvotatte mua yöllä niin silti joskus se on siitä syystä että mä ite haluun valvoa teiän kanssa. Ilman teitä mä en ois kuka mä oon. Jokainen teistä on muuttanu mua jollain tavalla, jotkut vähemmän, toiset taas enemmän. Ilman teitä, mua ei olis. Joten sen takia mä haluan sanoa teille KIITOS siitä että ootte sellasia mitä ootte ja pliis, pysykää sellasina. Ootte kaikki mulle järjettömän tärkeitä ja rakkaita.


No ei tästä niin pitkää tullukkaa ku mä kuvittelin. Mä haluisin kirjottaa hiiiiirrrrrveeeeesti enemmän vielä mut en mä oikeen voi ku rupee tää kipeenä olo näyttää merkkejä ja ois varmaa kohtapuolin aika mennä nukkumaa. Että mä joskus vielä paranenkin. Ehkä.

Tää "maratonpostaus" siis loppu kello 21:36. Lyhyeks jäi. Anteeks. 


-Rosa