Chasing cars

"All that I am,
all that I ever was is here in your perfect eyes,
they're all I can see.
I don't know where,
confused about how as well.
Just know that these things will never change for us at all."


Mun elämä on ollut aika sekavaa tällä hetkellä. Koulua, 60v juhlaa, kavereita, isoskoulutusta, leirejä, perheasioita, ristiriitoja... En varmaan kuitenkaan ole ainut yhdeksäsluokkalainen jolla on tälläinen tunne. Yhdeksännellä luokalla on rankkaa. Se ei ole vale. Minulle yhdeksäs luokka ei kuitenkaan tunnu niin rankalta, sillä elämäni menee koulun ulkopuolella niin hyvin, että siitä saa voimaa. Kuitenkin tänään fysiikkaa lukiessani rupesin miettimään, että mitä mä olen tehnyt nää viimeiset kaksi vuotta. Miksi mä en ole yrittänyt? Tulin yläasteelle ja ajattelin, että nyt panostan. Kuitenkin kuvioihin tuli uusia ystäviä ja kaikkea niin jännää, että koulu unohtui kokonaan. Tätä ei ole tarkoitettu teille nykyisille ja tuleville seiskoille ja kaseille panostuspuheeksi, vaan pienenä vinkkinä. Älkää tehkö niin kuin mä tein. Vaan ihan oikeasti, panostakaa alusta asti. Sen panostuksen ei tarvitse olla mitään suurta, teette vain aina läksyt, luette läksyksi tulleet kappaleet, edes yritätte keskittyä tunneilla ja aloitatte kokeisiin lukemisen ajoissa. Jos teette näin, voin sanoa, että teillä ei tule olemaan hätää yläasteella. Silloin riittää myös aikaa muulle elämälle kun ei tarvitse viimeisenä pänttäyspäivänä istua tuskailemassa siitä, että ei osaa mitään. Koska elävänä todisteena voin sanoa, että se ei ole kivaa. Muistakaa kuitenkin pitää ystävyyssuhteet hyvinä, koska ilman ystäviä te ette todellakaan tule selviämään. Ystävät on tärkeitä joka mutkassa. Ja kyllä sen huomaa kun oikea, aito ystävä sattuu kohdalle. Sen tuntee.

Hyvä vinkki elämästä selviämiseen on pitää lapsenmielisyys aina mukana. Jos ei anna itsensä välillä olla lapsi, niin elämä on varmaan aika tyhjää. Eilen esimerkiksi olin Jumbossa joulunavauslauantaissa mukana pomppimassa hahmopuvut päällä lasten keskellä. Vaikka puvusta ei nähnyt melkein mitään, ei saanut henkeä ja tuntui siltä, että sinne ihan kirjaimellisesti paistuu, niin niiden lasten takia siellä ollaan. Kun näki niiden lasten ilmeet silloin, kun vastaan käveli poro, poro-orava tai lumiukko, siitä tiesi että se oli sen arvoista. Tottakai kaikilta löytyisi pokkaa siihen, että laittaisi sen puvun päälle ja vähän kävisi pyörähtämässä, ei kukaan sua sieltä tunnista. Entä sitten ilman pukua? Meillä oli sovitut vuorot siitä, että kuka käy auttamassa hahmopuvuissa pyöriviä oikeeseen suuntaan ja kun tuli mun vuoro, päätin vähän pitää hauskaa. Menin tanssimaan puvussa olevan siskoni kanssa ja voin vaan sanoa, että se oli yksi päivän hauskimmista hetkistä. Ei siinä tullut mietittyä kuka katsoo, sai vaan itse nauraa. Tässä teille vinkki seuraavaan kertaan kun näette jonkun kävelemässä hahmopuvussa: älkää kävelkö nenä pystyssä ohi, vaan ottakaa tilanteesta kaikki irti (ei silleen että yritätte repiä pään irti tai jotain siis). Näytätte sisällä olevan mielestä tyhmältä ja todennäköisesti teille vaan nauretaan myöhemmin. Muutenkin, sitä ei ikinä tiedä kuka puvun sisällä on ;).

Kysymys nykyisille ja vanhoille yseille: oliko/onko teillä ysillä sellainen olo, että teillä ei ole mitään hajua mitä haluatte tehdä tai missä haluatte jatkaa opiskelua? Sellainen olo mulla oli noin puoli vuotta sitten. En tiennyt mistään mitään. Pääkaupunkiseudulla oli vain mulle liikaa vaihtoehtoja ja tuntui siltä, että pää räjähtää. Ajattelin, että kyllä se siitä, on mulla vielä aikaa päättää. Tällä hetkellä ei ole enää niin. Parin kuukauden päästä alkaa jo lukioihin ja ammattikouluihin haku ja jos silloinkin on vielä sellainen olo, on aika pulassa. Kuitenkaan itselläni ei siitä ole enää ongelmaa. Kerran puhuin yhden kaverini kanssa ja sitten se vaan yhtäkkiä napsahti. Kaikki palapelin palaset oli yhtäkkiä kiinni toisissaan ja asia valkeni minulle. Tiesin tasan tarkkaan mitä haluan tehdä. Mieleni valtasi rauha ja tuli sellainen olo, että ei tässä ole enää mitään hätää. No, tietenkin seuraavaksi iski paniikki siitä, että mitä jos en pääsekään minne haluan. Siitä en rupea nyt selostamaan enempää, sillä sen kautta en saisi tätä kirjoitusta milloinkaan loppumaan. Pääasia tässä siis oli se, että kun alussa sanoin, että elämäni on aika sekavaa, se on totta, mutta kuitenkin mielessäni on tarkka polku mitä seurata. Ja se tuo minulle mielenrauhaa. Kyllä tästä vielä selvitään. Eikä se elämä sittenkään niin sekavaa ole.

Mä tiedän, tää oli vähän vanhan kertausta, anteeks. 


-Rosa