Little things

"I know you've never loved
The crinkles by your eyes
When you smile,
You've never loved
Your stomach or your thighs
The dimples in your back
At the bottom of your spine
But I'll love them endlessly"

Oon nyt kipeenä jonka piti tarkottaa sitä, että pystyisin kirjottaa joka päivä, mutta ei. En jaksanut avata sitä konetta ja ruveta kirjottelemaan. Nyt sitten päädyin tälle sivulle ja kirjottelen teille uutta tekstiä. Noi biisin sanat on tällä kertaa One Directionin upouudesta singlestä. Directionerina sitten tottakai itkin täällä ton biisin takia vaikka kuinka pitkään, kunnes tajusin, että One Directionin Euroopan kiertueen päivämäärät ovat ilmestyneet. Olisiko siellä tällä kertaa Suomi? Menin innoissani kyseisen bändin kotisivuille ja selasin maat läpi, enkä tietenkään löytänyt maatamme tuosta listasta. Ensin minut valtasi suru, kunnes sen tunteen ohitti raivo siitä, että miksi mikään hyvä bändi/laulaja ei tule Suomeen? Joka ikinen muu pohjoismaa pitää käydä läpi, mutta sitten tämä maa jättää väliin. Siinäkin listassa komeilivat Norja, Ruotsi ja Tanska. Päätin kuitenkin, etten luovuta, sillä Justin Bieberin Suomen keikka tuli myös listalle jälkeenpäin ja sinne sitten haalimmekin liput. Toista asiaa myös ihmettelen. Miksi kaikkien indiebändien keikat ovat k18? Itse olen tuon musiikkigenren suuri kuluttaja ja haluaisin nähdä niitä bändejä livenä niiiiin paljon. Onhan niitä Suomessa käynyt vaikka kuinka, mutta kaikki keikat yli 18- vuotiaille. Okei, ymmärrän, en minäkään haluaisi sinne ketään 10- vuotiaita pikkutyttöjä, mutta silti. Ehkä pitää vain osata odottaa vajaat kolme vuotta. Sitten on minunkin aikani.

Tuo One Directionin uusi single puhuu kyllä ihan oikeata asiaa. Sanat ovat hellyyttävät ja juuri tuollaista kliseistä hömpötystä, mutta ovatko sittenkään? Koska hirveän moni bändi/laulaja ei kirjoita koko biisiä niistä yksityiskohdista, joka tekee rakkaastaan niin erityisen. Tytöillä on varsinkin suuret ulkonäköpaineet. Kaikkien pitäisi näyttää sellaisilta barbinukeilta joilla on tiimalasivartalo, virheettömät kasvot, täydellinen iho ja vaikka mitä. Ajatus on oikeastaan aika naurettava. Miettikää nyt. Jos kaikki näyttäisivät barbinukeilta, me kaikki näyttäisimme melkein tismalleen samanlaisilta. Mitä ideaa siinä olisi? Kuka määrittää kauneuden rajat? Mielestäni tämä sanonta kuvaa sitä aivan täydellisesti: Kauneus on katsojan silmissä. Nimittäin jonkun mielestä täydellisesti meikatut, ylilaihat tytöt ovat kauniita, kun taas joku pitää hupparissa kulkevista meikittömistä tytöistä, joilla on hiukset napakalla ponnarilla. Ei kauneutta voi määritellä. Sillä omasta mielestäni kaikki ovat kauniita. Kaikki pienetkin yksityiskohdat sinussa tekevät sinusta kauniin. Sinun pitää vain oppia rakastamaan niitä. Itse rakastan pisamiani sekä silmieni erikoista väritystä. Olen myös oppinut pitämään kullan värisistä lyhyistä ripsistäni. Listaa voisi jatkaa. Ja omakehu ei todellakaan haise. Joten annan sinulle tehtävän. Kirjoita paperille asiat itsessäsi joista pidät. Toiselle puolelle voit kirjoittaa asiat joista et pidä. Lue molemmat puolet läpi ja siirry sitten huonolle puolelle. Yritä miettiä jokaiseen asiaan joku positiivinen puoli. Pian huomaatkin, että juuri nuo asiat tekevät sinusta sellaisen kuin sinä olet. Kauniin. Saman voit tehdä luonteen kanssa. Sinulla saattaa olla jotain tapoja ja maneereita, jotka kuuluvat luonteeseesi. Luonne ja ulkonäkö tekevät sinusta kokonaisuuden. Kauniin kokonaisuuden. Huomenna kun heräät, mene ensimmäisenä peilin eteen, katso itseäsi silmiin ja kerro itsellesi olevasi kaunis. Tarkoita sitä. Se parantaa päivää ihmeesti. Ja jos olet löytänyt itsellesi kumppanin, joka voi nimetä sinusta ainakin kolme kaunista yksityiskohtaa jota muut eivät ehkä huomaa, ole onnellinen äläkä päästä hänestä irti. Imelää. Hyh.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää vaan menen nukkumaan vielä hetkeksi, jos en kirjoita huomenna mitään, niin sanon vielä, että olen keskiviikosta lauantaihin Tsekeissä kisaamassa. Sieltä sitten raporttia lauantain jälkeen. 


-Rosa

Dead and gone

"I've been travelin' on this road too long
Just tryin' to find my way back home
But the old me's dead and gone"

Mä oon jälleen pyytämässä teille anteeksi. En oo kirjoitellut, koska oon ollut aika kiireinen, varsinkin nyt viikonlopulla, kun olin isosleirillä. Se oli kyllä suoraan sanottuna yks mun elämän mahtavimmista kokemuksista ja sain niin paljon uusia ihania ystäviä, niin siis että KIITOS KAIKILLE! Semmonen alotus tänään.

Katteltiin Empun ja Maisan kanssa tossa vanhoja videoita ja ei oikeesti voinu tehdä muuta kun nauraa. Miten pieniä me oltiinkaan? Ollaanko me oikeesti oltu noin pieniä? Siinä pomppas kans toinen asia esille. Miten me ei olla muututtu niin hirveästi. Jo noissa videoissa minulla oli täydellinen selitys kaikkeen mitä tein väärin. Olin myös todella nauravainen ja selitin koko ajan. Punaiset hiukset ovat myös samaa. Kuitenkin olen myös muuttunut. Pituuskasvu ja ääni. Kun nyt varmaan huomaat, nuo ovat molemmat ulkoisia asioita. Tämän pätkän tarkoitus on siis kertoa, että loppujen lopuksi emme muutu pohjimmiltamme mihinkään. Olemme samanlaisia kuin sillon kahdeksanvuotiaina.

Kirjotan tosi paljon ystävistä ja ystävyydestä, tiedän, mut mun on nyt silti pakko taas korostaa tätä aihetta. Oon nimittäin tässä parin päivän aikana huomannu et ystävät on mulle niin tärkeitä. Kun mä avaan mun kännykän ja oon saanut viestin joltain kaverilta, vaikka sen sisältö olisikin vaan tosi turhanpäiväinen, se luo heti mun kasvoille hymyn ja parantaa mun päivää. Sen takia mä haluanki kiittää mun kaikkia kavereita siitä että ne on olemassa. Joittenkin kanssa tekstaan koko päivän tylsistyneenä ja väsyneenä, mutta ne silti jaksaa mua. Jotkut taas pakottaa mut pysymään hereilä yöllä ja joita mä syytän aamulla siitä että oon väsynyt. Jotkut uhkailee mua sillä, että ne teippaa mut jesarilla kiinni tuoliin.  Jotkut voittaa mut ilmakiekossa vaikka mä kuinka kovaa väitän että voitan ne kuiteski. Joidenkin kanssa valvotaan öitä katsoen greyn anatomiaa avattavalla sohvalla kun on käty. Tälläsii te ootte. Mutta sen takii mä teistä tykkäänki.

Taas tulee pieni tauko kirjottelemisessa, koska mä lähen huomenna Italiaan. Sunnuntaina tuun takas ja sen jälkeen voi ruveta odottelemaan uutta postausta. Siihen asti, hasta la pasta!

-Rosa

Annoying

"Don't need to hear about your stamp collection right now
Gotta make a run for it 
Where's the nearest window
I cannot take anymore"


Tiedättekö kun tulee sellainen tunne, kun tekee mieli vajota maan alle ja unohtaa kaikki mitä on juuri tapahtunut? Se saattaa johtua siitä, että kuuntelet juuri äitisi saarnaa siitä, kun olet saanut lyhennetyn jälkän myöhästymisten takia tai siitä, että olet nolannut itsesi todella pahasti useaan otteeseen kavereittesi edessä. Saman tunnin sisällä. Se voi myös johtua siitä, että näet ihmisen, jota et todellakaan haluaisi nähdä juuri nyt. Samoin tuo tunne saattaa tulla silloin kun sinua tuijotetaan. Onko hiukset hyvin? Onko paidassani tahra tai jotain muuta mitä en ole huomannut? Sellaista sattuu. Eikä se ole väärin. Aina silloin, kun näin tapahtuu, yritän hokea itselleni skenen tunnuslausetta "moka on lahja". Välillä se ei todellakaan tunnu siltä. Olen kuitenkin suurimmaksi osaksi oppinut nauramaan mokilleni. Siitä olen aika ylpeä, sillä jos vain naurat nololle jutulle, se pienentää juttua ja pian kaikki ovat unohtaneet sen. Jos hyvin käy, olet itsekin onnistunut unohtamaan. Minulle ei niin yleensä käy. Jään nimittäin miettimään mitä olisin voinut tehdä toisin. En nyt sano, että tällä tavalla olisi käynyt pari tuntia sitten ison omenan hesessä, mutta jos vaikka vahingossa syljet ranskiksesi kavereidesi naamaan, niin ei sitäkään varmaan kauaa muistella. Tai sitten jos sinulla on niin kiva kaveri kuin eräs poika nimeltä Harry Laine, niin saat kuulla siitä loppuikäsi. Anteeksi että mua nauratti.

Niistä kavereista vielä. Ne saattaa olla välillä aivan järkyttävän ärsyttäviä. En tällä viittaa mihinkään tai kehenkään, mutta ne syö sun ranskikset, sun jätskin, juo sun limun, lähtee ajaa sun pyörällä ilman lupaa, auttaa sua missaamaan bussin tyylikkäästi, äänittää puheluja jossa sä sepaat totaalisesti ja soittaa niitä sulle ja sun kavereille myöhemmin, huijaa sua kaikessa ja on muutenki ihan kamalia. Silti niitä on vähän pakko rakastaa. Mutta miksi? Jos ne kaverit tekee sulle näin, miksi niistä sitten välitetään? Koska silloin kun sulla on huono päivä, kaverit heittää niin kuivaa läppää että et voi tehdä muuta kuin nauraa. Niille kerrotaan niitä syvimpiä salaisuuksia ja luotetaan siihen, ettei ne leviä. Niiden kanssa poltetaan vaahtokarkkeja kynttilässä sekä tuijotetaan greyn anatomiaa yön läpi sohvalla silmäpussien ja kaksoisleukojen kera. Sitä se ystävyys ehkä on. Ehkä.

Ainii, tähän loppuun vielä, sori, että en voi hirveesti kirjoitella, lupasin äitille, että rajotan vähän tätä mun sosiaalista elämää ja keskityn koulunkäyntiin. Yritän päivitellä tätä edes pari kertaa viikossa. Jos äiti sen sallii. 


Terkkui Rasselta.


-Rosa

Denial

"And you know I took it as far as I can go
So I'ma go lay it out right for you
You're not good to me
I know I've been blind,
but I can open my eyes."


Tiedätkö kun tulee niitä hetkiä, kun pitää tehdä jokin päätös? Kun sinulla ei ole mitään hajua mitä tehdä. Vaikka kyse olisi maailman pienimmästäkin asiasta, niin kuin minun kohdallani nyt siinä että siivoanko huoneen vai menenkö päikkäriin taksvärkkinä, se on silti vaikeaa. Päätöksen teko. Siinä saattaa joskus tarvita myös apua. Mä esimerkiksi menin kysymään nyt kavereilta mitä pitäisi tehdä. Miinuspuolia päikkäriin menemisessä on se, että ne tädit siellä pistää mut juoksemaan pihalle puoleksi tunniksi, että lapset saa liikuntaa ja ehkä vähän minäkin, joka ei tällä mahalla onnistu. Huonokuntoinen kun olen (ja erittäin ylpeä siitä, eiku siis mitä?. Myös huono puoli on se, etten mä en yksinkertaisesti osaa lukea hitaasti. Kun me Heidin kanssa vedetään sitä kerhoa, niin sielläkin ne pikkuiset sanoo että mä puhun ja luen tosi nopeesti. Oiskohan siihen joku kurssi? Siis hitaasti lukemiseen. No nyt mä taas onnistuin poikkeamaan aiheesta. Pointti siis oli siinä, että päätösten tekeminen on vaikeaa. Kun toinen asia houkuttaa ja toinen ehkä vähän enemmän, mitä tehdä? Mieti maalaisjärjellä. Jos sitä ei omista, niin en osaa auttaa. Käytä niitä aivon rippeitä joita sulla toivottavasti on jäljellä.

Mun kaverit on olleet tosi kovia kommentoimaan mun blogia, varsinkin nyt kun mä pyysin. Kiitos siitä! Niitä on tosi kiva lukea ja mun mielestä on ihanaa miten te tuotte oman kantanne asioista esille ja kerrotte ehkä omia kokemuksia näistä mun pohtimista jutuista. Joiltain tulee romaani tekstiä, mutta taas joiltain saattaa tulla vain pieni kehu siitä miten hyvä tämä blogi kuulemma on. Niitä saa vielä lähetellä, mulla on aina aikaa lukea niitä. Saatan miettiä joitain niitä teidän kommentteja vähän syvemmin täällä blogin puolella, mutta älkää huoliko, en laita nimiä perään. Yksi aihe, josta olen tämän samaisen ihmisen kanssa jutellut ennenkin mun blogin kautta, on tosi hyvä aihe, sillä siitä saa tekstiä roppakaupalla. Nimittäin se erittäin kuuluisa rakkaus. Sain taas ihanan kommentin tältä ihmiseltä (kiitos paljon ihana, tiedät kyllä kuka olet jos luet tätä<3 pus) ja se saikin minut miettimään asiaa vähän pidemmälle. Kun kirjoitin siihen yhteen postaukseen, että kaikki päättää rakkaudestaan itse, tämä kyseinen henkilö sanoi että ei se olekaan niin. Sydän siitä päättää. Vaikka kuinka paljon haluaisi olla rakastamatta tai rakastaa jotain, sydän saattaa sanoa toisin. Siinä olet kyllä oikeassa. En itse kirjoittanut siihen tekstiin sitä ihan oikein, joten nyt korjaan sen siis tähän. Rakkaudestasi et päätä sinä, siitä ei päätä kukaan ulkopuolinen, vaan siitä päättää sinun sydämesi.


Tätä aihetta en jätä nimettömäksi, koska sitä en varmaan saisi tehdä, vaikka kuinka haluaisin (okei, en halua). Viime postauksessani luki, että haluan teiltä ideoita aiheisiin. Ja yksi erittäin lutu ehdotus tuli eräältä todella hyvältä ystävältäni.  Hän pyysi minua kirjoittamaan hänestä itsestään. Ensin ajattelin, että se oli vain vitsi, koska sellaista saattaa häneltä odottaa, mutta pian selvisi että hän olikin tosissaan. Ensimmäisenä mieleeni pälkähti, että mitä kirjoitan? Mitä jos sanon jotain mitä ei olisi kannattanut sanoa tai mokaan sen kohdan aivan totaalisesti? Tajusin kuitenkin, että en voi sanoa mitään väärin. Sillä kaikki mitä kirjoitan, lähtee kuitenkin suoraan sydämestäni. Ystävältä ystävälle. Elikkä siis. Tämä kohta tästä tekstistä on omistettu yhdelle uskollisimmista ystävistäni, joka ei kuitenkaan ole ollut niistä se pitkäaikaisin. Olemme tunteneet pari kuukautta päälle puoli vuotta, mutta kuitenkin viettäneet viikon saman katon alla, nimittäin riparin merkeissä. Heti ensimmäisen kerran, kun näin sut, minulle tuli sellainen tunne, että meistä tulee ystäviä. Se oli sillä selvä. Me nähtiin toisiamme ennenkin riparia, mutta riparilla vasta kuitenkin meistä tuli parempia kavereita. Sä oot tosi hyvä keksimään tosi huonoja vitsejä, ja oot välillä tosi tyhmä tyyppi. Mut kuitenkin tuut aina olemaan tappi. Mun tappi. Riparin jälkeen olit mun tukena tosi monessa asiassa ja en osaa edes pukea sanoiksi miten kiitollinen olen siitä. Muistatko sen yhden yöllisen keskustelun kun mä olin ihan paniikissa ja sä autoit mua selvittelemään mun ajatuksia? Totta puhuen mä en edes muistanut sitä koko juttua, mutta nyt kun rupesin muistelemaan, niin se pomppas ekana mun mieleen. Sellanen sä just oot. Ulkoa päin sellainen kunnon retardi sekopää jonka puheissa ei ole melkeen mitään järkeä, mutta sisältä silti ihminen, jolla on todella suuri sydän ja joka on mulle tosi hyvä ystävä, jota ilman mä olisin aika pulassa. Tämä historian pisin pätkä jonka mä olen saanut tähän kirjoitettua, on omistettu Haballe.

Jaa-a, se siitä tunteilusta. Have a good day and a good life and stuff. Ja hyvää yötä.

-Rosa

Earth song

"What about all the dreams
That you said was yours and mine
Did you ever stop to notice
All the children dead from war
Did you ever stop to notice
The crying Earth the weeping shore" 

Anteeksianteeksianteeksianteeksianteeksi........ Oon unohtanu teidät taas todellisesti ja jättänyt kirjoittamatta varmaan melkein viikkoon. Alunperin tarkoituksenani oli kirjoittaa joka päivä, mutta tähän satunnaiseen kirjoittelemiseen se taas sitten jämähti. Itse asiassa mä en ole unohtanut tätä blogia, inspiraation puute on vain vaivannut. Parhaat inspit tulee just tähän aikaan illasta, jolloin ei ole hirveän hyvä kirjoittaa. Varsinkin kun seuraava aamu alkaa kasilta. Ei vaan voi mitään, kun inspiraatio tulee, silloin on pakko päästä kirjoittamaan.

Tämä viikko on ollut mulle kunnon tunnemyrskyä. Ehkä se johtuu siitä viime perjantain energiahoidosta. Kaikki vanhat muistot on tullut mun mieleen ja nyt mulla on niin kova ikävä kaikkea vanhaa. Välillä sitä haluaisi vaan takaisin menneisyyteen. Kuitenkin sielläkin on se vanha minä, jota en todellakaan kaipaa takaisin. Joten loppujen lopuksi päätän pysyä tässä päivässä, tässä hetkessä. Sillä se on se tärkein. Mitä teet nyt.

Mä puhun tosi paljon näistä syvällisistä ja tärkeistä asioista, jotka liikkuu monen ihmisen mielessä, varsinkin mun, mutta silti mun aivojen sisään jää niin paljon kaikkea mitä en teille kerro. Enkä varmaan ikinä tule kertomaankaan. Ja tehän ymmärrätte sen ihan hyvin, eikö? Kaikilla on niitä salaisuuksia jotka jakaa vain perheen kanssa, parhaan ystävänsä kanssa, tai sitten pitää vain kokonaan itsellään. Ja niin sen pitääkin olla. Jotkut asiat vain pysyvät omassa sydämessä koko elämän läpi. Muistakaa tekin kuitenkin, että jotkut asiat ovat niin painavia, että niistä pitää puhua. Jos sinua ei ensimmäisellä kerralla kuulla, niin yritä uudestaan. Aina on joku joka kuuntelee. 

Nyt mä haluaisin pyytää teiltä yhtä erittäin yksinkertaista asiaa. Haluaisitteko te antaa mulle aiheita kirjoittamiseen? Koska mulla loppuu nämä aiheet välillä ja tuntuu siltä, että jauhaisin samoista asioista päivät pitkät, mikä saattaa olla aika tylsää luettavaa. Samoin ajattelin tehdä videopostauksen (puhuinkin siitä jo jossain postauksessa), niin mistä haluaisitte että puhuisin siinä? Olisi tosi kiva jos joku ehdottaisi aiheita, parantaisi päivää aika rutkasti. Ei sillä että tää ois huono päivä, tää oli aivan mahtava päivä! Nimittäin multa peruttiin kaks viimestä tuntia koulussa. Se fiilis.


Kiitos vielä kerran taas kaikille lukijoille jotka jaksaa aina täällä käydä lukasemassa, ootte aivan ihania! Ja jättäkää pliis kommenttia jos vaan siltä tuntuu, niitä on kiva lueskella. Ei tartte tän postauksen alle esimerkiksi laittaa, voi kirjotella mulle ihan vaan facebookin kautta, naamatusten tai sit anona jonnekki. Kunhan vaan kommentoitte. Oonkin saanut jo paljon hyvää kritiikkiä tästä, positiivista ja vähän rakentavaakin. Koitan toteuttaa teidän toivomuksia tässä blogissa, se saattaa välillä olla aika vaikeeta, mutta yritän edes.


-Rosa