"There is a house built out of stone
Wooden floors, walls and window sills
Tables and chairs worn by all of the dust
This is a place where I don't feel alone
This is a place where I feel at home."
Tällä kertaa mulla ei rehellisesti oo mitään hajua mitä mä kirjottaisin. Ei siis mitään. Pää lyö tyhjää, ajatus ei kulje. Kuitenkin mun päässä pyörii vaikka mitä, joka päivä. Miksi mä en kuitenkaan saa paperille tekstiä? En tiedä. Päätin sit kysyä muiden mielipiteitä asiaan. Niitä tuli pari. Esimerkiksi kahvi, isosryhmä, Oula, boxi, musiikki, nukkuminen ja se, että miksi kahva on kahva. Enhän mä mistään noista suunnilleen saa mitään tekstiä irti, siis sellaista syvällistä mistä yleensä kirjoitan. Kuitenkin, vaikka nuo kaikki on tosi yksinkertaisia asioita, nyt kun rupesin kirjoittamaan, tajusin että voin saadakin niistä jotain aikaiseksi. Pitää vain käyttää vähän luovuutta.
Neljä, itseasiassa viis mulle ehdotettua asiaa mä voin yhdistää. Isoskoulutuksen, kahvin, marsun, nukkumisen ja Oulan. Isoskoulutus, koska Oulaan mä tutustuin isoskoulutuksen kautta. Itseasiassa mä muistan sen ekan kerran kun me puhuttiin. Oli isosleiri ja oltiin syömässä, varmaankin iltapalalla ekana iltana. Katja meni juttelemaan sun ja Antin kanssa ja mä ajattelin että voisin mennä mukaan. Sit me alettiin puhua vähän enemmän ja nyt sä oot mulle tosi läheinen ystävä. Kahvi suhun liittyy taas sillä tavalla, että oot kahviriippuvainen. Oon nähny sut pari kertaa silloin kun sä et oo saanut tarpeeks kahvia ja voin vaan todeta, että sitä kannattaa välttää. Siitä ei koidu mitään hyvää. Sä myöskin nukut paljon. Ja sä oot usein tosi väsynyt, vähän niin kun mäkin. Se on tosi ristiriitasta, mutta kuitenkin selkeetä. Marsut on asia joka on oikeesti niin sun juttu. Sun ilme on niin sulonen kun puhut siitä sun uudesta marsusta, se on vaa jotain niin sua. En osaa selittää sitä. Se on tosi jännää. Mut susta haluun henkilökohtasesti sanoa sen, että oot ihanan ymmärtäväinen ja jaksat aina kuunnella kun tekee mieli vaan puhua. Karenin sanoin:"Oula on niin out of this world."
Se on oudoin, pelottavin, kutkuttavin, ihmeellisin, jännittävin, hämmentävin ja väsyttävin tunne ikinä. Ei, en puhu ihastumisesta tai rakastumisesta. Vaikka on sekin noita kaikkia. Mutta puhun siitä, kun ei osaa tulkita tunteitaan. Kun näet jonkun henkilön, katsot häntä silmiin, mutta et kuitenkaan tiedä. Joistain ihmisistä sen vaan pystyy heti luokitella. Tuo on kaveri. Tuosta en pidä. Tuohon ihmiseen tunnen jotain vähän enemmän. Mutta mitä jos se on jotain noiden sekaista tunnetta? Millä sen kuvailisi? Tuohon olen etsinyt vastausta jo noin vuoden verran. Koska en vain tiedä. Tämä asia saattaa jäädä minulle ikuisiksi ajoiksi auki, ilman vastausta, tai sitten se toivottavasti avautuu minulle toivomallani tavalla. Vai tavalla, jota en toivo? Sitäkään en tiedä. Tää postauksen kappale saattaa tuntua teille tosi sekavalta, koska ette ole mun pään sisällä. Itse asiassa se tuntuu mustakin sekavalta. Okei, tää on ehkä hämyin teksti minkä olen ikinä kirjoittanut. Noh, pitäähän niitäkin olla. Ehkä.
-Rosa
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Chasing cars
"All that I am,
all that I ever was is here in your perfect eyes,
they're all I can see.
I don't know where,
confused about how as well.
Just know that these things will never change for us at all."
Mun elämä on ollut aika sekavaa tällä hetkellä. Koulua, 60v juhlaa, kavereita, isoskoulutusta, leirejä, perheasioita, ristiriitoja... En varmaan kuitenkaan ole ainut yhdeksäsluokkalainen jolla on tälläinen tunne. Yhdeksännellä luokalla on rankkaa. Se ei ole vale. Minulle yhdeksäs luokka ei kuitenkaan tunnu niin rankalta, sillä elämäni menee koulun ulkopuolella niin hyvin, että siitä saa voimaa. Kuitenkin tänään fysiikkaa lukiessani rupesin miettimään, että mitä mä olen tehnyt nää viimeiset kaksi vuotta. Miksi mä en ole yrittänyt? Tulin yläasteelle ja ajattelin, että nyt panostan. Kuitenkin kuvioihin tuli uusia ystäviä ja kaikkea niin jännää, että koulu unohtui kokonaan. Tätä ei ole tarkoitettu teille nykyisille ja tuleville seiskoille ja kaseille panostuspuheeksi, vaan pienenä vinkkinä. Älkää tehkö niin kuin mä tein. Vaan ihan oikeasti, panostakaa alusta asti. Sen panostuksen ei tarvitse olla mitään suurta, teette vain aina läksyt, luette läksyksi tulleet kappaleet, edes yritätte keskittyä tunneilla ja aloitatte kokeisiin lukemisen ajoissa. Jos teette näin, voin sanoa, että teillä ei tule olemaan hätää yläasteella. Silloin riittää myös aikaa muulle elämälle kun ei tarvitse viimeisenä pänttäyspäivänä istua tuskailemassa siitä, että ei osaa mitään. Koska elävänä todisteena voin sanoa, että se ei ole kivaa. Muistakaa kuitenkin pitää ystävyyssuhteet hyvinä, koska ilman ystäviä te ette todellakaan tule selviämään. Ystävät on tärkeitä joka mutkassa. Ja kyllä sen huomaa kun oikea, aito ystävä sattuu kohdalle. Sen tuntee.
Hyvä vinkki elämästä selviämiseen on pitää lapsenmielisyys aina mukana. Jos ei anna itsensä välillä olla lapsi, niin elämä on varmaan aika tyhjää. Eilen esimerkiksi olin Jumbossa joulunavauslauantaissa mukana pomppimassa hahmopuvut päällä lasten keskellä. Vaikka puvusta ei nähnyt melkein mitään, ei saanut henkeä ja tuntui siltä, että sinne ihan kirjaimellisesti paistuu, niin niiden lasten takia siellä ollaan. Kun näki niiden lasten ilmeet silloin, kun vastaan käveli poro, poro-orava tai lumiukko, siitä tiesi että se oli sen arvoista. Tottakai kaikilta löytyisi pokkaa siihen, että laittaisi sen puvun päälle ja vähän kävisi pyörähtämässä, ei kukaan sua sieltä tunnista. Entä sitten ilman pukua? Meillä oli sovitut vuorot siitä, että kuka käy auttamassa hahmopuvuissa pyöriviä oikeeseen suuntaan ja kun tuli mun vuoro, päätin vähän pitää hauskaa. Menin tanssimaan puvussa olevan siskoni kanssa ja voin vaan sanoa, että se oli yksi päivän hauskimmista hetkistä. Ei siinä tullut mietittyä kuka katsoo, sai vaan itse nauraa. Tässä teille vinkki seuraavaan kertaan kun näette jonkun kävelemässä hahmopuvussa: älkää kävelkö nenä pystyssä ohi, vaan ottakaa tilanteesta kaikki irti (ei silleen että yritätte repiä pään irti tai jotain siis). Näytätte sisällä olevan mielestä tyhmältä ja todennäköisesti teille vaan nauretaan myöhemmin. Muutenkin, sitä ei ikinä tiedä kuka puvun sisällä on ;).
Kysymys nykyisille ja vanhoille yseille: oliko/onko teillä ysillä sellainen olo, että teillä ei ole mitään hajua mitä haluatte tehdä tai missä haluatte jatkaa opiskelua? Sellainen olo mulla oli noin puoli vuotta sitten. En tiennyt mistään mitään. Pääkaupunkiseudulla oli vain mulle liikaa vaihtoehtoja ja tuntui siltä, että pää räjähtää. Ajattelin, että kyllä se siitä, on mulla vielä aikaa päättää. Tällä hetkellä ei ole enää niin. Parin kuukauden päästä alkaa jo lukioihin ja ammattikouluihin haku ja jos silloinkin on vielä sellainen olo, on aika pulassa. Kuitenkaan itselläni ei siitä ole enää ongelmaa. Kerran puhuin yhden kaverini kanssa ja sitten se vaan yhtäkkiä napsahti. Kaikki palapelin palaset oli yhtäkkiä kiinni toisissaan ja asia valkeni minulle. Tiesin tasan tarkkaan mitä haluan tehdä. Mieleni valtasi rauha ja tuli sellainen olo, että ei tässä ole enää mitään hätää. No, tietenkin seuraavaksi iski paniikki siitä, että mitä jos en pääsekään minne haluan. Siitä en rupea nyt selostamaan enempää, sillä sen kautta en saisi tätä kirjoitusta milloinkaan loppumaan. Pääasia tässä siis oli se, että kun alussa sanoin, että elämäni on aika sekavaa, se on totta, mutta kuitenkin mielessäni on tarkka polku mitä seurata. Ja se tuo minulle mielenrauhaa. Kyllä tästä vielä selvitään. Eikä se elämä sittenkään niin sekavaa ole.
Mä tiedän, tää oli vähän vanhan kertausta, anteeks.
-Rosa
all that I ever was is here in your perfect eyes,
they're all I can see.
I don't know where,
confused about how as well.
Just know that these things will never change for us at all."
Mun elämä on ollut aika sekavaa tällä hetkellä. Koulua, 60v juhlaa, kavereita, isoskoulutusta, leirejä, perheasioita, ristiriitoja... En varmaan kuitenkaan ole ainut yhdeksäsluokkalainen jolla on tälläinen tunne. Yhdeksännellä luokalla on rankkaa. Se ei ole vale. Minulle yhdeksäs luokka ei kuitenkaan tunnu niin rankalta, sillä elämäni menee koulun ulkopuolella niin hyvin, että siitä saa voimaa. Kuitenkin tänään fysiikkaa lukiessani rupesin miettimään, että mitä mä olen tehnyt nää viimeiset kaksi vuotta. Miksi mä en ole yrittänyt? Tulin yläasteelle ja ajattelin, että nyt panostan. Kuitenkin kuvioihin tuli uusia ystäviä ja kaikkea niin jännää, että koulu unohtui kokonaan. Tätä ei ole tarkoitettu teille nykyisille ja tuleville seiskoille ja kaseille panostuspuheeksi, vaan pienenä vinkkinä. Älkää tehkö niin kuin mä tein. Vaan ihan oikeasti, panostakaa alusta asti. Sen panostuksen ei tarvitse olla mitään suurta, teette vain aina läksyt, luette läksyksi tulleet kappaleet, edes yritätte keskittyä tunneilla ja aloitatte kokeisiin lukemisen ajoissa. Jos teette näin, voin sanoa, että teillä ei tule olemaan hätää yläasteella. Silloin riittää myös aikaa muulle elämälle kun ei tarvitse viimeisenä pänttäyspäivänä istua tuskailemassa siitä, että ei osaa mitään. Koska elävänä todisteena voin sanoa, että se ei ole kivaa. Muistakaa kuitenkin pitää ystävyyssuhteet hyvinä, koska ilman ystäviä te ette todellakaan tule selviämään. Ystävät on tärkeitä joka mutkassa. Ja kyllä sen huomaa kun oikea, aito ystävä sattuu kohdalle. Sen tuntee.
Hyvä vinkki elämästä selviämiseen on pitää lapsenmielisyys aina mukana. Jos ei anna itsensä välillä olla lapsi, niin elämä on varmaan aika tyhjää. Eilen esimerkiksi olin Jumbossa joulunavauslauantaissa mukana pomppimassa hahmopuvut päällä lasten keskellä. Vaikka puvusta ei nähnyt melkein mitään, ei saanut henkeä ja tuntui siltä, että sinne ihan kirjaimellisesti paistuu, niin niiden lasten takia siellä ollaan. Kun näki niiden lasten ilmeet silloin, kun vastaan käveli poro, poro-orava tai lumiukko, siitä tiesi että se oli sen arvoista. Tottakai kaikilta löytyisi pokkaa siihen, että laittaisi sen puvun päälle ja vähän kävisi pyörähtämässä, ei kukaan sua sieltä tunnista. Entä sitten ilman pukua? Meillä oli sovitut vuorot siitä, että kuka käy auttamassa hahmopuvuissa pyöriviä oikeeseen suuntaan ja kun tuli mun vuoro, päätin vähän pitää hauskaa. Menin tanssimaan puvussa olevan siskoni kanssa ja voin vaan sanoa, että se oli yksi päivän hauskimmista hetkistä. Ei siinä tullut mietittyä kuka katsoo, sai vaan itse nauraa. Tässä teille vinkki seuraavaan kertaan kun näette jonkun kävelemässä hahmopuvussa: älkää kävelkö nenä pystyssä ohi, vaan ottakaa tilanteesta kaikki irti (ei silleen että yritätte repiä pään irti tai jotain siis). Näytätte sisällä olevan mielestä tyhmältä ja todennäköisesti teille vaan nauretaan myöhemmin. Muutenkin, sitä ei ikinä tiedä kuka puvun sisällä on ;).
Kysymys nykyisille ja vanhoille yseille: oliko/onko teillä ysillä sellainen olo, että teillä ei ole mitään hajua mitä haluatte tehdä tai missä haluatte jatkaa opiskelua? Sellainen olo mulla oli noin puoli vuotta sitten. En tiennyt mistään mitään. Pääkaupunkiseudulla oli vain mulle liikaa vaihtoehtoja ja tuntui siltä, että pää räjähtää. Ajattelin, että kyllä se siitä, on mulla vielä aikaa päättää. Tällä hetkellä ei ole enää niin. Parin kuukauden päästä alkaa jo lukioihin ja ammattikouluihin haku ja jos silloinkin on vielä sellainen olo, on aika pulassa. Kuitenkaan itselläni ei siitä ole enää ongelmaa. Kerran puhuin yhden kaverini kanssa ja sitten se vaan yhtäkkiä napsahti. Kaikki palapelin palaset oli yhtäkkiä kiinni toisissaan ja asia valkeni minulle. Tiesin tasan tarkkaan mitä haluan tehdä. Mieleni valtasi rauha ja tuli sellainen olo, että ei tässä ole enää mitään hätää. No, tietenkin seuraavaksi iski paniikki siitä, että mitä jos en pääsekään minne haluan. Siitä en rupea nyt selostamaan enempää, sillä sen kautta en saisi tätä kirjoitusta milloinkaan loppumaan. Pääasia tässä siis oli se, että kun alussa sanoin, että elämäni on aika sekavaa, se on totta, mutta kuitenkin mielessäni on tarkka polku mitä seurata. Ja se tuo minulle mielenrauhaa. Kyllä tästä vielä selvitään. Eikä se elämä sittenkään niin sekavaa ole.
Mä tiedän, tää oli vähän vanhan kertausta, anteeks.
-Rosa
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Over again
"If you’re pretending from the start like this,
With a tight grip, then my kiss can mend your broken heart
I might miss everything you said to me
And I can lend you broken parts that might fit like this
And I will give you all my heart
So we can start it all over again"
Välillä tulee sellainen olo, että elämä vain vilisee silmissä eikä sitä saa pysäytettyä. Mulla on sellanen olo juuri nyt. Tekis hirveesti mieli vain pysähtyä ja jäädä johonkin hetkeen edes hetkeksi, mutta ehei, pakko vain liikkua eteenpäin. Kuitenkin joskus on niitä hetkiä kun päätät että nyt pysähdyn. Otan tästä hetkestä kiinni enkä päästä irti, ennen kuin olen elänyt sen kunnolla. Sellainen hetki oli viimeksi tänään, kun istuin jakkaralla koulumme lavalla mikki kädessä. Se tuntui niin oikealta. Eihän se loppujen lopuksi ihan nappiin mennyt, mutta tuli ainakin hyvä olo. Oon tosi huono selittämään asioita, joten en nytkään osaa selittää sitä tunnetta. Sanon vaan, että se on täydellistä.
Sanotaan, että ihmiset tulee elämääsi jostain tietystä syystä. Jokainen ihminen muuttaa sinua jotenkin. Musta tuntuu, että jokainen ihminen jonka mä tunnen on muuttanut mua jotenkin. Joko vaan jotenkin huomaamattoman vähän tai sitten todella paljon. Hyvällä tai huonolla tavalla. Se on tosi erikoista, että niin moni asia omassa elämässä voi riippua vain yhdestä ihmisestä. Esimerkiksi kun mun paras kaveri ja mä ei nähty viikkoon, niin sen viikon aikana tapahtu niin paljon inhottavia asioita jotka tapahtu vaan sen takia, että me ei päästy puhumaan toisillemme. Sen takia mua vähän pelottaakin lukio, koska tiedän, että me ei todennäkösesti tulla olemaan samassa lukiossa. Vaan yksi ihminen. Ei siihen muuta tarvita. Ja sama asia on sanoissa. Tarvitaan vaan pari sanaa muuttamaan koko ihmisen maailma. Jännää ajatella, että missä mä nyt olisin, jos en olis tavannut just vaikka mun parasta kaveria, Heidiä. Aika hukassa varmaankin. Koska mun elämästä puuttuis pala. Iso pala.
Tulevaisuudesta puhutaan paljon. Mitä meistä tulee? Minne me päädytään? Kaikilla saa olla unelmia. Mä oon just onnistunut hahmottamaan mun omat. Parin "syvällisen" keskustelun ja yön läpi pähkäilyn jälkeen mäkin olen lopulta löytänyt mun unelmapolun. Tiedän, että kuitenkaan jokainen askel ei tule olemaan kuin olen sen kuvitellut, se kuuluu asiaan. Matkan varrelle tulee esteitä, jotka saattavat lannistaa mua ja saavat mut melkein luopumaan siitä kaikesta. Kuitenkin, niin kun yks tosi fiksu ihminen sano, kaikki loksahtaa paikoilleen. Parinkymmenen vuoden päästä saatan löytää itseni tuolta samalta polulta tai sitten olen löytänyt jonkun aivan uuden, erilaisen polun. Haluan kuitenkin olla onnellinen. Ja niin kauan olen onnellinen kun en ole yksin.
Olipa tää taas syvällistä. Ehkä. Tai sit tää oli tosi epäsyvällistä. Päätelkää ite.
-Rosa
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
Seasons of love
"It's time now to sing out,
Though the story never ends
Let's celebrate
Remember a year in the life of friends
Remember the love"
Tiedän, meillä oli sopimus et en saa mennä koneelle kymmenen jälkeen, anteeks äiti, mut mun oli pakko päästä kirjottamaan. Oon ollu niin kauan kirjottamatta, että pää räjähtää. Ei sillä että mulla ois teille taas jotain mukamas tosi mielenkiintosta kerrottavaa, onhan mulla yhestä aiheesta (joka kerranki liittyy otsikkoon), mut ei kyllä mitään hirveen syvällistä nyt. Tai no riippuu siitä miten syvällisen määrittelee.
Oon koko kevään oottanu sitä, että pääsen näkemään tän Rentin. Siitä on puhuttu niin paljon ja kehuttu niin erilaiseksi ja upeeksi musikaaliksi, että oli pakko päästä kattomaan että mistä ne ihmiset oikeen puhuu. Toi oli paljon enemmän. Se oli täynnä tunnetta, ne näyttelijät oli niin siinä näytelmässä mukana, laulut tuntu vatsanpohjassa asti, siis niin sanoinkuvaamatonta. Mietin autossa sitä, mitä kirjottaisin, mutta en vaan keksinyt sanoja. Jos joku on niin hienoa ettei edes sanoja löydä niin tämä. Mahtavaa työtä tyypit. En voi muuta sanoa.
Tähän aiheeseen liittyen toinen mun aiheista on se, että miten mä päädyin tähän unelma-ammattiin. Viime kesänä olin Porin jazzeilla Emeli Sandén keikalla. Oltiin melkeen ihan siinä lavan reunalla, Emeli laulamassa voimakkaalla äänellään parin metrin päässä. En oo niin upeeta live-esitystä ikinä varmaan vielä kokenut. Ne sanat mitä se laulo ei tullut vaan sen suusta vaan ne ihan oikeasti tuli sydämestä. Koko yleisö lauloi tunnetuimmissa kappaleissa mukana. Siinä mä sitten tuijotin sitä upeaa ilmestystä ja mietin että toi on sitä mitä mä haluan tehdä isona. Ja tänään se tunne vahvistui. Kun mä katselin niitä näyttelijöitä siinä lavalla, eläytymässä siihen rooliin, mä tiesin täysin mihin muhut on luotu. Seisomaan siihen lavalle, kertomaan ihmisille sitä tarinaa minkä käsikirjoittaja on kirjoittanut. Kaikki palaset vaan yksinkertaisesti loksahti paikoilleen ja mikään ei ollut enää epäselvää. Mä tiesin mikä musta tulee. Se varmuuden tunne valtasi mut. Mitään muuta mä en halua yhtä paljon. Ja nyt oon päättänyt taistella ja tehdä töitä sen eteen. Siinä kaikki.
-Rosa
Though the story never ends
Let's celebrate
Remember a year in the life of friends
Remember the love"
Tiedän, meillä oli sopimus et en saa mennä koneelle kymmenen jälkeen, anteeks äiti, mut mun oli pakko päästä kirjottamaan. Oon ollu niin kauan kirjottamatta, että pää räjähtää. Ei sillä että mulla ois teille taas jotain mukamas tosi mielenkiintosta kerrottavaa, onhan mulla yhestä aiheesta (joka kerranki liittyy otsikkoon), mut ei kyllä mitään hirveen syvällistä nyt. Tai no riippuu siitä miten syvällisen määrittelee.
Oon koko kevään oottanu sitä, että pääsen näkemään tän Rentin. Siitä on puhuttu niin paljon ja kehuttu niin erilaiseksi ja upeeksi musikaaliksi, että oli pakko päästä kattomaan että mistä ne ihmiset oikeen puhuu. Toi oli paljon enemmän. Se oli täynnä tunnetta, ne näyttelijät oli niin siinä näytelmässä mukana, laulut tuntu vatsanpohjassa asti, siis niin sanoinkuvaamatonta. Mietin autossa sitä, mitä kirjottaisin, mutta en vaan keksinyt sanoja. Jos joku on niin hienoa ettei edes sanoja löydä niin tämä. Mahtavaa työtä tyypit. En voi muuta sanoa.
Tähän aiheeseen liittyen toinen mun aiheista on se, että miten mä päädyin tähän unelma-ammattiin. Viime kesänä olin Porin jazzeilla Emeli Sandén keikalla. Oltiin melkeen ihan siinä lavan reunalla, Emeli laulamassa voimakkaalla äänellään parin metrin päässä. En oo niin upeeta live-esitystä ikinä varmaan vielä kokenut. Ne sanat mitä se laulo ei tullut vaan sen suusta vaan ne ihan oikeasti tuli sydämestä. Koko yleisö lauloi tunnetuimmissa kappaleissa mukana. Siinä mä sitten tuijotin sitä upeaa ilmestystä ja mietin että toi on sitä mitä mä haluan tehdä isona. Ja tänään se tunne vahvistui. Kun mä katselin niitä näyttelijöitä siinä lavalla, eläytymässä siihen rooliin, mä tiesin täysin mihin muhut on luotu. Seisomaan siihen lavalle, kertomaan ihmisille sitä tarinaa minkä käsikirjoittaja on kirjoittanut. Kaikki palaset vaan yksinkertaisesti loksahti paikoilleen ja mikään ei ollut enää epäselvää. Mä tiesin mikä musta tulee. Se varmuuden tunne valtasi mut. Mitään muuta mä en halua yhtä paljon. Ja nyt oon päättänyt taistella ja tehdä töitä sen eteen. Siinä kaikki.
-Rosa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)