Bonfire heart

"People like us
we don't need that much,
just someone that starts
starts the spark in our bonfire hearts
This world is getting colder
strangers passing by
No one offers you a shoulder
No one looks you in the eye
But I've been looking at you
for a long, long time
Just trying to break through,
trying to make you mine
Everybody wants a flame
they don't want to get burnt
Well, today is our turn"



Välillä on vaan sellasia päiviä että pitää vaan miettiä sitä että kuinka hyvä elämä meillä oikeesti on. Ja miten jotkut asiat vaan tekee niin onnelliseks että tekis mieli vaan hyppiä ja laulaa ja pysyy siinä hetkessä ja tunteessa koko loppuelämänsä. Tänään mä rupesin tällästä kelailemaan, tai no suunnilleen tunti sitten.

Mun elämään on kuulunut ihan pienestä asti, vähän ku perintönä, kaks laulajaa; Juha Tapio ja James Blunt. Mä muistan joskus ihan pienenä kun äiti soitti autossa Bluntin 'You're beautiful' biisiä ja mä vaan sanoin että "Toi kuulostaa ihan naiselta". En siis oikeestaan sillon tykännyt koko biisistä, mutta sitä on sitten äitin jalanjäljissä jäänyt kuuntelemaan ja vuosien varrelta siitä on tullut mulle yksi tärkeimmistä biiseistä. 
 Sama juttu Juha Tapion kanssa. Äiti soitti aina automatkoilla Juhan levyjä ja en mä koskaan myöntänyt tykkääväni niistä biiseistä koska ne oli sellasta "aikusten musaa" josta ei lapset tykännyt. Sillon mä ite kuuntelin kaikkia Nylon Beatteja ja Gimmeleitä niin kun kaikki muutkin pikkutytöt siihen aikaan. Vähän ikää kun tuli ja aloin jotain syvällisempääkin puolta kappaleista ymmärtämään niin näitä molempia artisteja aloin biisintekijöinä ja laulajina arvostaa ja vieläkin molemmat kirjoittamisessa esikuvia olleet.
 Viime viikon perjantaina me mentiin Juha Tapion keikalle perheen kanssa. Emppu ja iskä lähti erillä autolla kotiin ja siinä kun äitin kanssa käveltiin Espalla, niin äiti kysyi että oisinko halunnut jäädä odottamaan nimmaria. Siinä mä sitten jotain mutisin että nääh, en mä tarvitte. Vaikka oishan sitä halunnut vähän mainita, että tuo mies on mulle sellanen esikuva ollut musiikin saralla. Äiti sai sitten käännettyä mun pään ja lähdettiin takaisin keikkapaikalle ja siellähän se Juha oli. Äiti osti mulle sellasen kirjan joka kertoo hänestä ja menin siihen sitten pyytämään nimmaria. Siinä samalla sanoin jotain tän tapasta 'Pakko vielä sanoo että sä oot ollu mulle aina sellanen esikuva biisien kirjottamisessa, että kiitos siitä.' Sen kun olin saanut ulos suustani niin sanahti Juha siihen eka jotain kiitoksia ja sit nää sanat:'Toivottavasti mä kuulen sun biisin vielä joskus.'
 Tänään olin katsomassa Idolsia ja noh, oikeastaan olin siellä sen takia että siellä esiintyi James Blunt. Se oli kans mulle niin hieno hetki, että melkeen tippa linssissä siellä lauloin mukana. Oli kyllä niin mahtava fiilis että huhhuh. Vielä kun se ilmoitti tulevansa kesällä keikalle Suomeen, niin se viimeistään räjäytti mun tajunnan. Niin ja se aksentti.
 En nyt sanois tätä hirveen pahaks viikoks, oon nimittäin nyt suunnilleen viikon sisään nähnyt kaks mun idolia. Ei paha, ei paha. 


Hassu sattuma tähän päälle oli vielä se, että viime yönä näin unta, jossa oli mukana yks ihminen jota en oo tässä hetkeen nähnyt ja jonka kanssa en oo myöskään hetkeen puhunut. Aamulla vähän pohdin että miks nyt sitten yhtäkkiä uneen ilmesty. Tää henkilö myös jakaa mun kanssa tän James Blunt fanituksen (öh öh) ja sattumoisin sit kävi niin, että kun lähetin videon siitä esityksestä hänelle niin sieltä tuli kuva samasta paikkaa. No, eipä hirveen montaa kertaa tarvinnu miettiä sitä unta enää. Ehkä mä oon joku ennustaja.



Erittäin onnellinen bloggaaja kiittää ja kuittaa.

-Rosa

I'm there too

"I see myself in you
In everything you do
And when you're all alone at night
You know I am by your side
Cause I'm there too"





Musta alkaa tuntua aika toivottomalta. Tää saattaa joidenkin korvaan särähtää tosi itserakkaan kuulosena, mutta mä oon ihminen joka laittaa muiden tarpeet omieni edelle. Mä oon aina se ihminen johon voi tukeutua jos kukaan muu ei kuuntele. Tai se mä ainakin yritän mahdollisimman paljon olla, koska en halua menettää ystäviä.
  Välillä alkaa kuitenkin tuntua niin turhalta se kaikki. Mä kannan muiden huolet ja taakat mun olkapäillä ja aina mulle sanotaan, että 'tottakai sä voit sitten tulla kertomaan omat huolesi mulle, mä kuuntelen aina'. No kyllä sillon kun huolia ja salaisuuksia on niin kuunnellaan, tottakai. Mutta miten sitten arjessa. Jos haluan vaan puhua normaaleista asioista, jotka on ehkä mulle vähän merkittävämpiä kuin normaali. Miksi silloin ei kukaan kuule? 

Mä en halua olla se ihminen, joka aina pysyy, ihan sama kuinka kauan toinen vaikka laiminlyö. Koska mä tiedän että mä en voi olla mitään muuta. Jos joku tarvitsee mun apua, mä en voi jättää ihmistä yksin. Ei se vaan toimi niin. Välillä vaan tuntuu siltä, että nää munlaiset ihmiset taistelee muiden puolesta ja muiden kanssa ja unohtaa täysin oman itsensä. Muiden ja itseni puolesta mulla alkaa välillä mitta täyttyä. 
  
Ystävyydestä ei mun mielestä pitäisi joutua taistelemaan. Ystävyyden pitäisi olla asia, jossa molemmat välittää toisistaan tasapuolisesti ja kuuntelee toista aina kun toisella on asiaa. Oikeastaan kaikissa ihmissuhteissa asia on näin. Kuunteleminen on hyvä tapa, aika monella meistä on korvat ja niitä kannattaa käyttää. Toi alun teksti on aika ironinen, koska se kertoo siitä että aina kun toinen on yksin, olen aina siellä. Niinhän se menee. Vai meneekö? Milloin tulee se tilanne kun etsit toista eikä hän enää olekaan siellä? Mikä on tarpeeksi?

Musta tuntuu etten koskaan tule olemaan ihminen, joka jättää toisen heitteille koska ei enää vaan jaksa. Niitä ihmisiä nimittäin on joita katsoo silmiin ja vain tietää. Tietää minkä? Kaiken. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja itkeä ja huutaa, kun katsoo toista silmiin ja näkee kaiken, ei voi kuin luovuttaa ja hymyillä. Menneisyyttä ei voi tiputtaa maahan ja antaa mennä rikki vain sen takia ettei jaksa. Aika parantaa kaiken. Jopa sen mitä emme itse nää.


-Rosa


Ps. Mua vähän naurattaa koska mä etin eka hyvää biisiä tekstiin jonka aihe ois elämän pienet hyvät asiat. Näin siinä aina käy, kirjotan aina jostain muusta. No ei voi mitään.

Amazing grace

HUOM! Tää on varmaan mun suoriten kantaaottavin blogiteksti, joten ottakaa tää avoimin mielin vastaan. En haluu tällä loukata ketään, en puhua pahaa mistään, enkä lytätä ketään tai kenenkään uskoa pohjalle. Tää on vaan mun oma mielipide asioista. Ottakaa toki kantaa, pohtikaa, ottakaa selvää asioista. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin mitään mitä tässä tekstissä sanotaan.



Helluntaiseurakunta. Mulla on aina ollut vähän negatiivinen kuva tätä uskon lahkoa kohtaan, pakko myöntää. Suurimmaks osaksi se johtuu siitä, etten ole tiennyt mitä se on. Olen vaan nähnyt jotain ja kuullut joiltain jotain. Jotenkin se on aina vähän pelottanut, mutta en siltikään ole uskaltanut sitä kellekään myöntää.

Tänä viikonloppuna tulin taas käymään Seinäjoella. Tarkoituksena nähdä sukulaisia ja käydä Amazing Grace- konferenssissa. No mikä se sellainen sitten on? Mä en tiedä valaiseeko tää ketään sen enempää, mutta se on helluntaiseurakunnan konferenssi, jossa puhutaan Jumalasta ja lauletaan ja ylistetään sun muuta semmosta.
  Kaikille jotka tässä nyt rupes sen syvällisempiä miettimään niin ei, en kuulu helluntaiseurakuntaan. Linda vaan pyys mut mukaan vähän kattelemaan menoja, ehkä se avais mun silmiä vähän eri kannoille.

Ja kyllähän siinä alkoi asioita vähän pohtimaan, suuntaan ja toiseen. Ensinnäkin, meillä Espoossa ei näy hirveesti nuoria kirkossa. Mun mielestä se on harmi, koska tuolla oli varmaan tuhat nuorta ja fiilis oli kyllä ihan mahtava siinä vaiheessa kun ne kaikki laulo yhtä aikaa. Siinä ite vähän aluksi mietti että viitsiikö laulaa ja mennä mukaan tohon ylistämiseen, mutta kyllä sitten parin biisin jälkeen alko muakin laulattaa. 

Ekan tunnin jälkeen siihen tuli saarnaamaan joku mies. Siinä alko sitten vihdoin tulla niitä puolia esiin, joista en henkilökohtaisesti pidä. (Muistutan vielä, tää on mun mielipide asioista enkä tällä halua mitään lytätä, kerron asiat miten mä ne koen ja tää on mun tapa ottaa kantaa eikä mitenkään potkia toisia alas. Jos on sanottavaa vastaan tai myöten niin tulkaa toki sanomaan, hyvä jos tää herättää ajatuksia.) Eli siis ensinnäkin toi mies tuijotti yleisöä silmät tosi suurina ja vähän kun pakottaen toisti joitain asioita. Se alkoi musta tuntua tosi ahdistavalta jossain vaiheessa. Sitten hän aloitti saarnansa. Ihan hyvä se oli siihen asti, kunnes tultiin tähän asiaan mitä oon itsessäni epäillyt.

Jonkun aikaa oon miettinyt sitä, että oonko mä homo- ja lesboavioliittojen puolesta vai vastaan vaiko jotain siltä väliltä. Se selvis mulle tän saarnan aikana.
  Ton miehen puheessa hän kertoi lesboparista, joka oli Kanadassa tullut kirkkoon ja käyneet siellä useamman kerran. Sitten joku seurakuntalaisista oli tullut huomauttamaan asiasta ja sanonut, että onko se oikein että he ovat siellä? Tuo pappi oli vastannut, että kyllä on todellakin oikein, koska Jumala muuttaa ihmistä. Noin vuoden jälkeen ne molemmat naiset tulivat uskoon, ottivat eron ja nyt toinen niistä naisista suunnittelee tulevasuutta MIEHEN kanssa koska omistaa elämänsä Jeesukselle.

Tässä vaiheessa mun aivot sano et hidastakaa nyt vähän. Musta alko tuntua että mua oli loukattu. Jotain mun sisällä alko taistelemaan vastaan. Mulla on muutama hyvä ystävä ja tuttava jotka ovat avoimesti homoja ja se, että kirkossa, paikassa jossa mä oon aina kokenut että kaikki hyväksytään sellaisena kun he ovat, sanotaan että annetaan heidän olla, kyllä Jumala tekee heistä paremman ihmisen. Ai miten? Kitkemällä homouden pois?

Mun mielestä se on niin väärin. Miettikää, jos joku tulisi sanomaan teille, että 'Kyllä se siitä, usko siihen että perunoiden sisällä kasvaakin herne niin kyllä sä parannut kohta tosta sairaasta taudista, jonka takia sä rakastat samaa sukupuolta edustavaa ihmistä'. Se, että ensin sanotaan että Jumala rakastaa kaikkia omana itsenään ja sitten se yhtäkkiä onkin väärin, on tosi ristiriitasta. Mä itse uskon luterilaiseen Jumalaan ja se on mun mielestä ihan oikein, niin kuin on myös samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus. Mä haluaisin vaan uskoa siihen, että jokainen meistä riittää sellaisena kun on eikä mitään tarvitsisi lisätä tai jättää pois. Eikö sellanen ois reilua kaikille?

Mä oon yhä ihminen joka uskoo ja hyväksyy muiden mielipiteitä, mutta mun mielestä tää alko menemään yli hilseen. Mua ei yhtään haittaa jos sä oot samaa mieltä kun toi pappi eikä tää todellakaan oo semmonen 'nyt kaikki kapinoimaan' kirjoitus. Halusin vaan ilmaista mun oman mielipiteen asiasta. 

Ja nyt tähän loppuun, haluan kehua tuota konferenssia. Tää nimittäin alkaa kuulostaa siltä, että mulla oli ihan kauheeta siellä ja etten haluu koskaan mennä takaisin. Ei tietenkään.
  Tää ilta oli mulle todella opettavainen. Opin löytämään uusia puolia itsestäni ja se, että nuoria, mun ikäsiä ihmisiä löysi melkein tuhat tiensä kirkkoon jossa suurin osa lauloi mukana, oli mun mielestä upeeta.
  En painosta ketään mihinkään, mutta sanon teille, että kokeilkaa asioita. Mä olin aika epävarmalla ja negatiivisella mielellä tonne menossa ja nyt kyllä voin sanoa ettei kaduta. Kukaan ei pakota sua mihinkään, enkä mäkään todellakaan nyt yhtäkkiä kääntynyt hellariksi. Ehei. Nää on vaan kokemuksia. Kannattaa ottaa niistä kaikki irti. Mäkin varmaan meen joskus käymään uudestaan jossain Seinäjoen Illoissa. Tosi kivaa tuolla kuitenkin oli.


-Rosa

Tytöt

"Yhdentekevää mikä on epäoriginaalia
kaikki on lainattuu, pitäähän perinteit vaalia
Ihan sama virtaako Iijoki vai Ararat
pastissin pastissin pastissi ja lainaideat
En oo mikään perse, oon mielummin persoona
jättäkää mut pois miss-pop kilpailuista
Terkut hiekkalaatikkojen reunoilta
tulkaa tekee meiän kaa rakkauden hiekkakakkuja
Kun on saanu aina alottaa kaiken alusta
ei oo näkyny tyhjän paperin kauhua
Kaikki kel on sakset osaa leikata
jos mokaatte, kukaan ei muista sitä huomenna
Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä"



Mun ei oikeestaan tarviis kirjottaa tähän, kirjottaisin vaan ton laulun sanat ja siinä olis kaikki mitä haluan sanoa. Kuitenkin kun tän blogin ideana on kirjottaa mun päänsisäisiä asioita teille luettavaks ja pohdittavaks niin ehkä mun kans kannattaa jotain tähän raapustaa. 


Nuorille tytöille, valitettavan nuorille nykyään, maailma on tehty aika rankaksi paikaksi. Lähdet kävelemään Helsingin keskustaan, avaat naistenlehden, tai vaan yksinkertaisesti katsot ympärillesi, niin heti näet "täydellisen" näköiseksi muokattuja naisia. Hoikkia, liian hoikkia, finnittömiä, kapeanaamaisia, nukkemaisia naisia. 
 Miten ajattelit tyttöjen suhtautuvan tähän? Nauravan ja sanovan, että ne on varmaan muokattu? Nojoo, näin voidaan sanoa, mutta onko se kuitenkaan suora totuus? 
 Itse teinityttönä voin sanoa, ettei asia todellakaan ole näin. Lähes jokainen tyttö katsoo itseään peilistä joka päivä nähden ihmisen, joka ei ole tarpeeksi. Ei tarpeeksi itselle eikä muille, ainakin omasta mielestä. Useimmat tytöt näkevät itsensä liian lihavana tai liian laihana. Niin näin minäkin vielä pari viikkoa sitten, välillä näen vieläkin.
 Totuus on vain kohdattava. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tule koskaan olemaan. Sen hyväksyminen ei oikeasti ole niin paha asia. Kuitenkin jossain vaiheessa elämää jokainen tulee löytämään ihmisen, jolle on täydellinen. Kaikki ovat tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi. Ihmisiä ei ole turhaan tänne luotu. Itselleen pitää vain antaa vähän armoa ja mahdollisuus muutokseen. Me ollaan vasta niin nuoria, ei elämää oo vielä menetetty.

Älkää käsittäkö väärin, en tässä nyt sano sitä ettei pojilla olisi ulkonäköpaineita ja muutenkin paineita elämässä, teillä on sitä ihan yhtä paljon kun tytöilläkin. Tyttöjen kohdalla siitä vaan puhutaan niin enemmän, että halusin sanoa oman mielipiteeni asiasta. Kuka tietää, ehkä teen tähän jatkopostauksen joku päivä ja puhun vähän poikienkin puolesta taas vaihteeksi... we'll see what the future brings.

Ihan sama onko kyse tytöistä vai pojista, mun tärkein oivallus elämässä on se, että osaa rohkeasti olla oma itsensä. Tehdä just sitä mitä itse haluaa, eikä vain esittää jotain muuta kuin on tai seurata toisten jalanjäljissä. Ihminen on luotu ainutlaatuiseksi ja musta tuntuu, että ei tää voi mennä vaan silleen, että meitä nyt vaan putkahtelee maailmaan ilman syytä. Kaikilla meillä on tarkoitus. Kukaan ei ole sattumaa.


-Rosa


Ps. Nyt oikeesti lupaan tehdä tälle ulkoasulle jotain, alkaa muakin vähän kyllästyttää. Ja varastan Empun koneelta pinkan kuvia heti kun siinä onnistun ja sit ehkä tulee vähän useemmin kuviakin tänne. Joten muutosta on luvassa, älkää huoliko.

Aattelin tässä nyt näyttää teille kaikille miten luonnollisen kaunis mä oon. Sitä siis kuvaa toi alempi kuva. Olkaa hyvät.

Dead in the water

"If I was not myself
And you were someone else
I'd say so much to you
And I would tell the truth 
Cause I can hardly breathe
When your hands let go of me
The ice is thinning out
And my feet brace themselves
I'm there in the water
Still looking for ya
I'm there in the water
Can't you see"




Mä sanoin eilen, että rupeen kirjottamaan iloisempia tekstejä ja niinhän mun tekiskin mieli, mutta löysin inspiraatiota nyt taas jostain muusta.

Yksi mun lempisarjoista ikinä on jenkkien So You Think You Can Dance. Mun ikuinen unelma on oppia tanssimaan yhtä hyvin kuin ne tanssijat siellä ja vaikka mä tiedän että en todennäköisesti koskaan siihen pysty, en varmaan koskaan lopeta unelmointia siitä.
 Aloitin siis taas tämän uusimman tuottarin katsomisen ja toisessa jaksossa oli ensimmäiset pudotukset. Kilpailuun oli otettu uusi käytäntö, että jakson alussa aina pudotettiin kilpailijat ja he silti tanssivat vielä parinsa kanssa siinä jaksossa. 
 Siitä kilpailusta meni sitten heti ensimmäisenä tippumaan yksi parhaista miestanssijoista. Edellisessä jaksossa hän oli saanut vähän eri tanssilajin kuin omansa, joten ei ollut niin vahvoilla ja se aiheutti tippumisen. Tässä jaksossa hän sai oman lajinsa ja tanssin tarina oli todella surullinen ja tanssi muutenkin kaunis. Vielä siihen päälle se, että hänet oli juuri tiputettu kilpailusta ja todella haikea kappale niin paketti oli siinä. 
 Tuosta tanssista ja kappaleesta sain inspiraation siis tähän tekstiin. Niistä molemmista jäi itselle sellainen tyhjä tunne ja teki mieli vain kirjoittaa. 

 En nyt siis kirjoita tanssin aiheesta, vaikka saisihan siitäkin tekstiä. Kirjoitan vähän sitä aihetta sivuten omista tunteistani, mitä varsinkin tuosta kappaleesta heräsi esiin.

 Ihmiset muuttuvat. Ihmiset muuttuvat usein ja paljon. Muutosta on välillä vaikea hyväksyä, kun on tottunut siihen tuttuun ja turvalliseen. Muutokset saattavat olla hyviä tai huonoja, riippuen tilanteesta. Joskus muut ihmiset saattavat pidätellä muutosta, koska eivät halua toisen ihmisen muuttuvan. Elämässä tulee vastaan vain tilanteita, kuin pitää vaan antaa toisen ihmisen mennä. 
 Kaipuu vanhaa ihmistä kohtaan tietenkin jää. Halu takaisin menneisyyteen saattaa olla suuri, jopa niin suuri, että se estää itseään liikkumasta eteenpäin. Vaikka tekisi mieli jäädä rypemään siihen ikävään ja uuden vierastamiseen, kannattaa ottaa askel johonkin suuntaan. Aivan sama onko se askel sitä ihmistä kohti vai hänestä poispäin. Ei sitä koskaan tiedä, jos astut kohti, niin saattaa hän juosta vastaan tai jos astut pois, saattaa hän juosta perään. 

 Ihminen on luotu kohtaamaan toinen ihminen, mutta ihminen on myös luotu kasvamaan. Kasvamaan ulos pienistä vaatteista, kasvamaan liian suureksi iian pieniin kenkiin, kasvamaan irti ihmisistä. Älä pysäytä kasvua, katso mielummin kuinka suureksi voit vain kasvaa, kunhan annat itsellesi siihen luvan. Ihmiset todellakin muuttuvat, mutta kunhan itse pidät pääsi ja nouset kerta kerran jälkeen ylös, selviät varmasti hyvin.


-Rosa

Say something

"Say something, I'm giving up on you
I'll be the one, if you want me to
Anywhere, I would've followed you
Say something, I'm giving up on you
And I am feeling so small
It was over my head
I know nothing at all
And I will stumble and fall
I'm still learning to love"



Oon huomannut, että tää on nyt mennyt vähän sellaiseksi, että kirjoitan suunnilleen kerran kuussa ja sekin teksti on aina vähän mitä on. Yritän muuttaa tapojani, lukio valitettavasti vie aika paljon aikaa. Nyt kuitenkin, koeviikolla, kirjoittelen teille, kun kuuntelin yhtä biisiä ja siitä tuli vähän inspistä. Wihii.


Olen aika usein puhunut kiinni pitämisestä ja irti päästämisestä. Se kun liittyy aika paljonkin ihmisen elämän kulkuun. Molempien teko on vaikeaa, senkin olen jo todennut. Ystävyydessä ja rakkaudessa irti päästäminen voi olla vaikeampaa kuin koskaan osaisi odottaa. 
 Irti päästämisen hetkellä kannattaa eritellä, haluatko pitää kiinni itse siitä ihmisestä vai muistoista, joita teillä on ollut. Joskus hyvät muistot saattavat sekoittua todellisuuteen ja hämätä.
 Toinen tärkeä asia on se, että tuntuuko ikävä vai sen ihmisen kanssa oleminen pahemmalta. Itseään ei kannata satuttaa turhaan ja vaikka kuinka epätodelliselta se saattaakin kuulostaa, ikävä lähtee kyllä ajan myötä. Jos ei, olet nähtävästi tehnyt väärin päästäessäsi irti. 

 Joissain tilanteissa, varsinkin ystävyyden kohdalla, saattaa usein käydä niin, että loppu on jäänyt todella epäselväksi. Onko tämä siis tosiaan ohi vai onko paluuta entiseen enää?
 Asiat kannattaa puhua puhtaaksi, jos vain mahdollista. Epäselväksi jäänyt loppu ei tunnu kummastakaan hyvältä, nimittäin silloin ei tiedä onko enää asiaa toisen elämään, tai onko toisella enää mitään asiaa omaan. Epäselvyyksien selvittäminen saattaa myös helpottaa menetyksen tuomaa kipua, sillä varsinkin pitkän historian omaavat ihmissuhteet eivät lopu noin vaan ilman syytä. 

 Epäselvyyksistä kun rupesin puhumaan, niin ystävyyssuhteissa riidat ovat ikävintä mitä voi olla. Varsinkin sellaisissa piireissä, jossa on tiivis porukka ja siitä porukasta ehkä parilla ihmisellä on vähän takkua. Silloin kaikilla muillakin on paha olo ja tunnelma on täysin eri. Riitojen selvitys ei aina ole helppoa, koska vaikka ollaan toisille vihaisia, halutaan suojella toista ja ei uskalleta sanoa kaikkea mitä oikeasti ajattelee. Loppujen lopuksi suorasanaisuus yleensä kuitenkin auttaa asioiden selvittelyssä, sillä kukaan ei voi lukea toisten ajatuksia.

Mä oon nyt muuten sitä mieltä, että multa vois ruveta tulemaan vähän positiivisempaakin postausta. Tää on enemmänkin ollut nykyään sellainen "puran tyhmiä ajatuksia" blogi ja musta tuntuu että nää ei piristä kenenkään päivää. Niin siis olisko hyvä idea? Ja niin se viime keväinen "lupaan päivittää blogini ulkoasun" lupaus ei nyt ole tapahtunut. Sitäkin yritän tässä ruveta joskus tekemään kun tulee aikaa ja intoa. (mua saa kans neuvoo siinä)


-Rosa

Everybody hurts

"When your day is long and the night
The night is yours alone
When you're sure you've had enough of this life, well hang on
Don't let yourself go
'Cause everybody cries and everybody hurts sometimes
Sometimes everything is wrong"



Tässä normaalisti dataillessa muistin, että viikko sitten kirjotin tekstiä siitä miten innoissaan oon koulun alusta ja sitten unohdin täysin päivitellä että miten siellä meneekään. Tässä nyt sitten tulee pikkuinen pätkä siitä. 

Koulu on siis ekaa kertaa mun mielestä älyttömän mahtava asia. Oikeastaan ei se koulu varmaan olisi mahtavaa ilman noita ihmisiä. Noi ihmiset Kallion lukiossa on sellasta porukkaa, mitä mä juuri nyt kaipaan elämääni. Ainakin näin alkuun draamatonta, sekopäistä ja tosi samanlaista kun mä itsekin. Okei, tuntuu musta silti siltä että oisin jotenkin tosi outo tai liian sosiaalinen, mutta ehkä mä pääsen siitä tunteesta joskus vielä eroon.

Pakko myöntää myös yks asia. Mä ihan oikeasti tykkään matikasta nyt lukiossa. Suurimman osan mielestä se opiskelutekniikka mitä me käytetään on huono, koska siinä ei oikeastaan opetusta ole. Me luetaan itsenäisesti sen kirjan teoriaosuus ja sitten tehään vaan tehtäviä. Mun mielestä se taas on paljon parempi tapa. En varsinkaan matikantunneilla ole mikään paras kuuntelija, siis opettajan kuuntelija, joten se että saa tehdä on mulle sopiva keino. 

Teitähän niin paljon kiinnosti mun palava rakkaus matikkaa kohtaan. Ehheh. Joo.

Samoin toinen aine josta tykkään nykyään on hissa. Mua ei ole ikinä se oikeestaan kiinnostanut millään tavalla, mutta täällä ainakin toi eka tunti vaikutti tosi kiinnostavalta. Nyt kaikki Kalliolaiset ajattelee että mä oon kauhee hikari mut jos kysytte mun vanhoilta luokkalaisilta nii ne on mun kaa samaa mieltä siitä, että tää saattaa vaan olla jotain random alkuinnostusta joka hiipuu tossa parin kuukauden päästä. Toivottavasti ei. Ois vaihteeks ihan kivaa olla hikari. Tai jotain.

Eli siis tiivistettynä Kallion lukio on paras asia mitä mulle on tänä vuonna tapahtunut ja en vois just nyt olla tyytyväisempi. Perjantaina on nasut enkä malta oottaa. Woopwoop tykkään kerranki mun koulusta, onks tää joku ihme?


Nyt siis toiseen asiaan mistä haluisin tänään höpöttää ihan huvin vuoks. Ei toi alkuteksti minkään hämmennyksen takia tossa tällä kertaa oo. 

Elämä on tarjonnut mulle tässä tän kuukauden aikana niin paljon hyvää, etten enää oikeen tiedäkään pahasta. Se hyvä peittoaa aikalailla kaikki pienet töyssyt mitä nyt on tielle sattunut jostain syystä tulemaan. Mä olen kuitenkin tajunnut, että en voi jättää asioita omaan arvoonsa. Vaikka elämä on ihanaa ja kaikki menee putkeen, ei voi unohtaa niitä elämän kurjia puolia. Mun logiikan mukaan ainakin jossain vaiheessa ne kurjat puolet vyöryy sellasena kunnon kasana päälle jos ei hoida niitä ajoissa pois alta. Vähän niin kuin ennaltaehkäsis sitä klönttikasaa nitistämällä ne pienetkin ongelmat. 

Eteen saattaa tulla myös joskus asioita, joista yrität kynsin ja hampain pitää kiinni, vaikka järjellisesti ja kaikilla muillakin tavoilla olisi hyvä vain päästää irti. Itse olen erittäin huono päästämään irti. Olen löytänyt tuon piirteen itsestäni tässä lähiaikoina. Joten tälläisenä fiksuna ohjeena itselleni ja muille sanon, että kaikelle on aikansa. On aika luoda muistoja tärkeiden ihmisten kanssa, on aika nauraa ja muistella niitä lämmöllä ja lopulta aika myös päästää siitä tärkeästä irti. Vaikka se kirpaisee, se saattaa auttaa. Aika parantaa haavat, jos et itse niitä revi auki. 

Kaikelle on aikansa. On aika nauraa, on aika itkeä, on aika rageta, aika kaatua ja sitten taas nousta takaisin pystyyn. Joten itselleen pitää myös antaa aikaa. Itseään ei saa unohtaa, sillä se on pelottavan helppoa. 


-Rosa

Don't dream it's over

"There's a battle ahead, many battles are lost
But you'll never see the end of the road 
While you're traveling with me
Hey now, hey now, don't dream it's over
Hey now, hey now, when the world comes in
They come, they come, to build a wall between us
We know they won't win"




Kesä tuli, ja sit se meni aika nopeeta. Tuntuu siltä, että päättärit olis ollut jotain kaks viikkoo sitten, ei vaan tajua että huomenna se koulu alkaa. Kallion lukiossa. Huhhuh. 

Ajattelin jotenkin että tästä illasta tulee sellanen, että en melkeen saa henkeä ja oon ihan paineissa, mutta just nyt mua oikeestaan ei jännitä yhtään. Ne ihmiset siellä vaikuttaa niin mukavilta ja toivottavasti ottaa meidät uudet ykköset niin hyvin vastaan, että ei tarvii yhtään jännittää. Olivathan he itse viime vuonna osa samassa tilanteessa. Muutenkin olen tässä nyt miittien aikana tutustunut moneen mahtavaan tyyppiin, joten odotukset ovat aika korkealla. Jotenkin musta tuntuu, että silti Kallio onnistuu yllättämään jotenkin. Ei sitä koskaan tiedä. 

Kesällä on ollut aikaa tehdä vaikka mitä. Silti aina jää se tunne, että jotain olisi voinut vielä tehdä. En kuitenkaan kadu mitään tehtyjä ja tekemättä jättämiä asioita. Kesä oli mahtava. Niin kuin aina. Sen huomaa siitä, etten haluaisi vielä mennä takaisin kouluun. Vaikka se on se kuuluisa Kallio, jonne olen halunnut jo niin pitkään.

Hassua. Vuosi sitten en ollut vielä edes tavannut ihmistä, joka sai mut tajuamaan, että Kallio on se mun paikka. Nyt hän ei itse päässyt sisään ja mä olen huomenna astelemassa niistä ovista. Samalla pelottaa, mutta voin vaan olla kiitollinen. Ei sitä tiedä mihin kouluun olisin menossa ilman häntä. Ehkä Kallioon, ehkä en.
 Olinhan sitä jo miettinyt, mutta jotenkin muiden mielipiteiden kautta päätynyt siihen että en edes käy tutustumassa. Siellä kuitenkin käytiin ja sinne päädyttiin. No regrets.

Vaikka kesä loppui lyhyeen, en silti malta odottaa syksyä. Tiedän nimittäin, että siitä tulee vielä mahtavampi kuin tästä kesästä. Sen mahtavan syksyn aloittaa se, etten palaa enää Haukilahden kouluun, vaan menen jonnekkin jossa saatan jopa viihtyä.
 Tottakai nyt jännityksen myötä on tullut päähäni ajatuksia, että olisi pitänyt mennä Haukilahteen, koska se on tuttu. Tajusin kuitenkin, että jos en ota askelta eteenpäin, ei menneisyys koskaan voi jäädä taakse. En myöskään silloin pääsisi kokemaan sitä mahdollista parempaa asiaa. Toisaalta, ei mun keskiarvonikaan sinne riittäisi, joten miksi tätä edes mietin.

Kallioon pääsy oli mulle kuin merkki siitä, että mulla on mahdollisuuksia vaikka mihin. Nimittäin ihmetykseksi monen ihmisen kanssa on tullut se, että miten ihmeessä pääsin sisään? Nimittäin Kallio oli mun toinen vaihtoehto (ei todellakaan mielellisesti) ja mun KA oli 8,0. Tiedän nimittäin ihmisiä joilla oli parempi keskiarvo ja hakivat ensimmäisenä. Ehkä Jumala haluaa vaan antaa mulle toisen mahdollisuuden. Ehkä mulla vaan oli oikeesti niin paljon harrastuksia ja pisteitä. Ehkä mä sain sen ekstrasäälipisteen. Ehkä. Mutta pääasia on se, että sisällä ollaan. Ja siellä pysytään.

Tekis mieli kirjottaa vaikka mitä, mutta mulla on nälkä enkä vaan jaksa. Toivottakaa mulle onnea ja onnea multa myös muille uusille ykkösille. Toivottavasti kaikilla menee kaikki hyvin. Nyt kohti mun elämän parasta syksyä.

-Rosa

Feeling good

"Fish in the sea, you know how I feel
River running free, you know how I feel 
Blossom in the trees, you know how I feel
It's a new dawn
It's a new day
It's a new life
For me
And I'm feeling good"



Mistäs sitä nyt tällä kertaa alottais.

No, elämä vilisee silmissä, päivät menee ohi kun mikäkin enkä mä vaan pysy oikeen mukana. Kesäloma meni taas ihan älyttömän nopeeta (mun mittakaavassa se siis on ohi koska oon kaupunkiriparilla isosena nää kaks seuraavaa viikkoo, jonka jälkeen alkaa koulu) ja nyt kaipaan takas lomalle.
 Tulevien ja nykysten Kalliolaisten korvaan toi saattaa kuulostaa siltä et mua ei innostais lukion alottaminen. Tottakai se on ihan jees, pääseepähän uuteen kouluun, mutta ajatus sanasta koulu ei oikeen suoraan sanottuna vielä tässä vaiheessa houkuta. Joten rakas kesäloma, pidenny pari viikkoa kiitos.

(high school musical forever rest in peace)

Mun oli tarkotus kirjottaa siitä, että miten hyvä kesä ja miten hyvä elämä mulla on nykyään, mutta musta tuntuu ettei mulla riitä inspiraatio siihen. En tiedä mikä mulla nykyään on, ei vaan kirjottamiseen riitä aiheita. Tai no siis ainakaan tälläseen kirjottamiseen mitä mun kaikki tutut pystyy lukea. Joten en oikeastaan tiedä mitä nyt kirjottaisin, yritän ehkä jotain väsäillä teidän mieliksi, tai sitten tää jää tähän. Saa nähdä.

Elämä on totta puhuen aika ihmeellistä. Ihmisiä tulee ja menee, hetkiä samoin ja se vaan menee. Aukun äiti sanoi tossa pari päivää sitten, että ensimmäisten kymmenien vuosien jälkeen ne lähtee vasta menemään nopeasti. Ajatus siitä tuntuu aika pelottavalta, koska elämä menee mun makuun jo nyt ihan liian nopeeta, tällänen hitaampi ihminen kuin olen. Välillä haluisin vaan hidastaa ja miettiä hetken. Nykyään kun tuntuu siltä, että sille ei koskaan ole aikaa.

Välillä on tosi paljon alamäkiä, mulla varsinkin oli kouluaikoina, mutta mulle ylämäki on yleensä se, kun aletaan lähestyä kesää. Kesällä kun saa olla vapaa. Ei tarvitse olla mitään, kunhan vaan on. Sitä mä rakastan kesässä. Ihmiset yleensä rakastaa kesävaatteita ja auringonpalvontaa, kyllä mäkin niistä pidän, mutta enemmän vaan siitä, että voin vaan olla verkkareissa koko päivän tekemättä mitään ja ihan oikeasti nauttia siitä. Kesähän on voimien keräämistä varten, niin miksei ottaisi siitä kaikkea irti?

(tosi teiniihkutuskuva, anteeks)

Sori kaverit, nyt ei irtoa enempää tekstiä. Huomenna kun jatkuu taas tää kaupunkiripari ja oon jo muutenkin univeloissa. Joten se olis heissuliveissuli tällä kertaa, yritän kirjoitella pian lisää. Toivon ainakin että kirjoittaisin. Jeps.

-Rosa

Iris

"And I'd give up forever to touch you
'Cause I know that you feel me somehow
You're the closest to heaven that I'll ever be
And I don't want to go home right now
And all I can taste is this moment
And all I can breathe is your life
And sooner or later it's over
I just don't wanna miss you tonight
And I don't want the world to see me
'Cause I don't think that they'd understand
When everything's meant to be broken
I just want you to know who I am."



Tää blogin kirjottaminen on nyt aika lailla tässä kesän alkaessa jäänyt, ei oo ollut sellasta inspiraatiota kirjoittamiseen. Mä ymmärsin itsekin, että se inspiraation puute ei johdu siitä, että mulla ei olisi aikaa, sitä on vähän liikaakin, joten päätän nyt kertoa teille mistä se johtuu.

Nämä viimeiset kolme vuotta Haukilahden koulussa oli mulle varmaan henkilökohtaisesti elämäni rankimmat. Seiskalle mennessäni luulin voivani aloittaa täysin alusta ilman mitään ennakkoluuloja. Nyt kun mietin, sellainen ajatus on ollut vain ajanhukkaa. Sinne samaan kouluun tuli melkein kaikki samat ihmiset joiden kanssa olin ala-asteellakin ja siitä se kaikki paha oikeastaan alkoikin. 
 Tuo koulu on ollut mulle kuin joku selviytymisleiri. Kauanko kestät ennen kuin hajoat pieniksi palasiksi? En oikeastaan osaa sanoa miten hyvin selvisin. Nähtävästi ihan hengissä, mutta täysin koossa en todellakaan. Olen kantanut painavaa taakkaa harteillani nämä vuodet tietämättä milloin voin vain pudottaa ne maahan ja jatkaa matkaa kevyesti. Eihän elämä koskaan ole tasaista ja suoraa tietä kulkemista, ei tietenkään. Mutta tässä parisen päivää sitten tajusin, että nyt on se hetki. Nyt voin pudottaa nuo painot. Pääsin pois. Mitä sinä päivänä tapahtui? 

Sain siis tuossa parisen viikkoa sitten tietää päässeeni Kallion lukioon. Unelmien täyttymys. Olisiko kesä voinut paremmin alkaa? Päädyin vielä samaan ryhmään riparikaverini Liinan kanssa sekä kahden skenekaverini kanssa, Justiinan ja Monan. Tämähän oli siis ihan mahtava sattuma.
 Monan kanssa juteltuani sain tietää, että Kalun ykkösillä on oma facebook- ryhmä. Sinne menin mukaan ja huomasin että he ovat järjestäneet jopa tapaamisia, ettei tuntuisi niin oudolta mennä kouluun ensimmäisenä päivänä. Itsehän en päässyt mukaan, olin riparilla isosena, mutta siellä suunniteltiin jo toista tapaamista, joten siinä olisi oma mahdollisuuteni. 
Kuitenkin tajusin pian, että en pääsisi siihenkään. Tietenkin harmitti, mutta ei sille voinut mitään. 
 Viime maanantaina lueskelin sen facebookryhmän sivuja ja huomasin, että joku heistä ehdotti tapaamista sille illalle. Sehän minulle sopi ja olin ihan innoissani lähdössä mukaan. Sinne siis lähdin ja mukaan oli tarttunut myös pari Kallion kakkosta. Ihan mahtavaa! 
 Totta puhuen minua vähän jännitti mennä sinne. Kun sain tietää päässeeni Kallioon, olin tietenkin ensin onnellinen ja en voinut uskoa sitä, mutta samalla minut valtasi pelko ja suru. Hyvä ystäväni joka myös haki sinne ei päässyt sisään ja tunsin oloni yksinäiseksi. Tottakai tunnen Kalliosta valmiiksi jo paljon ihmisiä, mutta silti oli jotenkin todella orpo olo. Tiesin, että ystäväni oli kuitenkin tyytyväinen paikkaan johon pääsi, mutta silti. En saanut sitä tunnetta pois. Päätin siis mennä tapaamiseen ja nähdä miten asiat lähtisivät pyörimään.
 Meitä saapui paikalle sellainen noin kymmenen ihmisen porukka. Pienien alkukankeuksien jälkeen istuimmekin kaikki jo Vapianon pöydässä ja käynnissä oli kovat keskustelut. Pöydässämme naurettiin, ihmeteltiin Sakarin hienoja silmänkääntötemppuja, keksittiin uusi ruokalaji, keskusteltiin musiikista, jaettiin kokemuksia matkustamisesta ja vaikka mistä muustakin, ja puhuttiin yhdessä tulevista vuosista Kalliossa. Tunnelma oli mahtava ja itselläni oli ainakin älyttömän hauskaa. 

 Tuosta tapaamisesta kotiin tultuani vain istuin sängylläni ja yhtäkkiä pillahdin itkuun. Se oli se hetki. Sinä hetkenä tajusin, että se on ohi. Meidän koulustamme Kallion lukioon haki kaksi oppilasta ja minä olin ainut joka pääsi sisään. Ei Jedan opettajia eikä oppilaita, ei niitä homeisia käytäviä. Ei käytävien nurkissa piileskelyä, ei alentavia katseita ja sanoja. Ei ystävyyssuhteiden salaamista maineen pilaamisen takia, ei niitä samoja vanhoja naamoja joita aloin inhota päivä päivältä enemmän. Ei kipua, ei enää. Painot romahtivat olkapäiltäni pois, en pelännyt, enkä pelkää. Olo on niin uskomattoman kevyt ja helpottunut, että en usko sen olevan totta, ennen kuin olen ollut Kalliossa puoli vuotta, vähintään. Saa nähdä uskonko silloinkaan. 

Paikka jossa voin olla oma itseni ilman pelkoa hylkäämisestä. Wou. Ajatus sellaisesta on niin uusi ja kaukainen minulle, että oikeastaan se pelottaa vähän. Kuitenkin olen valmis. Olen niiiiiiiiiin valmis. Niin täynnä Jedaa, niin valmis Kalliolle. Nyt on aika sille kauan odotetulle uudelle alulle.

Ja nyt on kesä. Mä ajattelin ainakin nauttia siitä enemmän kuin koskaan. Tämä on nimittäin vapauden kesä. Peloton kesä. Äh, en osaa edes kuvailla tätä tunnetta. Ei voi muuta sanoa kun:





Katsokaa mua vielä viimeisen kerran. Sillä se on ainut asia mitä te tuutte musta enää koskaan saamaan. Mä lähden paikkaan mihin mä kuulun, mä lähden eteenpäin. Enkä enää koskaan palaa, enkä katso taakse. 

Ps. Jos ette tajunnut, niin se inspiraation puute johtuu siitä, että mulla ei ole ollut asioita mitä mun pitäis purkaa, koska olen onnellinen. Jeps.

One thing

"I've tried playing it cool
But when I'm looking at you
I can never be brave
Cause you make my heart race
Shot me out of the sky
You're my kryptonite
You keep making me weak 
Yeah, frozen and can't breathe
Some things gotta give now
Cause I'm dying just to make you see
That I need you here with me now
Cause you've got that one thing."




Back home, still can't believe what happened yesterday, too amazing to be true. So here's what happened then.


One hour drive from Como to Milan was painful, we were so nervous and couldn't imagine what was waiting for us when we'd get there.
 When we got out of the car, I almost started crying. Instead I smiled and said to myself that now it's time to be happy and we started to look for the way in. 
In fifteen minutes we found ourselves in the middle of a massive crowd of people, no idea how to get in the arena and as we looked around, we also noticed there's no way out of the crowd either. Finally we figured out what's the way in and queued for almost 45 minutes. Next to the gates we saw girls crying and noticed that either they didn't have tickets or they had fake ones. I started to panic a little inside my head. What if we'd find out that our tickets would be fake? Happily we got in and the moment we went in through the gates and started climbing the stairs, I couldn't hold it in anymore. I looked at my friend who also was crying and I felt like it wasn't about to stop that fast. 
Inside the arena we had to calm ourselves down a bit before looking for our places. We thought that our places would be really bad ones and that we'd barely see the boys, but we were more than happily surprised. We found our places with the help of helpful italian girls. Another thing that made us happy was that next and behind us we had the kindest people I've ever met in my life. They let us paint our faces with their paint, informed us about everything we needed to know about the concert and made us feel like we were so welcome to that concert. And finally when the concert started....wow. No words. I just can't describe it. Let's try anyway.
 15.5.2011 I fell in love with these boys. Since then I've waited for that day to happen, that day when I'd finally see them. I never thought that it would happen this fast. 
 When I saw them walking on that stage in front of me, I was in shock. Girls next to me were dancing and screaming, what about me? I just stood there and cried for the first thirty seconds. It was too amazing to even believe.
 Top moments of the show? Well there were too many. All the time they did those little things (haahaa) that all of us, directioners, were waiting for. One of the most touching moments for me was Niall's part in "Little Things" and when the crowd sang it with him, the ballads and in the end when they jumped on each other and just were the way they always are. I found so many moments in that concert that described perfectly everything they are. Sorry, I'm bad at this, it's just because I can't. I just can't.
 After the concert we cried, cried and cried. Our new directioner friends, Micol and Sara, were amazing to talk with and share this life changing experience with. I'm so thankful we found these new awesome directioners and Italy really showed their best sides during this weekend, even though I've been there so many times before. 
 While walking to our taxi, crying SO much, some random directioners who we didn't even know, came to talk to us and hugged us because they knew the feeling. They were feeling the same way. 
 And after all we saw One Directions tour bus leaving the arena and we stood right next to it. The windows were black so we didn't see the boys but the feeling they were a couple metres next to us just makes me go crazy. 

In couple words, Monday 20th of May 2013, was the best day of my life. Thank you to our moms who made it happen, thank you to the Italian Directioners, thank you to my amazing sister Emilia and one of my oldest friends Janette who I shared this, thank you Micol and Sara, specially thank you ONE DIRECTION, I wouldn't be me without you. Right now I have this strange feeling, I kinda know it happened but my brain just can't take that information in so I really don't know have I really saw my boys or is this just a dream. I guess this is real. I hope it is, cause if it is, I'm living my dream. 

-Rosa

Oothan tässä vielä huomenna

"Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais
En katsettani maasta sais
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Voisin kuunnella nauruasi soivaa
Kunnes sulaa ikijää tai yö on pysyvää
Kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa
Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin
Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon
Et ikuista tää onni on."


Tässä on ollut vähän tälläistä tohinaa parit viikot, jonka takia blogikirjoitusten määrätkin ovat jääneet aika alhaisiksi, mutta nyt löysin täydellisen aiheen kirjoitukseen ja haluan nyt puhua siitä paikassa, jossa sille annetaan mahdollisuus. Joten tästä lähtee.

Skene. Mä olin kuullut siitä tosi paljon kaikenlaista, suunnilleen tiesin mikä se on, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi tiennyt. Oletin skenen olevan koulutusohjelma, jossa treenataan laulamista, tanssimista ja näyttelijäntyötä. Ja oikeassahan minä olin tietenkin osittain, mutta olen nyt viimeisen kahden vuoden aikana saanut huomata, että se on paljon muutakin.

Skene on itsensä voittamista. Olen ylittänyt itseni niin monesti niin monella erilaisella tavalla etten edes ymmärrä miten se on ollut mahdollista. Itsensä voittamisen kautta olen saanut lisää itsevarmuutta ja tunnetta siitä, että ehkä musta on vielä joskus johonkin.

Skene on ilmaisua. Pelkästään laulun, tanssin ja näyttelijäntyön lisäksi olen oppinut ilmaisemaan itseäni myös arkielämässä enemmän. Muiden ihmisten kanssa kommunikoimisesta on tullut helpompaa ja uskallan nyt olla enemmän esillä kuin ennen.

Skene on perhe. Skene ei ole minulle vain iso porukka kaveruksia, se on perhe. Jokaiselle meistä on varmaan tullut niitä päiviä, kun ei yhtään jaksaisi lähteä tunnille, mutta muiden näkeminen on aina saanut hymyn huulille ja vaikka puhti alkaisikin loppua, muut tsemppaavat eteenpäin. Muista perheenjäsenistä huolehditaan ja heti jos jollain on paha olo, on joku lohduttamassa. Tämä perhe pitää yhtä vaikka mikä tulisi eteen.

Skene on sekopäisyyttä. Tämä sekopäisyys lähtee suoraan opettajista oppilaisiin asti. Jos joku skene junnujen ulkopuolelta tulisi yhdeksi tunniksi seuraamaan meidän touhuja niin ei varmaan tulisi toiste. No ei nyt sentään, hyvät jutut meillä on. Kröh.

Vaikka skene onkin paljon kaikkea muutakin, ennen kaikkea skene on rakkautta. Rakkautta teatteritaidetta kohtaan, rakkautta toisiamme kohtaan. Teitä ihmisiä rakastan aidosti ja puhtaasti niin paljon, että sitä en tähän tekstiin saisi mahtumaan. Tänään jokainen itketty kyynel on rakkaudesta ja kaipuusta näitä hetkiä kohtaan mitä me ollaan yhdessä tämän vuoden aikana koettu. Monella meistä on ollut rankkaa ja kaikki tuki on löytynyt rakastavien ystävien joukosta. Oon saanut teistä niin paljon, että välillä tuntuu etten itse osaa antaa teille takaisin tarpeeksi. Te tyypit ansaitsette niin paljon hyvää elämältä ja mä toivon, että vaikka nyt meidän tiet erkanee, me kaikki muistetaan tää vuosi eikä koskaan anneta itsemme unohtaa. Koska tämä vuosi teidän kanssa merkkaa mulle enemmän kuin osaatte ikinä uskoa. 

Haluan kiittää jokaista teistä, ootte ihania ja tärkeitä ja rakkaitta ja kaikkea muuta ihanaa. Superpaljon haleja teille kaikille, toivotaan että me törmäillään joskus tässä vielä ja halataan kun tavataan. Puspus.

-Rosa

ps. Pidetään kesällä joku meetuppi jonne KAIKKI saa sit luvan tulla! Jossain pitää nyt vielä kunnolla nähä porukalla, jookoskookos. 

I do not love you

"And I do not love you for the way I feel
That first moment when you walk through the door
I love you for all of this and so much more
And all I know is you're the part of me that keeps me strong
And what I want is for us to face forever
Standing up together, eyes turned towards the heavens, arm in arm
I do not love you for the way my heart
Seems to live somewhere inside your chest
And I do not love you for the way your arms
They can hold me until I forget
And I do not love you for the way you've been
Exactly what I'm looking for
I love you for all of this and so much more."




Lupasin lopettaa pahoittelun, mutta nyt on kyllä pakko sanoa että anteeksi etten ole kirjoitellut vähään aikaan. Mulla on ollut niin paljon kouluhommia ja muuta menoa tässä tän kuukauden aikana, että jos oikein muistan, niin olen ehtinyt kirjoittaa tänne vain kerran. Nyt löysin taas tälläisen mukavan aukon kirjoittamiselle, kun yskin keuhkojani pihalle enkä sen takia saa nukuttua. 
 Voin myös tässä ilmoittaa, että seuraava kuukausi eli tämä toukokuu saattaa myös olla sellaista aikaa, milloin en hirveästi kirjoita, koska on tämä kriittinen ysiluokan viimeinen kuukausi menossa ja sen lisäksi matkustelua, konsertteja, lukiohakuja ja vaikka mitä muuta tiedossa. Mutta nyt siis itse tekstiin. Tämähän ei sitä siis ole..

Mitäs mä sitten olen tässä niin "kiireisenä" puuhaillut huhtikuun aikana? No huhtikuun alussa tuli käväistyä Tallinnassa, joka on oikeasti ihan näkemisen arvoinen kaupunki. Olen siellä aikaisemmin käynyt, mutta siellä on nähtävää muutamallekkin käynnille. 
 Huhtikuun kohokohta on nyt tietenkin ollut tuo kohta viikko sitten ollut Justin Bieberin konsertti. Perjantaina siis käytiin Aneten kanssa koulussa tekemässä ruotsinkokeet ja lähdettiin sen jälkeen suoraan kohti Kaisaniemeä. Törmättiin ensin Auroraan Kampissa ja hänen kanssaan mentiin toivottamaan Justin tervetulleeksi Suomeen. Odottelimme siellä Kaisaniemessä parisen tuntia artistien tuloa lavalle ja olihan se hauskaa, vaikka vähän kylmää touhua. Varpaista lähti tunto siinä melkein kuuden tunnin seisoskelussa. Robin oli esiintyjistä ehdottomasti paras ja jokaisen esiintyjän välissä ollut kahdenkymmenen minuutin pituinen "lämmittely" eli kajareista tulevan musan kuunteleminen oli taas ylivoimaisesti tylsintä, tottakai. Päädyttiin jossain vaiheessa tyttöjen kanssa siihen tulokseen, että ei me niitä VIP lippuja olla saamassa eikä se Justin sinne Kaisaniemeen ole saapumassa, joten lähdettiin talsimaan kotiin päin. Saatiin myöhemmin sitten kuulla, että yllätysesiintyjinä olivat olleet Cheek ja JVG. Olisihan se ollut kiva nähdä niitäkin livenä vielä ilmaiseksi, mutta ollaan nyt onnellisia että se Justin ei sinne mennyt. Toisinsanoen ei missattu mitään. Kai.
 Illalla sitten oli aika itse sille pääesiintyjälle, Justin Bieberille. Me ei Auroran kanssa saatu lippuja normaalipaikoille, mutta Auroran siskon Natalien ansiosta saatiin lätkäaitioihin paikat. Tottakai true Belieberinä menin keikalle liila onepiece päällä ihan normaalisti, mitä outoa siinä sitten olisi ollut? No tajusin siinä tuntien kuluessa, että koko se meidän aitio oli täynnä tekoruskettuneita, hyvin pukeutuneita nuoria. Noh, mä sitten ernuilin siinä JB fanipaita ja onepiece päällä, mikäs siinä. 
 Tämä siis ei ollut todellakaan tämän asian pointti. Justinia lämppäämässä oli tietenkin aivan mahtava Robin. Meillä oli älyttömän hauskaa ja Robin saikin yleisön ihan mahtavasti mukaan. Tylsä homma siinä oli se, että lämppäyksen vaikutukset ei kestänyt sitä kahta tuntia, minkä jälkeen itse superstara astui lavalle. Tottakai Auroran kanssa siellä itkettiin ja kiljuttiin äänemme käheiksi, ei sille voinut mitään. Ja pakko sanoa, ihan älyttömän hyvä keikka oli. Paras millä olen ikinä ollut. 
 Muuten huhtikuu on mennytkin aika normaaleissa merkeissä. Eilen oltiin Kaisan, Heidin ja Marian kanssa juhlimassa vappua Suomenlinnassa. Oli varmaan oikeasti paras vappu ikinä tähän mennessä, että kiitos teille vaan. Pitää ottaa kyllä uusiksi joskus.

Nyt tämänpäiväiseen pohdiskeluaiheeseen. Puhun taas tunteista, anteeksi jos olette jo kyllästyneet näihin. 
 Sellaisia tunteita on paljon, joita ei osaa millään selittää. Ei vaan löydy sanoja kuvaamaan sitä tunnetta. Ei sen aina tarvitse olla niin sanoinkuvaamattoman hyvä tunne, niin kuin tuosta saattoi saada kuvan, vaan yksinkertaisesti tunne jota ei osaa selittää. Se saattaa olla kahden eri tunteen sekoitus, mutta kun mietit udestaan, niin ei se ole sekään. Mikä sitten? Miten sen voi selittää? 
 Ehkä joitain tunteita ei edes tarvitse selittää. Tunteita voi nimittäin näyttää niin monella erilaisella tavalla kuin vain sanoilla. Sana tunne liittyy sanaan tunteminen. Sen takia tunteet pitää tuntea, kokea, näyttää, ei sanoa. Pitää on tuohon huono sana, koska eihän sitä aina pidä näyttää. Sanoillakin voi osoittaa vaikka mitä. Tunteikkaita sanoja kannattaa kuitenkin säästellä ja olla tarkka kenelle niitä sanoo. Jos nimittäin et tarkoita sanomaasi, saattaa joku luulla että tarkoitat ja tajuattekin varmaan lopun. Äh. Taas meni ohi aiheen. No ei voi mitään.
 On myös tilanteita, milloin tunteitaan ei halua myöntää itselleen. Tunteita on helppo piilottaa muilta, mutta itseltään vielä helpompaa. Loppujen lopuksi et voi kuitenkaan paeta tunteitasi, vaikka haluaisitkin. Niin kuin on sanottu, sydän tunteista päättää, ei aivot. Ja bilsaa luettuani, eikö se vain ollut niin, että sydän on lihas jonka toimintaa ei voi aivoilla määrätä? Okei, nyt meni oudoksi. 

Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että tää mun kirjoitusten laatu alkaa laskea huimaa vauhtia. Tai sitten mua vaan väsyttää liikaa. Ehkä saan unta tän ainaisen yskimisen sijaan. Kokeillaanpas.

Ja niin, en muuten jaksa oikolukea tätä joten pahoitteluni tekstin mahdollisesta outoudesta. Tai jotain.


-Rosa

Ps. Toi tekstinpätkä on Ron Popen älyttömän hyvästä biisistä, suosittelen.

Loser like me

"Yeah you may think that I'm a zero
But hey, everyone you wanna be
Probably started off like me
You may say that I'm a freak show (I don't care)
But hey, give it just a little time
I bet you're gonna change your mind
All of the dirt you've been throwing my way
It ain't so hard to take
That's right
'Cos I know one day you'll be screaming my name
And I'll just look away
That's right
Just go ahead and hate on me and run your mouth
So everyone can hear
Hit me with the worst you got and knock me down
Baby I don't care
Keep it up and soon enough you'll figure out
You wanna be, you wanna be 
A loser like me."



Mähän päätin, että mun seuraavasta tekstistä tulee se uudistettu, eli siinä olisi kuvia ja tausta olisi uusi. To be honest, mulla ei ole ollut aikaa hoitaa niitä juttuja kuntoon. Oonhan mä kuvia ottanut, mutta ensinnäkin, mun tietokoneelle ei saa kamerasta kuvia, jos ei siirrä toisen koneen kautta muistitikulla, jota mä en tietenkään ole jaksanut vielä tehdä. Tätä selitystähän te juuri nyt kaipasitte, tiedän. Mutta kuitenkin, tuli vain niin hirveä himo kirjoittaa, etten voinut antaa sen odottaa. Tässä siis tulee pieni teksti, jossa ehkä saatte pienen maistiaisen elämästä, jossa et aina ole haluttu. Ja sen hyvistä puolista.

Katselin tossa juuri Gleetä, tai olen nyt koukuttanut itseni siihen kunnolla, jos totta puhutaan. Tuossa tuli juuri jakso, jossa he kirjoittivat oman biisin ja mä rakastuin siihen. Se on sellainen, josta mulle itselle tuli todella itsevarma ja hyvä fiilis. Tulen varmaan popittamaan sitä tässä seuraavat päivät vain pelkän sen aiheuttaman hyvän mielen takia. 
 Taas mä poikkesin aiheesta, tämä ei siis ollut se pointti. Noh, jatketaan.
 Olen tuota Gleetä katsoessani tajunnut paljon asioita. Gleessä puhutaan paljon asioista, joista nuoret eivät uskalla itse puhua ääneen tai eivät vain yksinkertaisesti halua tai tiedä aiheesta mitään. Saatat nyt miettiä, mitä tuollaisessa hömppämusiikkiohjelmassa olisi muka niin tärkeää? Nyt toivottavasti muutan mielipiteesi siitä.
 Ohjelmat, joissa on musiikkia, tai yleensäkin puhutaan showkuoroista tai jostain, leimataan heti tylsiksi ja musafriikeille tehdyiksi. Okei, onhan se musafriikeille unelmaohjelma, mutta itse se musiikki ei ole aina se pääasia. Sillä musiikilla halutaan vain tukea sitä sen jakson pääasiaa. Gleessähän noita suhdekiemuroita riittää, joita ehkä jokaisessa saippuasarjassa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta Gleetä en luokittelisi saippuasarjaksi. Se nimittäin on paljon enemmän.
 Tämän ei siis ole tarkoitus olla Gleen ylistyspuhe, sivuan vain tällä ohjelmalla sitä pääaihetta. Siinä siis puhutaan kiusaamisesta, syrjimisestä, koulumaailman kurjasta nokkimisjärjestyksestä, kaikesta mitä nyt voit vain kuvitella, raa'an (en tiedä miten toi kirjoitetaan oikein, anteeksi) aidolla tavalla. Omista kokemuksita voin sanoa, että olen sillä tavalla päässyt hyvään kouluun, että Jedassa ei heitetä ihmisiä seinille puuttumatta asiaan, joten fyysisesti siellä ollaan ihan turvassa. Kuitenkin on yksi surullinen asia, josta voin sanoa, että suurimmassa osassa Suomen kouluista kärsitään. Koulukiusaaminen.
 Koulu on paikka, jossa et vain voi olla oma itsesi tai erilainen ilman pitkiä, epäileviä katseita ja kuiskailuja selän takana. Voin luvata, me ollaan kaikki jossain vaiheessa elämää jouduttu tämän selän takana puhumisen uhreiksi. Vaikka kuinka yrittäisimme olla miettimättä miltä näytämme ja välittämättä muiden ajatuksista, me kaikki alitajunnassamme yritämme aina miellyttää muita. Totuus on, emme koskaan voi miellyttää kaikkia. Ketä sitten pitäisi? Mielestäni tärkein asia on se, että kelpaat itsellesi. Sitä myöten alat kelvata muillekin ja muut oppivat näkemään mikä helmi olet. Äh, taas mentiin aiheen ohi. Eli siis, takaisin aiheeseen.
 Jokainen tiellesi osunut ihminen muuttaa sinua jollain tavalla. Se on totta. Mutta jos ihmiset, maailma, media, jos edes yksi ihminen saa sinut muuttamaan itsesi radikaalisti siihen suuntaan mitä et haluaisi olla, jotain on pahasti pielessä. Tätä kuitenkin tapahtuu liian usein. Ja se on mielestäni surullista. Jokainen meistä on luotu ainutlaatuiseksi. Kukaan ei ole täysin samanlainen toisen ihmisen kanssa. Miksi me sitten yritämme olla toistemme kopioita? 
 Lähiaikoina homo- ja lesboavioliittojen salliminen on ollut paljon otsikoissa. Itse kristittynä tiedän, että Jumala on luonut miehen ja naisen ja plaaplaaplaa. Mielestäni kuitenkin rakkaus on rakkautta. Uskon Jumalan lisäksi myös kohtaloon ja rakkauteen. Rakkaus on nimittäin mielestäni se ainut asia tässä koko julmassa maailmassa joka voi pelastaa kaiken. Olen itse tuntenut rakkauden voiman ja voin sanoa, se on suurempi kuin mikään. Se voi oikeasti siirtää vaikka vuoria. Miksi silti yritämme estää kahta ihmistä rakastamasta toisiaan? Miksi ihmistä, joka on rakastunut samaan sukupuoleen pitää syrjiä? Okei jos nyt puhutaan koulusta niin on se mielestäni vähän erikoista kailottaa kaikille olevansa homo. Emmehän me heterotkaan kulje ympäri koulun käytäviä ja esittele kaikille olevamme heteroita. Muutenkaan tässä iässä emme ole varmoja suunnilleen mistään, joten miksi siitäkään olisimme. Jos on kuitenkin tuo yksi ihminen, joka on tiedettävästi homo eikä häpeile sitä, miksi häntä pitää syrjiä? Olettehan tekin kaikki olleet ihastunut toiseen ihmiseen joskus. Mielestäni se mahdollisuus pitäisi antaa kaikille. Ja sitähän sanotaan, pojat jotka haukkuvat homoja, pelkäävät itse olevansa niitä. Miettikääpä sitä sitten.

Nyt kuitenkin haluaisin puhua asiasta, mikä minua ärsyttää tässä koulumaailmassa kaikista eniten. Tuo mainitsemani nokkimisjärjestys. Yleensä kouluissa on niin sanottuja klikkejä. Meidän koulussamme ei ole sellaisia selvästi luokiteltuja klikkejä, mutta arvojärjestyksen kyllä huomaa. Nyt puhun enimmäkseen oman ikäluokkani, eli ysien asioista, en teistä muista oikein tiedä. Suunnilleen puolet meidän yseistä on sitä Jedan kermaa. Koulun "kingit", jotka ainakin omasta mielestään hallitsevat koulua. En tässä halua millään tavalla alentaa ketään, ei kuulu tapoihini, mutta haluan vähän avata tätä asiaa teille tältä realistiselta kannalta.
 Nuo "kingit". Ketä he siis ovat? Osa heistä oikeasti kävelee koulun käytävällä kuin omistaisivat tämän koko maapallon. Osalla heistä on tekojensa takia erittäin huono maine, osa taas on saanut pitää maineensa erittäin puhtaana eikä kukaan katso heitä millään tavalla pyöritellen silmiään.
 Siis mitä? Eikö noiden "kingien" pitänyt olla niitä jotka pyörittelevät silmiään muille? Kyllä, sitähän he myös ovat, mutta niitäkin löytyy jotka ovat lianneet maineensa kunnolla. Ei siitä sen enempää, tajuatte varmaan kuitenkin mitä tarkoitan.
 Ja ei todellakaan, osa tästä koulun kermasta ei ole sitä minua ärsyttävää osiota. Älkää käsittäkö väärin, aina on myös heitä, jotka haluavat kaikille hyvää ja pyörivät vähän kaikissa porukoissa. He ovat kaikille mukavia, eivätkä hyväksy minkään näköistä syrjimistä, tai sitten vain sulkevat silmänsä siltä. Kuitenkin, he ovat sydämeltään yleisesti kultaisia ja heistä pidän. Paljon.
 Mikä sitten on se koulun toinen puolisko? He ovat vähän sitä omaa porukkaansa. He ovat jakautuneet omiin pieniin piireihinsä, joita vuosien aikana vähän on myös rikottu ja soluttauduttu muiden joukkoon. Suurin osa on vain sellaista tavallista porukkaa, jotka ei halua tehdä itsestään isoa numeroa. Tavoitteena on vain päästä koulusta läpi kohtuullisen hyvillä arvosanoilla ja tehdä sitä mitä koulussa kuuluukin, opiskella. On myös heitä, jotka pysyvät niin hyvin näkymättömissä, että kukaan ei huomaa heitä kun vasta ysiluokan päättäreissä, kun he saavat todistuksen lavalla käteensä. Osa edustaa jollain tavalla omaa genreään ja tyylisuuntaustaan, jonka takia heidät jätetään kerman ulkopuolelle, ihan vain sen takia, ettei jakseta katsoa pintaa syvemmälle ja tutustua. Osa heistä on kiusattuja tai entisiä kiusattuja, joilla saattaa olla taustallaan osittain totuudenmukainen ja osittain täysin valheista rakennettu tausta, jonka takia heidän kanssaan kommunikoimista yritetään välttää, ettei maine vaan mene pilalle. Okei pakko myöntää, toi oli vähän kärjistettyä ja vähän piikitellen ja paisutellusti sanottu, mutta huomatkaa sana vähän. Tuollaista se suunnilleen on. Minä nimittäin kuulun tähän porukkaan. 
 Tiedättekö miltä se tuntuu? Jos kysyisin noin, kyllä aika moni teistä sanoisi että "En, mutta kyllä voi uskoa" tai "Joo, tiedän". Mutta tiedättekö ihan oikeasti? Voin nyt tässä sanoa, että ei se oikeasti niin kamalaa ole. Itse olen pysynyt aika hyvillä vesillä tässä tämän ysiluokan aikana, yrittänyt pitää matalaa profiilia huonojen asioiden välttämiseksi. Mutta silloin akuuttina vaiheena, se oli kamalaa. Se, että pelkäsin hylkäämistä niin paljon, että otin roolin päälleni yrittäen miellyttää muita, lopulta päätyen vain pelkkiin alentaviin sanoihin ja katseisiin, se on rankkaa. Tiedättekö paljonko sellaisen roolin pitäminen vaatii? Se vaatii aika paljon sisukkuutta ja taitoa. Taitoa peittää sen kaiken aidon ja hyvän karisman mitä multa oikeasti olisi löytynyt sieltä alta. Osittain siis kadun sitä. Kadun sitä tyhmän esittämistä, joka johti siihen että musta oikeasti tuli koulutyhmä aka keskiarvo laski aika paljonkin, ja sitä, että menetin osan hyvistä mahdollisista kaverikandidaateista. Toisaalta taas en. Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Silloin sen huomasi vasta kunnolla, ketkä oikeasti jäivät. Eikä heitä todellakaan ollut paljoa. Ja ilman tuota aikaa milloin yritin löytää tietäni tähän aitoon, hukutettuun ja tukahdutettuun itseeni, jonka nyt annan loistaa ja elää, en varmaan olisi samanlainen kuin nyt. Tämä on se vaihe, kuin lause "Jos ei se tapa, niin se vahvistaa" sopii täydellisesti. 
 Kuitenkin asia mikä minua tuossa nokkimisjärjestyksessä eniten raivostuttaa on se, että klikkien sekoittuminen on kuin rikos, josta pitää rankaista. On niitäkin ihmisiä, jotka ovat tutustuneet siihen uuteen Rosaan, jossa ei ole kuin rippeitä siitä vanhasta, ehkäpä jopa pitäneet tuosta Rosasta, mutta juuri tämän nokkimisjärjestyksen takia jättäneet sen siihen tutustumisvaiheeseen. Jotkut ovat taas päässeet syvemmälle, jotkut jopa vähän liiankin syvälle sen Rosan pääkoppaan ja oppineet tuntemaan hänet paremmin kuin hyvin, mutta siltikään eivät omista tarpeeksi munaa hyväksymään sitä asiaa ja unohtamaan muiden mielipiteet. 
 Siis ihan oikeasti. Onko toiseen ihmiseen tutustuminen ja hänestä pitäminen rikos? Jos tätä ihmistä häpeää niin paljon, miksi pitää edes liikkua hänen seurassaan? Ja jos et pidä, niin miksi edes alunperin otit asiaksesi tutustua ja päästää pinnan alle? Miksi ihmisiä pitää rankaista siitä, että he ovat mitä he ovat ja aidosti pitävät jostain ihmisestä? Haluan tuoda tämän esille, koska se on se asia, joka minulle itselleni on koko tässä seinäruusuna elämisessä on ollut haastavinta ja vaikeinta ja joka saa joka ikinen päivä minun nuppini kiehumaan. Tiedän olevani seinäruusu, joka yrittää pyristellä sieltä seinältä irti, koska haluan olla jotain. Haluan näyttää kaikille, että olen muutakin kuin menneisyyteni. Olen uusi. Tämä koulu on kai vain näyttänyt minulle, etteivät se ja sen sisällä joka päivä tallustelevat ihmiset vain ole tarpeeksi kypsiä jättämään menneitään taakse, ja avaamaan silmiä uudelle. Ehkä tämä paikka vaan ei ole tarkoitettu minulle.

Ärsyyntynyt avautuminen. Ottakaa tai jättäkää, mutta tälläinen mä olen ja tästä mä en muutu. Ja en jaksa enää sitä ainaista piileskelyä ja esittämistä. Mä en vaan ole sen arvoinen.

Mutta kuitenkin tämän valituksen ja kaiken muun jälkeen haluan vain sanoa, että olen onnellinen siitä mikä olen nyt. Olen onnellinen siitä, etten jäänyt siihen esityskierteeseen kiinni, vaan annoin itselleni luvan ja vapauden olla kuka olen. Sillä mä pidän tästä Rosasta, edes vähän enemmän kuin siitä vanhasta. Ja sehän on jo askel kohti parempaa, eiks niin? 

Loser, and so damn proud of it.


-Rosa