I'm there too

"I see myself in you
In everything you do
And when you're all alone at night
You know I am by your side
Cause I'm there too"





Musta alkaa tuntua aika toivottomalta. Tää saattaa joidenkin korvaan särähtää tosi itserakkaan kuulosena, mutta mä oon ihminen joka laittaa muiden tarpeet omieni edelle. Mä oon aina se ihminen johon voi tukeutua jos kukaan muu ei kuuntele. Tai se mä ainakin yritän mahdollisimman paljon olla, koska en halua menettää ystäviä.
  Välillä alkaa kuitenkin tuntua niin turhalta se kaikki. Mä kannan muiden huolet ja taakat mun olkapäillä ja aina mulle sanotaan, että 'tottakai sä voit sitten tulla kertomaan omat huolesi mulle, mä kuuntelen aina'. No kyllä sillon kun huolia ja salaisuuksia on niin kuunnellaan, tottakai. Mutta miten sitten arjessa. Jos haluan vaan puhua normaaleista asioista, jotka on ehkä mulle vähän merkittävämpiä kuin normaali. Miksi silloin ei kukaan kuule? 

Mä en halua olla se ihminen, joka aina pysyy, ihan sama kuinka kauan toinen vaikka laiminlyö. Koska mä tiedän että mä en voi olla mitään muuta. Jos joku tarvitsee mun apua, mä en voi jättää ihmistä yksin. Ei se vaan toimi niin. Välillä vaan tuntuu siltä, että nää munlaiset ihmiset taistelee muiden puolesta ja muiden kanssa ja unohtaa täysin oman itsensä. Muiden ja itseni puolesta mulla alkaa välillä mitta täyttyä. 
  
Ystävyydestä ei mun mielestä pitäisi joutua taistelemaan. Ystävyyden pitäisi olla asia, jossa molemmat välittää toisistaan tasapuolisesti ja kuuntelee toista aina kun toisella on asiaa. Oikeastaan kaikissa ihmissuhteissa asia on näin. Kuunteleminen on hyvä tapa, aika monella meistä on korvat ja niitä kannattaa käyttää. Toi alun teksti on aika ironinen, koska se kertoo siitä että aina kun toinen on yksin, olen aina siellä. Niinhän se menee. Vai meneekö? Milloin tulee se tilanne kun etsit toista eikä hän enää olekaan siellä? Mikä on tarpeeksi?

Musta tuntuu etten koskaan tule olemaan ihminen, joka jättää toisen heitteille koska ei enää vaan jaksa. Niitä ihmisiä nimittäin on joita katsoo silmiin ja vain tietää. Tietää minkä? Kaiken. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja itkeä ja huutaa, kun katsoo toista silmiin ja näkee kaiken, ei voi kuin luovuttaa ja hymyillä. Menneisyyttä ei voi tiputtaa maahan ja antaa mennä rikki vain sen takia ettei jaksa. Aika parantaa kaiken. Jopa sen mitä emme itse nää.


-Rosa


Ps. Mua vähän naurattaa koska mä etin eka hyvää biisiä tekstiin jonka aihe ois elämän pienet hyvät asiat. Näin siinä aina käy, kirjotan aina jostain muusta. No ei voi mitään.