Väsyneet maan

"Kun taivas laulaa
Meidän sielussamme soi
Kun taivas itkee
Lohdun helmet pisaroi
Kun taivas hymyilee
Meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi."



Isosleiri. Mitä kaikkea se voikaan pitää sisällään. Tämän puolentoista vuoden isoskoulutuksen toinen leiri oli viime viikonloppuna ja pakko sanoa, se oli yksi niistä elämäni parhaista viikonlopuista. Tämän blogikirjoituksen omistan siis sille leirille, sillä siitä on paljon sanottavaa. 


Perjantaina illalla lähdimme bussilla kohti Velskolaa. Sinne oli kiva lähteä, sillä tunsin ennestään jo jokaisen leirille tulijan, joten mitään uusiin ihmisiin tutustumisen ujoutta ei löytynyt varmaankaan kenestäkään. Tuo perjantai ei ollut mennyt minulta oikein putkeen ja ajattelin olevani ainakin tuon ensimmäisen illan muissa maailmoissa. Kuitenkaan näin ei käynyt. Bussiin astuttuani, nähtyäni ne ihmiset, mieliala koheni huimasti ja kaikki päivän aikaisemmat murheet vain pyyhkiytyivät pois mielestäni. Sinä iltana ei tapahtunut oikein mitään sen mullistavampaa, pidettiin vaan hauskaa, varsinkin iltaohjelman minuuttipelit jäivät mieleen. Huoneporukakseni sain Kristan, Essin ja Viivin. Kristan kanssa olisin kuitenkin ollut samassa huoneessa, mutta Essi ja Viivi olivat siihen tosi kiva lisä, varsinkin kun riparin kautta olin heihinkin jo tutustunut. Juttelimme ja nauroimme illalla vaikka kuinka pitkään ja niin kuin Viivi totesi, mikä tapahtuu siinä huoneessa, pysyy siinä huoneessa. Joten siitä ei siis sen enempää.

Lauantaiaamuna kaikki olivat ihan unessa, ainakin minulla oli heräämisessä hiukan ongelmia. Uutinen siitä, että aamuhartaus pidetään ulkona, ei hirveästi siinä vaiheessa siis piristänyt. Saimme jokainen mukaamme ohjeet hartauden pitämisestä, ne siis olivat itsenäiset hartaudet. Se hetki jäikin loppujen lopuksi minulle mieleen yhtenä leirin parhaista. Seisoin lumihangessa edessäni luminen metsä ja lumen peittämää niittyä, aamu oli todella kirkas ja kaunis, vaikka taivas olikin pilvinen ja lumihiutaleet leijailivat maagisen hiljaa. Se hetki oli jotenkin niin sanoinkuvaamattoman hieno. Sai kunnolla hengähtää, ei ollut mihinkään kiire.

Palattuamme sisälle aloitimme leirin pääaiheen. Hartaudet. Meidät oli jaettu edellisenä iltana hartausryhmiin ja hartausryhmät pareihin, joiden oli tarkoitus valmistella ja pitää omat hartaudet pitkin päivää, merkittyinä aikoina. Minä sain parikseni Niken, aiheemme oli uskon elämän hoitaminen ja aikamme oli päivän viimeinen, iltahartaus. Hartauden suunnittelu ei meiltä lähtenyt aluksi oikein käyntiin, koska emme ensinnäkään tajunneet aiheen ideaa. Onneksi Heli selitti mulle vähän mitä tuolla tarkoitetaan ja valitsimme pääaiheeksemme rukoilemisen. Tarkoituksena olisi siis laulaa pari laulua, minä kertoisin tarinan ja Nikke lukisi Raamatunkohdan ja rukouksen. Suunnitelma oli valmis mutta silti niin keskeneräinen. Loppujen lopuksi ajauduimme tekemään ihan jotain muuta kun sitä hartautta ja pian aika loppuikin kesken. Turvauduin vaan siihen ajatukseen, että onhan tässä koko päivä aikaa, kyllä mä muistan sen tarinan ylös kirjoittaa.

Seuraavana alkoi iltaohjelman suunnittelu. Sitä varten meidät jaettiin taas ryhmiin. Itse olin enemmän kuin tyytyväinen omaan ryhmääni, nimittäin siihen kuuluivat lisäkseni Haba ja Oula. Aiheenamme oli kuivikset, niin kuin me haluttiin. Meilläkään se suunnittelu ei lähtenyt käyntiin koska aina oli jotain mielenkiintoisempaa tekemistä. Tuon suunnittelun lomassa kävimme ottamassa kaverikuvat, minä tietenkin Haban, Oulan ja Kristan kanssa. Tällä hetkellä tuo kyseinen kuva on yöpöydälläni, koska tuo on varmaan ainut kuva meistä neljästä. Tai no ainut normaalia lähentelevä kuva. Kuivikset suunnittelimme vasta päivävapaalla ja niistä tuli oikeasti kuivimmat läpät ikinä, niin kuivat että kahta niistä ei edes tajuttu. No ei se mitään, meillä oli ainakin hauskaa. 

Heli piti meille päivävapaan ja toisen hartauden jälkeen tunnin, jonka aiheena oli "Minun Raamattuni". Tutkimme siellä vähän Raamatuntekstejä ja lopulta koristelimme Raamattumme tarroilla. Itselläni ei ollut omaa mukana, niin päädyin liimaamaan niitä tarroja naamaani. Onhan sekin tapa. Tunnin jälkeen oli minipötkis, johon mä meinasin nukahtaa. Kun lopulta onnistuin raahaamaan itseni ylös sieltä lattialta, menin istumaan sohvalle ja löysin Niken koristelemassa Haban kitaraa niillä samaisilla tarroilla. Siitä tuli loppujen lopuksi oikeesti tosi hieno, mä lisäsin siihen myös pari tarraa. Ja Haba tykkäs siitä ja se on pääasia. 

Seuraavana oli päivän kolmannen hartauden vuoro jonka aikana tajusin, että seuraava hartausvuoro olisi omani enkä ollut vieläkään onnistunut kirjoittamaan sitä tarinaa. Emme myöskään olleet päättäneet biisejä jotka laulaisimme. No, hartaus olisi vasta klo 22.30 ja päivällisen jälkeen olisi saunavuorot ja itse kun en saunaan ollut menossa, olisi minulla kahden tunnin vapaa. Kyllä siinä ehtisi.

Päivällisellä Aksu tuli sanomaan mulle, että vapaa-ajalla pelataan jungle speediä. Tottakai mä menin mukaan, onhan mulla vieläkin ikuisuustavoitteena voittaa Aksu siinä. Se parituntinen meni sitten siinä, että me pelattiin jungle speediä ja unoa ja mua peloteltiin stenkuilla pimeessä huoneessa. Se on nyt todistettu, mä pelkään kaikkea. Paitsi en enää niitä stenkkuja. Kai.

Iltaohjelma oli mun mielestä tosi hyvä, varsinkin siihen verrattuna, että me saatiin tehdä se itse. Siinä oli mukana kaikki meidän suosikkileikit, esimerkiksi ponileikki. Mulla ainakin oli tosi hauskaa. 

Iltaohjelman jälkeen katsoin kelloa ja tajusin, että vain puolen tunnin päästä olisi aika pitää hartaus enkä ole vieläkään kirjoittanut sitä tekstiä. Silloin päätin, että en aiokaan kirjoittaa sitä. Kerron sen omin sanoin, improvisoin. Kuitenkin arvelin olevan parempi, että kerron sen Kristalle ensin, että itse edes tiedän vähän mitä olen kertomassa. Nyt olen tyytyväinen että tein niin.
Kävimme Niken kanssa järjestelemässä paikkoja ennen hartauden alkua ja muuttelimme vähän hartauden järjestystä, muuta ei sitä ennen oikein ehtinyt tehdä. Ennen kuin tajusinkaan, oli mun aika kertoa tarina. Siitä en nyt kerro sen enempää, mutta loppujen lopuksi se kai sitten meni ihan hyvin, sillä itseni lisäksi sain monet muutkin kyynelehtimään ja se tekikin tuosta illasta minulle ja muille huoneessa oleville varmaankin ikimuistoisen. 

Sunnuntaina kun tulin kotiin, olin surullinen siitä, että leiri loppui, mutta kuitenkin onnellinen. En ollut asettanut tälle viikonlopulle mitään suurempia tavoitteita, halusin vain että siitä tulee hyvä. Siitä ei todellakaan tullut hyvä, vaan paljon enemmän. Se yhteenkuuluvuus, myötätunto ja toisista välittäminen mikä tuossa porukassa on, on ainutlaatuista. Voin suoraan sanoa, että en varmaan koskaan ole tuntenut itseäni noin aidosti omaksi itsekseni kuin noiden ihmisten kanssa. Heidän kanssaan ei tarvitse esittää mitään, he hyväksyvät kaikki sellaisina kuin he ovat. Tämä viikonloppu oli todellakin kokemisen arvoinen. Kaikille mukana olleille suuri kiitos, tämä leiri ei olisi ollut samanlainen ilman teitä. 

-Rosa

ps. kunniat Kristan kameralle josta nää kuvat on otettu