Jossain täällä

"Minä olen jossain täällä, kanssa yksinäisen kuun
Valvon kunnes tähdet hiipuu nousevaan aamuun
Olen jossain täällä, onnellinen kun,
Ikävöin sua."


Nyt on sitten vihdoin kotiuduttu Barcelonasta. Ei mikään pitkä matka ollut, mutta sopiva kaupunkilomalle ainakin mun makuun. Tarpeeksi aikaa shoppailuun ja ehtihän niitä nähtävyyksiäkin vähän käydä kattelemassa. Matka oli ihana, säät täydelliset kaupunkilomaan, ihmiset mukavia, ruoka hyvää, hotellihuoneen lamput hienot ja seura vielä parempi. Tämä saattaa kuulostaa tosi sarkastiselta, sitä se ei kuitenkaan ole, mutta oli oikeasti kivaa viettää aikaa oman siskon kanssa. Meillä olikin välillä vähän liiankin hauskaa ja löysimme tosi hämärää sisarustelepatiaa toistemme väliltä. Loppumatkasta väsymys kuitenkin alkoi näkyä pikkuriitojen merkeissä, mutta yleisesti oli meidän kahden välejä taas parantava matka. Päätettiin myös, että kun ollaan tarpeeksi vanhoja niin lähdetään kahdestaan kiertämään maailmaa. Ja sehän mulle käy paremmin kuin hyvin. Kuitenkin nyt tämän osion päätöksenä sanon, että hyvä matka oli ja tuohon kaupunkiin tulen vielä palaamaan.

Hiihtoloma on viikko, jolloin minä en ainakaan yleensä ehdi nähdä paljoa kavereita, yleisesti sen takia, että kaverit ovat lomalla tai sitten olen itse koko viikon menossa. Tämä on ensimmäinen viikko, kun oikeasti olen ikävöinyt pientä kaveriporukkaani. Haikea olo jäi varsinkin sen takia, että jostain syystä olen viime viikolle puhunut melkein jokaisen heidän kanssaan erikoisen synkistä aiheista ja niiden takia tuntui siltä, että loma tuli liian pian. Torstaina kun hyvästelin tuosta porukasta viimeisen, Oulan, ja astuin bussiin, valtasi minut ikävän tunne. Se oli minulle uutta, sillä en koskaan ole ikävöinyt muita kavereitani näin paljoa, jos ei lasketa parasta ystävääni Heidiä. Kuitenkin aiheeseen palaten, torstaina Aukku lähti Barcelonaan, perjantaina lähdin itse perässä siinä toivossa että ehtisimme nähdä siellä, lauantaina Oula lähti riparille isoseksi, Krista lähti sunnuntaina Leville ja Haba jäi Espooseen. Kaikki olimme eri paikoissa, enkä loppujen lopuksi edes Aukkuun ehtinyt tuossa kauniissa kaupungissa törmätä. Sovimme viime viikolla Oulan kanssa, että soittelemme keskiviikkona kun tulen kotiin. Tiesin puhelun tulevan vasta ennen puoltayötä, sillä riparilla vapaa-ajasta on vähän puutetta. Kello hyppäsi yli puolenyön ja rupesin miettimään, että tuleeko puhelua ollenkaan ja harkitsin nukkumaan menoa. Kuitenkin odotus palkittiin ja pian toinen parhaista ystävistäni soitti minulle. En ajatellut, että sillä olisi niin suurta vaikutusta iltaani. Minusta tuntuu, että juuri tämän puhelun takia olen tässä nyt kirjoittamassa. Sen puhelun päätyttyä en voinut lopettaa hymyilyä. Pelkkä vartin keskustelu paransi mun päivän, varmaan jopa koko viikon. Ystävillä vaan on niin suuri merkitys tässä elämässä, mulle ainakin. Kiitos, että olette olemassa. 

Mä oon pienestä asti rakastanut häitä. Se on ainut iso juhla mitä oikeasti odotan. Konfirmaatiotani en todellakaan odottanut, en yleensä nimittäin pidä huomion keskipisteenä olemisesta ja ympäriinsä juoksemisesta, siitä kiireen tunteesta. Häät on kuitenkin ollut minulle aina sellainen heikko kohta. Mekkojen sovitus, koristeiden, kakun ja kirkon valinta, kaikki tuo ihana häsläys ja huolehtiminen siitä, että onko kaikki valmiina. Se jännityksen tunne, joka hehkuu morsiamen ja sulhasen lisäksi kaikissa vieraissa, kun morsian kävelee kirkon käytävää pitkin kohti yhteistä tulevaisuuttaan tulevan miehensä kanssa. Häissä itketään vain ilon kyyneliä, haikeuden kyyneliä. Häät ovat onnen juhla. Ehkä juuri sen takia niistä pidänkin. Sinä päivänä mielestä häviävät kaikki murheet mitä vain saattaisi keksiä, ympärillä näkee vain pelkkiä onnen kukkasia. Vaikka olenkin näin nuori, odotan nyt jo häitäni ja vain arvata saattaa kenen kanssa niitä häitä silloin vietän. Sen näkee sitten. Seuraavat häät joihin itse osallistun ovat lauantaina, nimittäin serkkuni Hildan häät. Onnea jo etukäteen!


-Rosa