One of us

"If God had a face what would it look like?
And would you want to see, if seeing meant

that you would have to believe in things like heaven
and in Jesus and the saints, and all the prophets?"

Täällä mä taas oon. Yrittämässä saada aikaseks uutta blogia sen yhden epäonnistuneen jälkeen. Todennäköisesti en tule taaskaan onnistumaan, unohdan koko roskan ja vuoden päästä tajuan että tämmöinenkin on tullut tehtyä. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Pitäähän sitä aina antaa itselleen toinen mahdollisuus.

Viime blogi oli täynnä kaikkea turhaa. Siis ihan oikeesti turhaa. Ei kukaan semmosta ois jaksanu lukea. Nyt mun päätös on siis kirjoittaa jonkinnäköistä ihan luettavaa kieltä ja toivottavasti kiinnostavaa asiaa. Semmosta pohdiskelua ja ihan normaalia elämääkin. Kai se käy jotenkin stressinlievittäjänä tai jotain. Ei tuu päänsärkyä. Nimimerkillä olen lukenut ttn läksyt hyvin.

Here I am again. Trying to start keeping a new blog after that one failure one. Most likely I will again not succeed, forget the whole thing, and years from now I realize that I've made this blog. But I will try. Sometimes it's good to give yourself another try. My recent blog was full of nothing. I mean really, nothing. No one would've been able to read it without falling asleep. Now my decision is to write some kind of language you like to read and hopefully interesting things. Some kind of deliberation and just my normal life. I guess it's a way of releasing stress or something. I won't get a headache. Alias I've read my health education homework.

Päätin tossa vartti sitten että alotan karkkilakon joka tulee kestämään viis kuukautta. Viime karkkilakosta onki jo vuos tai pari. Sitä aina rupeaa miettimään että "kohta on synttärit" tai "kohta on pääsiäinen" tai "kohta on joulu" eli kaikki nämä mässäämisen merkkijuhlat. Loppujen lopuksi onko sillä elämään niin suurta vaikutusta jos sä jätät yhden vuoden pääsiäismunat syömättä. No big deal. Ja jos hyvin käy, siitä saattaa tulla tapa. Jättää joka vuosi ne rasvaset torakanjalkasokerisekotukset syömättä ja antaa masulle hyvän olon. Ehkä.

I just decided like a quarter ago that I'll start a candystrike (if that's even a word) that's gonna last for five months. It's been already a year or two from the last "strike". You'll always think that "it's my birthday soon" or "it's christmas soon" or "it's easter soon" aka all of these celebrations for eating. Does it affect your life that much in the end if you don't eat one year's easter eggs. And if you're lucky, it might become a manner. You'll leave those fatty cockroachfeetsugarmixups and give your belly a good feeling. Maybe.

Ootteko muuten huomannu että kun ootte kipeenä niin silloin tulee tosi herkästi makeannälkä? Mulle ainakin on nyt tullu, oon ollut kuumeessa ja flunssassa tän viikonlopun ja en oo ollu koulussa nyt maanantaina enkä tiistaina. Kokoajan on tehny mieli jotain makeeta. Sitten kun oot pari tuntia siinä sohvalla makoillu ja se kuiva hapankorppu ei oikeen paranna sitä makeannälkää sä lähdet vaeltelemaan keittiöön. Pengot kaikki kaapit läpi etsien jotain jolla tyydyttäis ton himon. Löytämättä mitään muuta kun yhden kermavaahtopurkin ja kinuskikastiketta. Otat lusikan käteen ja sipaiset kielelle pienen tipan sitä kastiketta. Ja toisen. Ja kolmannen. Kohta huomaat että se ei ollut hirveen fiksu idea, sillä se onkin vähän liian makeaa ja sulle tulee vielä huonompi olo kun oli alunperin. Menet makaamaan takaisin sinne sohvalle ja kadut sitä mitä oot juuri tehnyt seuraavat kaksi tuntia. Oonko mä ainut tän asian kanssa?

By the way, have you ever noticed that when you're sick, you're starting to feel like eating something sweet? I did, cause I've had fever and flu for the last weekend and I haven't been in school on Monday and on Tuesday. All the time I've wanted something sweet. After laying down on the couch for a couple hours and that dry crisp rye-bread really don't make your sweet tooth go away, you start wandering around the kitchen. You go through all of the cupboards trying to find something to stop that feeling with. In the end you find nothing but only one bottle of whipped cream and a tube of caramel sauce. You take a spoon to your hand and take a sip of that sauce. And another one. And another one. Soon you'll notice that it wasn't a really smart idea, cause it's a bit too sweet and you'll feel even more sick than you felt before. You go back to the couch and regret what you've done for the next two hours. Am I the only one who does this?

Tänä kesänä oli sitten riparin vuoro. Olin odottanut sitä viikkoa mun elämässä kesästä 2011 asti. Ja vihdoin se oli siinä. Seisoin sen bussin edessä kitarakotelo olalla ja siskon trendikäs elle- matkalaukku toisessa kädessä. Sen viikon aikana tapahtui niin paljon että sen selostamisessa menis varmaan viikkoja. Draamaa oli PALJON, väsyneitä katseita oli PALJON, kyyneliä oli PALJON. Se tunnevuoristorata oli jotain sellaista mitä en varmaan tuu koskaan kokemaan enää. Tuon viikon aikana tuli myös mietittyä paljon. Uskonko vai enkö usko? Se oli monelle aika vaikea kysymys. Moni mun kavereista tuli leirille sillä mielellä että ripari on pelkkää aivopesua ja ne ei todellakaan tule kääntymään uskoon. Viikon edetessä kuitenkin monelle tuli tuo kysymys eteen. Minulle tilanne oli toisenlainen. Minua on itseltäni piilossa koko elämäni ajan kasvatettu uskoon. Pienenä sänkyni vieressä oli taulu, jossa oli suojelusenkeli joka saattoi kahta lasta huteran näköisen sillan yli. Joka ilta rukoiltiin iltarukous. Kun pappa sairastui syöpään tai koira oli sairaalassa kuoleman kielissä, silloin rukoiltiin. Isoäidit kertoivat tarinoita Raamatusta. Siellä ylhäällä oli se Jumala joka ohjasi tietä oikeaan. Tottakai riparilla tuli epäilyksiä kaikesta, mutta taas osittain se syvensi sitä tunnetta siitä että joku pitää minusta huolen joka askeleella ja se lisäsi kiinnostusta sitä asiaa kohtaan mitä uskon. Kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta niin se vaan on. Näistä kavereistani, jotka ajattelivat etteivät ikinä käänny uskoon, suurin osa aloitti kanssani isoskoulutuksen, ilmoittautui kerhonohjaajiksi ja lähtevät Turkuun gospelfestareille. Kai tän pitkän selostuksen idea on se, että usko ei ole häpeä. Se tarkoittaa vaan sitä, että on jotain mitä kohti kulkea. Kliseistä, jälleen.

Tulipa tästä nyt pitkä aloitusteksti. Aika terapeuttista mulle itelle. Heh.

- Rosa