Miehistä viis

"Mullon mun unet särkyneet
ja mun poskilla
mun kyyneleet vierii
siis, miehistä viis!"

Naiseus. Niin yksinkertainen asia, mutta samalla niin monimutkainen. Mun energiahoitaja on sanonu mulle jo pari kertaa, että mun pitäis löytää itsestäni se naiseus ja ruveta arvostamaan sitä. Se on yllättävän vaikeaa. Kun ei se niin helposti löydy. Varsinkin mulle se on ollut erittäin vaikeaa, olenhan enemmän tämmöinen verkkareissa ja hupparissa viihtyvää tyyppiä. Ajattelin, että minusta varmaan jää tälläinen ikuinen tomboy, mutta sitten ajan kanssa olen tajunnut, että kyllä se naisellisuus tulee sieltä ajan kanssa. Mutta sana naiseus. Tarkoittaako se samaa kuin naisellisuus? Mielestäni ei, sillä naisellisuus on, no, naisellisuus, mutta naiseus tarkoittaa naisena olemista. Sitä, että arvostaa itseään naisena, niin kuin kaikkien pitäisi. Sitä pitää vain opetella. Joiltain se tulee luonnostaan, mutta ihmisillä niin kuin minä, se tulee opettelemalla. Minulle kerrottiin myös, että jotkut 50- vuotiaat naiset eivät vieläkään ole löytäneet naiseuttaan. Tottakai sen silloinkin voi löytää, mutta silloin se ei enää vaikuta elämääsi. Joten jokainen teistä naispuolisista olioista jotka tätä lukevat, etsikää naiseutenne ajoissa ja pitäkää siitä hyvää huolta. Siinä on yksi avain hyvään elämään.

Päivän toinen aihe on kaverit. Miten tärkeitä ne ovatkin meille. Tänäänkin hengailin tunnin kulmassa ja päivä parani kummasti. Kun kavereita vain näkee, tulee jo parempi olo. Silmät kirkastuvat ja päivästä tulee iloisempi. Ainakin minun tilanteessani. Ja silloin rupeaa jo odottamaan seuraavaa kertaa, kun nähdään. Vaikka se olisi seuraavana päivänä tai vuoden päästä. Niitä hetkiä pitää vaalia ja muistaa sydämessään koko elämän läpi. Sillä jossain vaiheessa tiet saattavat haarautua kahtia ja erota. Silloin on vain muistot jäljellä. Meinasin muuten kirjoittaa sydämen kadella ämmällä. Okei, pilkunviilausta, mutta tyhmää.

Kolmas aihe on perhe. Mieti edessäsi laatikko. Olet itse sen keskellä. Vanhempasi ovat laatikon etureunoissa. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kumpi vanempi on lähempänä sinua? Mitä jos toinen heistä otettaisiin pois? Millainen tunnelma olisi silloin? Jos sinulla on sisaruksia ja olisit heidän kanssaan tuossa laatikossa, miltä sinusta tuntuisi? Entä jos hänet/heidät otettaisiin pois? Niimpä. Perhe on tärkeä. Itselläni tuli aina sellainen tunne, että jotain puuttuu, kun joku otettiin pois. Tuli tyhjä olo. Perhe on koottu siteestä. Perhesiteestä. Tuolla siteellä perhe on sidottu toisiinsa kiinni. Jos side repeää ja joku lähtee pois, on perhe hajalla. Koska sydämissämme meidät on liitetty toisiimme. Syvällistä, mutta totta. Mieti nyt. Kyllä sen tuntee. Perhe on kuitenkin perhe. Oma perhe.

Neljäs ja viimeinen aihe on jälleen rakkaus. Rakkaus on asia, josta päätät itse. Kukaan ei voi määrätä sinulle ketä sinun pitää rakastaa. Tämänkin tunnet sydämessäsi. Kaverit saattavat varoittaa ja estellä sinua valinnoissasi, mutta jos sydän sanoo toisin, sitä kannattaa kuunnella. Mutta järkeä kannattaa kuitenkin aina käyttää. Se on sallittua. Jokaisen ihmisen tunteet sijaitsevat vatsan alueella. Selkärangassa on taas tahto. Ne ovat kokoajan hieman irrallaan toisistaan. Välillä kuitenkin kannattaa mennä selälleen makaamaan, sulkea silmät ja kuvitella painavansa vatsan tunteellista energiaa kiinni selkärangan tahtoon. Se on eräänlainen rentoutumisharjoitus, jossa samalla kontrolloidaan tuntemuksia. Kun tunteet ja tahto makaavat päällekkäin, aivosi aintavat sinulle mahdollisuuden uskoa tunteisiisi. Ja juuri tämä on elämän suola. Kuuntele sydäntäsi. Se kertoo paljon enemmän kuin olet koskaan osannut odottaa.


Tästä tulikin pitkä teksti. I told you so. Tää on pelkkää tylsää selittämistä, pahoittelen. Ei mitään järkevää.


-Rosa

Pretending

"The things between us now,
Just haven't quite been the same,
Can we figure out, which one of us is to blame?
Because I can't go on."

Asiat muuttuu päivä päivältä oudommiksi. Ensinnäkin, tänään koulussa me tanssittiin gangnam styleä käytävillä. Jossa on jo outoa se, että tuo eriskummallinen kappale nimeltä gangnam style edes on syntynyt. Googletappas gangnam style lyrics, sieltä löydät ne englanniksi. Niimpä. Onko siinäkään mitään järkeä? En kyllä sanoisi. Minne on menneet hyvät biisit joissa on jokin ideakin? Okei, myönnän, popitan tuota kyseistä biisiä itsekin, mutta se onkin sen takia että se on aasiaksi. Joka kuulostaa erittäin hauskalta. Ei se väärin oo. 

Okei tarkotus ei ollut ruveta selostamaan gangnam stylen syvimpiä syntyjä, vaan siis kertoa siitä mitä on tapahtunut. Ihan normaalia elämää siis kuitenkin. Ei niin outoa, mutta silti kuitenkin. Tajusin nimittäin juuri äsken, että minulla on niin paljon kavereita, että en osaa edes laskea heitä kaikkia. Se tuntui pelottavalta, sillä noin vuosi sitten pyörin vain pienissä, vanhoissa ja tutuissa, piireissä ja pystyin ihan hyvin kertoa kaikkien kavereideni nimet. Nyt en edes jaksa ruveta laskemaan. Tässä siis ei ollut ideana leveillä asialla, ei kuulu luonteeseeni tuollainen turha omien asioiden korostelu, mutta rupesin vaan ihmettelemään. Ihmeellistä kun tämä elämä on.

Uusi vihan kohde on myös parin päivän aikana löydetty. Nimittäin kokeet. Kesällä mietin sitä, miten kivaa siitä tulee kun pääsen pänttäämään kokeisiin koulussa, mutta kun ei. Eilen lueskelin ahkerasti mantsan kokeisiin paniikissa ja sitten kun tänään kokeen jälkeen käytiin asiat läpi, huomasin, että mulla oli ainakin yks kolmasosa tehtävistä väärin. Kaikki tuntui niin turhalta, kaikki se tehty työ. Mikä mussa on vialla? Miksi en vaan osaa? Ajattelin kuitenkin antaa itselleni toisen mahdollisuuden. Huomennahan on ruotsin koe. Siihen pänttään sitten täysillä. Rupesin tässä sitten tänään lueskelemaan sanoja ja kielioppia täydellä tarmolla kun koulusta pääsin. Into rupesi laskemaan joka minuutti, kun tajusin että ruotsi on minulle yhtä kuin hepreaa. Päätin siis kääntyä rakkaan äitini puoleen. Lueskelimme hänen ja siskoni kanssa sanoja läpi, nauroimme paljon keksimillemme muistisäännöille. Siltikin kun minulta kyseltiin, suurin osa sanoista oli aivan uusia minulle. Loppujen lopuksi olin jo niin turhautunut ja väsynyt, että vain nappasin kirjan äitini kädestä ja kävelin alakertaan omaan huoneeseeni lukemaan. Epätoivoisesti jatkoin sanojen pänttäämistä, kunnes päätin kääntyä kavereideni puoleen. Kaverit tsemppasivat, kyselivät sanoja, yrittivät opettaa kielioppia, mutta turhaan. Ei vaan aivot toimi. Lukossa. Puoli tuntia sitten luovutin, menin suihkuun ja istahdin alas kirjoittelemaan tätä blogia. Ehkä nukun nyt hyvin, kertailen koulussa ja yritän selvitä hengissä. Huomenna kuulette sitten miten koe meni.

Nyt tarvitsen sitä kuuluisaa unta, joten menen nukkumaan. Huomenna tulee varmaan aikamoinen tunteenpurkaus, sillä käyn energiahoitajallani, eli vähän niin kuin terapeutilla, selittelemässä elämäni ongelmat läpi. Sen jälkeen olen yleensä ylisosiaalinen ja maailma on avautunut minulle toisin silmin, joten juttua tulee. AINIIN! Piti vaan mainita, että elämässä on niitä pieniä ihania asioita, jotka piristävät. Ei se huijausta ole. Esimerkiksi eilen, kun vedettiin Heidin kanssa sellasta puuhakerhoa pikkusille tytöille, niin yksi niistä sanoi, että "voi kun puuhakerho olisi joka päivä". Siitä tuli hyvä mieli. Samoin, kun tänään sähköpostiini putkahti konffiskuvien koevedokset, joita on 150, joista pitäisi valita 5. Sekin oli kivaa. Näki vähän miten irvistin joka kuvassa. 



Tostakin piti tulla lyhyt lopetusteksti, en mä taida oikeen ikinä onnistua. Musta tuntuu että tästä tulee se. Joo, niin se menee. 

Tän päivän tekstin piti muuten kertoa siitä, että miten ihmiset muuttuu. Ehkä tästä lähtien mä en päätä etukäteen aiheita, vaan annan vaan tekstin tulla paperille.

-Rosa

Live while we're young/Hyperventilating/Wide awake

Torstai 20.9.12


"Let's go crazy crazy crazy
til we see the sun.
I know we only met
but let's pretend it's love.
And never never never stop for anyoneTonight let's get some, 
and live while we're young."

Tämä päivä on jälleen yksi hieno merkkipaalu directionereiden elämässä. One Directionin uuden albumin "Take Me Home" uusi single, joka kantaa nimeä "Live While We're Young", julkaistiin. Yleensä kirjoitan tälleen kylmän viileästi, mutta nyt on pakko vähän AEÅOHFAPÄGHVAÄPHINBSWÖÄPFEOJAPIEHFÄIJFALKSHFALGHPÄREIHNPÄNVAPHINAOÄIEHGKAÄDIVJASÄKHFAEIGHAÄEIFAÄEICAÄIHFGÄPIGHAÄPIFAPÄIHFPÄIGHAÄPIGHVAPÄIDGHJVÄ
tuulettaa. Okei, rauhoitun nyt. Mutta kun se video on vain niin IHANA JA NIALLERIN SOOLO ON TÄYDELLINEN JA NE ON VAAN NIIN HOTTEJA JA MÄ EN OIKEESTI KESTÄ KU MUN TEKEE MIELI VAAN SEOTA KUN TÄÄ ON NIIN IHANAA OIKEESTI ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Viileän rauhallisesti. Juu, niinhän se meni.

Tekisin videopostauksen ihan mielellään, mutta kello on jo sen verran, ettei äiti ja iskä varmaan tykkää hirveesti jos rupean täällä ääneen pohtimaan mitä mun päässä liikku. Ei ois niillekkään kiva illan päätös. Huomenna lähetään Seinäjoelle niin voin nappasta tän koneen mukaan, nii voisin vaikka postailla junasta jotain kivaa. Ainiin, mun pitäis sitä Tuntematonta Sotilastakin lukea. Kahen viikon päästä pitäis olla luettuna ja mulla on vaan noin kakskyt sivuu kuudestasadasta käyty läpi. Toivottavasti selviin hengissä.

HUOM! Kirjoitin ton äskeisen pätkän torstaina, tätä pätkää kirjoittelen nyt perjantaina ja must tuntuu että lopetan tän tekstin vasta sunnuntaina. Elikkäs tästä tulee nyt niin sanottu matkapäiväkirja.

Perjantai 21.9.12        

"Struggling with hystericality,
I feel so calm
Building up, building up,
are you trying to piss me off?
You, you wanna test my patience, do ya?"

Istuskelen nyt junassa matkalla kohti Seinäjokea. Pieni irtiotto arjesta, pääsen tapaamaan sukulaisia ja rentoutumaan. Vai onko näin? Nimittäin nyt olisi aika lukea Tuntematonta Sotilasta tai mantsaa. Nyt on kuitenkin sellainen olo että olisi kiva kirjoittaa. Joten kirjoittelen nyt hetken, jonka jälkeen rupean lukemaan. Niin teen. Paitsi että mulla ei toimi tää netti junassa. Damnit. Julkasen tän sitten myöhemmin. Jep.

Enpä sitten kirjoitellutkaan. Tai siis kirjoitin pitkän romaanin, mutta asia alkoi käydä vähän liian henkilökohtaiseksi, joten poistin sen. Anteeksi.


-Rosa


Sunnuntai 23.9.12     


"I wish I knew then
What I know now
Wouldn't dive in
Wouldn't bow down"

Elämä on täynnä vastoinkäymisiä. Katumusta. Miksi tein näin. Voi kun olisin ollut fiksumpi. Voisiko asiaa vielä muuttaa? Kun asiaa miettii toiselta kannalta, niin jos se jokin virhe ei olisi tapahtunut, joku toinen asia saattaisi olla toisin. Väärinkäsityksiä on myös paljon. Ai tarkoititkin tätä. Minä kun luulin että.. Sitä se elämä tuo tullessaan. 

Sydänsurut. Kun sitä ei ole, ajattelee, että ei se nyt niin paha juttu voi olla. Mutta kuitenkin silloin kun se sattuu omalle kohdalle, kipu on sietämätöntä. Tuntuu kuin sydän räjähtäisi parin sekunnin päästä. Tekee mieli vain romahtaa lattialle ja itkeä. Tuntuu siltä kuin menisi mielellisesti aivan sekaisin ja että siitä tunteesta ei pääsisi ikinä pois. Loppujen lopuksi aika parantaa haavat ja sydänsurustakin pääsee yli. Tähän sopisi myös aloitussanoiksi The Wantedin Lose My Mind- biisistä pätkä, joka kuuluu näin: "If heartache was a physical pain I could face it, but you're burning me from inside of my head, I can't take it." Eikö se näin olekin? Minun mielestäni kyllä.

Tästä blogista on tullut vähän niin kuin rutiini. Välillä ei oikeasti jaksaisi kirjoittaa ollenkaan yhtään mitään, mutta teidän rakkaiden lukijoideni takia yritän silti vääntää tekstiä tähän paperille. Enhän minä tätä muuten tekisi. Siis kirjoittaisi. Jos teitä ei olisi. Joten sanon teille tässä nyt (tai siis kirjoitan) KIITOS!!! Harry Stylesin sanoin: "Simple, but effective."

Siinä oli taas tälle viikonlopulle koottu tekstipätkä, toivottavasti siinä oli edes jotain kivaa teille luettavaksi.

-Rosa

Not your cinderella

"I'm no sleeping beauty
 One kiss alone won't do it to me
Hate to be the one to tell ya
But I'm not your cinderella"

Sori jälleen tästä melkein viikon tauosta, multa takavarikoitiin tietokone pariksi päiväksi, koska en ollut siivonnut huonetta ja se näytti jälleen siltä että joku ois kaatanut sinne kaatopaikan sisällön. Ehkä mä ansaitsin sen. Mutta te, mun hyvät lukijat, ette ansaitse. Joten päätän palkita teidät erittäin upealla blogipostauksella ja mahdollisella videopostauksella. Tai sitten jätän sen huomiselle postaukselle. Jos sellainen tulee.

Upeita postauksia mä en voi teille luvata, sillä suoraan sanottuna mun teksti ei vaan voi olla upeeta. Mutta kyllä mä sen videopostauksen teen. Se on mun tavoite. Ja mä nyt hylkäsin ton englanniksi kääntämisen, en jaksa vaan tehdä sitä. Laiska kun nyt olen.

Mulla oli eilen ja tänään aikaisemmin täydellisiä aiheita postausta varten mutta nyt ne kaikki on vaan hävinnyt mun aivoista. Eikä mitään ole jäljellä. Okei, on mulla aina ideoita, mutta siis nyt puhunkin niistä hyvistä ideoista. Kyllä mä voisin kirjoittaa vaikka mun koko viime viikosta, mutta musta tuntuu että se ois maailman tylsin postaus joten en rupea siihen. Oon sen verran tylsä ihminen. 

Tänään en jaksa ja ehdi kirjotella enempää. Väsyttää. Sori nyt vaan, ei tullut upeeta postausta. 


-Rosa

 

Good time

"Good morning and good night
I wake up at twilight
It's gonna be alright
We don't even have to try
It's always a good time"

Pahoittelen, suoraan sanottuna tässä kävi niin kuin alunperin ajattelinkin. Unohdin tän blogin pariksi päiväksi. Eilen ennen kun menin nukkumaan tajusin, että blogikin on olemassa ja ajattelin että kirjoittaisin tänään. Tottakai sitten juuri, kun olen sulkemassa konetta, tajuan unohtaneeni tämän jälleen ja päätän sitten aloittaa kirjoittamisen. Hyvä aika, sillä juuri nyt iski inspis. Tästä saattaakin tulla pidempi teksti kuin suunnittelin.

Tässä parin päivän aikana on ehtinyt jo jonkun verran asioita tapahtua, merkityksettömiä ja sitten niitä vähän merkillisempiäkin. Eilen nimittäin oli meidän koulun ysien jäykkäkouristusrokotukset. Okei, mulle se ei ollut niin iso juttu, istuin vaan siihen penkille ja se piikki tökättiin kädestäni sisään, no big deal. Mutta mun kaverit, härreguud, niille se oli sama asia kuin maailmanloppu. Olin niistä kolmen kanssa henkisenä tukena ja kaksi talutin kotiin kesken koulupäivän ettei vaan pyörtyisi. No, siitäkin hengissä selvittiin ja elämä jatkui. Käsi vaan järkkykipee.

Tänään oli parhaan ystäväni konffis. Suunnitelmanani oli mennä kodin kautta Heidille, josta bussilla kampaajan kautta metrolla lauttasatamaan, josta lautalla Suomenlinnaan ja ajoissa Heidin kanssa juhliin. Kotona jäin sitten kroonisena myöhästelijänä puuhailemaan vähän kaikenlaista ja pian äiti kyseli, että mites sen koiralenkin laita. Yhtäkkiä tajusin kaiken aivan kuin joku olisi lyönyt minua nyrkkeilyhanskalla naamaan. Puoli tuntia aikaa, jonka sisällä pitäisi viedä koirat ulos ja kerätä kamat kasaan. Eipä ollut uusi tilanne. Äiti lähti viemään Emppua asioille ja mä jäin yksin. Heitin tavarat kasseihin ja "valjastin" koirat. Meidän vanha ja kipeä Roope päätti sitten stopata homman taas alkumetreillä ja heitin pojan sitten kotiin vieden toisen koiramme lenkille. Kotona minua odotti takaovella vinkuva vanhus, jolla nähtävästi olikin tullut hinku ulos, sekä puhelu hieman ärtyiseltä parhaalta ystävältäni. Taasko myöhässä. Kyllä, juuri näin. Mene sä vaan edeltä, mä tuun perässä. Puhelun päätyttyä päätin sitten tuon vanhanherran päästää ulos. Ei kai siinä nyt niin kauaa menisi. Loppujen lopuksi istuin siinä ulkona 40min odottaessa kun tuo koiravanhus haisteli jokaisen pihan kulman ja kun siirryttiin vesikipolle, päätin että nyt riittää. Kävelin tomerana koirani luokse ja yritin napata kulhon pois, kun tuo irvisti minulle kauniisti ja näykkäisi kättäni. Okei, ei toiminut. Keinoksi jäi lukita koira ulos ja odottaa 15min. Vihdoin Roope päätti astella sisälle ja mä pääsin ärrän kautta matkaan. Bussissa sain kuulla iloisen uutisen, että missasin Heidin kampaajan ja mun pitäisi olla lautassa klo 16.40. Siinä vaiheessa kun vilkaisin kelloa se oli 16.23. Ja mä istuin bussissa. Suunnilleen juoksin metroon ja ulos, kun Heidi totesi että missasin lautan ja tulisin seuraavalla. Kaiken lisäksi meinasin mennä vielä väärään lauttaan, juoksin hikipäissäni meikittömänä, pipo päässä ja arkivaatteet päällä ykkösiinsä pukeutuneiden vieraiden ohi ja kävelin sisään kesken Heidin äidin alkupuheen. Näin se pitää tehdä. Mä en sitten vaan osaa olla ajoissa. Missään.

Tuosta äskeisestä huomaa, että elämä ei ole aina sitä kuuluisaa ruusuilla tanssimista. Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Se unelmien prinssi ei ratsasta valkoisella hevosella pelastamaan juuri kun sitä tarvitsisi. Välillä tuntuu, ettei mikään onnistu ja että kaikki menee pieleen. Aina kuitenkin kannattaa muistaa, että kyllä me kaikki joskus kuollaan. Sitä ennen pitää vain osata elää.

Teen nyt äkkinäisen siirroksen ehkä yllättävään asiaan. Nimittäin ihmissuhteisiin. Niihin syvempiin. Ihastumiseen. Rakkauteen. Niiden välimuotoon, miksi sitä nyt sitten kutsuisi. Jokainen ihminen siellä ruudun takana on varmasti ihastunut joskus. Se tunne on suoraan sanottuna aika erikoinen. Välillä jopa hieman inhottava. Vatsanpohjassa kutittaa, sydän lyö kovaa vauhtia, puhe muuttuu muminaksi. Kun se ihminen vilkaisee sinua silmiin, vaikkakin vain vahingossa. Ne vaaleanpunaiset perhoset, jotka lähtevät lentelemään ympäriinsä. Kun vain hymyilyttää ilman syytä. Se on se tunne. Jossain vaiheessa se tunne alkaa muuttua jo väsymykseksi. Turhautuneisuudeksi. Eikö se koskaan huomaa mua? Kuluu kuukausia. Vuosia. Ehkäpä jopa vuosikymmeniä. Eikä vastausta löydy. Välillä vain tekee mieli luovuttaa, päästää irti. Mutta sitten, jossain aivan yllättäen, näät kuvan tai jonkun muun merkin tuosta ihmisestä. Vaaleanpunaiset perhoset lehahtavat jälleen lentoon ja olet koukussa. Oravanpyörä josta ei pääse ikinä eroon.

Mutta missä vaiheessa ihastuminen muuttuu rakkaudeksi? Voiko sitä sanoa rakkaudeksi vaikka vastarakkautta ei kuulu? En tiedä. En itsekkään osaa tarkkaan sanoa miten rakkaus määritellään. Sillä en tiedä olenko koskaan tuntenut sitä. Tottakai tunnen rakkauden perhettäni ja läheisimpiä ystäviäni kohtaan, mutta onko se sama asia? Mistä voi tietää missä menee rakkauden raja? Ehkä sen vaan tuntee, sitten kun se sattuu kohdalle.


Syvällistä pohdintaa by Rosa.

The other side of down

"So I put one foot front of the other,
No no no nothing's gonna break my stride,
I keep climbing, gonna keep fighting 
until I make it to the other side of down"


Tässä tän viimesen parin päivän aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, etten ole ehtinyt edes kunnolla istahtaa ja kirjoittaa taas uutta blogitekstiä. Mulle on esimerkiksi kerrottu että jotkut lukee mun blogia. Siis ihan oikeesti lukee ja tykkääki siitä. Mun blogi! Oho. Nytpä siis ennen treenejä päätin aloittaa tietokoneen ruudulle tekstin rustaamisen. Hyvä ajoitus eikö.

Kerronpa nyt siis mitä tarkalleen viime päivinä onkaan tapahtunut. Viime teksti taisi tulla keskiviikkona tai torstaina, jos oikein muistan. Perjantaina siis oli se kuuluisa konffisharkka jossa sitten viimehetkillä tajusi, että kohta on konffis edessä. Jännitys puhkes sitten siinä vaiheessa kun tajusin että joudun ehtoollisellekkin mennä. Onneksi päädyin kahden hyvän tyypin väliin istumaan, etten ihan yksin olis joutunu sitä käymään läpi. Sen verran hyvin pääsi käymään, että koko harjoitus meni mun osalta aika pyllylleen ja lauantaina olinkin sitten aika pihalla siitä mitä milloinkin tapahtuu. Perjantain ja lauantain välisenä yönä ei tullut oikein nukuttua, jännitys valtasi mieltä vähän liikaa. Herätys oli jo kahdeksalta kampaajan takia joka oli varttia yli yhdeksän. Siellä minulle loihdittiin aivan ihana kampaus, josta lisään kuvan tänne jossain vaiheessa. Ennen konffista oli kotona niin kova häslinki kun pöytiä koottiin, tauluja hakattiin seinään, meikattiin, puettiin, tarkastettiin kymmenen kertaa onko kaikki mukana, ja sitten vihdoin ja viimein lähdettiin kirkolle. Kirkolla jännitys oli käsinkosketeltava. Kaikki hermoilivat kaikista mahdollisista tapahtumista albaan kompastumisesta maanjäristyksiin. Loppujen lopuksi se meni ihan hyvin, kukaan ei kuollut. Ja eikä se ehtoollisviinikään niin pahaa ollut.


Siinä sen taas näki. Kaikkea ehti panikoida ja missään vaiheessa ei tullut mieleen, että kaikki voisi mennäkkin ihan suunnitelmien mukaan. Jälkeenpäin sitä miettii, että olisi pitänyt jännittämisen sijaan ottaa joka ikinen hetki irti viimeisestä koko ripariporukan tapaamisesta. No ei voi mitään. Kaikkea voi katua, kunhan ei ihan liiallisuuksiin mennä.

Tää jääkin tähän, koska treenit alkaa. Yritän huomenna kirjoitella taas vähän lisää.

-Rosa

 

Enemmän ruokasuolaa - More table salt

"Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään"

Enemmän ruokasuolaa. Noin sano mun hyvä kaveri, kun tuo kyseinen biisi soi koulumme aamunavauksessa muutama päivä sitten. Oikeastihan tuossa kappaleessa lauletaan "enemmän duoo kun sooloo", mutta mun ihana ystävä oli pitkään luullut biisissä laulettavan "enemmän ruokasuolaa". Mun mielestä se oli jotenkin vaan niin lutusta. 

Tänään melkeen kaikki on tuntunu mun mielestä jotenkin tosi lutuselta. En tiedä miksi. Kaikki äänet mitä mun kaverit on päästelly. Kaikki ilmeet mitä ne on mulle tehnyt. Kaikki koirat ja pienet lapset. En tiedä mistä se johtuu, näitä päiviä vaan tulee välillä. Että kaikki on niin suloista kun voi olla ja elämä on ihanaa. Kunnes tulet skenestä, avaat kännykän ja joku tönäisee sitä sun pilvilinnaa ja sä romahdat takaisin synkkään todellisuuteen. Niin siinä aina välillä käy. Mutta kyllä se joskus ihan hyvääkin tekee. Ei ole hyvä olla siellä pilvissä liian pitkään.

Koulussa meitä kaikkia Haukilahden koululaisia odotti päivä jota aina odotetaan ilolla, mutta samalla myös kauhulla. No, joillain se on edessä huomenna, mutta mulla se nyt oli jo tänään. Koulukuvaus. Tytöt poseeraa viimeiset minuutit peilin edessä, minä mukaan lukien, korjailee meikkejä ja kyselee toisiltaan näyttävätkö he hyvältä. Pojat nojailevat rennosti seiniin ja löhöilevät koulun sohvilla, vaikka luulen, että kuitenkin sisällään he panikoivat samoista asioista. Näytänkö hyvältä. Pömpöttääkö maha (tämä enimmäkseen tytöille). Onko hiukset sekaisin. Repsottaako paita rumasti. Loppujen lopuksi astelemme rohkeasti kameran eteen, vedämme vatsan sisään, asettelemme sen kauniin pepsodenthymyn naamallemme ja esitämme reipasta koululaista kun kamera räpsähtää. Parin kuukauden päästä postiluukkumme kolahtaa ja siinä sitä taas kauhistellaan miten kauheat kuvat on tullut otettua. Mikäs siinä. Jos omakehu haisee niin voihan sitä haukkuakkin.

Huomenna mua odottaa toinen kaverikuva, puuduttavat koulutunnit, konffisharkka ja siivous. Joten musta tuntuu että jätän tän blogikirjotuksen tähän ja selostan huomenna vähän enemmän. Koska mä nimittäin tartten unta.

-Rosa

Books, pencils and other stuff

Koulu. Kaiken hyvän ja pahan alku ja juuri. Sieltä bloggailen juuri nyt. Meneillään on OPOtunti, eli toisin sanoen dataamme atkluokassa. Miinuspuoli on se, et koulun koneilta on estetty fb, youtube ja kaikki muut hyvät sivut. Damn. Itselläni on paha inspiraation puute, joten ajattelin antaa kavereideni hoitaa homman puolestani. Silti aloitan kuitenkin tämän postauksen itse.

Puhuimme välkällä siitä miten epäreilua elämä on joskus. Kun yhden vuoden aikana yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin paljon pahoja asioita. Siinä vaiheessa alkaa miettiä voiko vielä joku mennä pieleen. Koputa puuta. Niimpä niin.

Nyt annan vuoron kavereilleni kertoa teille vähän jostain mitä heidän päässään liikkuu. Älkää syyttäkö mua jos ne tekstit on jotain ymmärryksen ylittävää. Ne on vaan mun kavereita. Sekoja sellasia.

Isabel:

moooii !!! Rrosa on parasss >:D Ja sill  on IHANA kännykkäkuori <3

Anette:

FANTSUUUUUUUUUU sirplat.

Leena:

ooot PURSUUUUUUU ! joo moi parsa en keksi mitää mut oot aik mursu <3

Essi:

oon paras no okei säki oot iha jees <3 ;)


Rosa:

SIIS IHQDAAAAAAAAAA mun fantsut frendit kirjotteli mulle kaikkee fantsuu IHQQQQQQQQQQQQQ <3<3<3<3<3<3<3xoxoxoxoxoxoxoxoxoxox


Joo. Haukilahden koulun 9D, ihan tervettä porukkaa.

Eipä mulla muuta tällä kertaa, postaan varmaan illalla vielä jotain vähän pidempää postia.



- Rosa

One of us

"If God had a face what would it look like?
And would you want to see, if seeing meant

that you would have to believe in things like heaven
and in Jesus and the saints, and all the prophets?"

Täällä mä taas oon. Yrittämässä saada aikaseks uutta blogia sen yhden epäonnistuneen jälkeen. Todennäköisesti en tule taaskaan onnistumaan, unohdan koko roskan ja vuoden päästä tajuan että tämmöinenkin on tullut tehtyä. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Pitäähän sitä aina antaa itselleen toinen mahdollisuus.

Viime blogi oli täynnä kaikkea turhaa. Siis ihan oikeesti turhaa. Ei kukaan semmosta ois jaksanu lukea. Nyt mun päätös on siis kirjoittaa jonkinnäköistä ihan luettavaa kieltä ja toivottavasti kiinnostavaa asiaa. Semmosta pohdiskelua ja ihan normaalia elämääkin. Kai se käy jotenkin stressinlievittäjänä tai jotain. Ei tuu päänsärkyä. Nimimerkillä olen lukenut ttn läksyt hyvin.

Here I am again. Trying to start keeping a new blog after that one failure one. Most likely I will again not succeed, forget the whole thing, and years from now I realize that I've made this blog. But I will try. Sometimes it's good to give yourself another try. My recent blog was full of nothing. I mean really, nothing. No one would've been able to read it without falling asleep. Now my decision is to write some kind of language you like to read and hopefully interesting things. Some kind of deliberation and just my normal life. I guess it's a way of releasing stress or something. I won't get a headache. Alias I've read my health education homework.

Päätin tossa vartti sitten että alotan karkkilakon joka tulee kestämään viis kuukautta. Viime karkkilakosta onki jo vuos tai pari. Sitä aina rupeaa miettimään että "kohta on synttärit" tai "kohta on pääsiäinen" tai "kohta on joulu" eli kaikki nämä mässäämisen merkkijuhlat. Loppujen lopuksi onko sillä elämään niin suurta vaikutusta jos sä jätät yhden vuoden pääsiäismunat syömättä. No big deal. Ja jos hyvin käy, siitä saattaa tulla tapa. Jättää joka vuosi ne rasvaset torakanjalkasokerisekotukset syömättä ja antaa masulle hyvän olon. Ehkä.

I just decided like a quarter ago that I'll start a candystrike (if that's even a word) that's gonna last for five months. It's been already a year or two from the last "strike". You'll always think that "it's my birthday soon" or "it's christmas soon" or "it's easter soon" aka all of these celebrations for eating. Does it affect your life that much in the end if you don't eat one year's easter eggs. And if you're lucky, it might become a manner. You'll leave those fatty cockroachfeetsugarmixups and give your belly a good feeling. Maybe.

Ootteko muuten huomannu että kun ootte kipeenä niin silloin tulee tosi herkästi makeannälkä? Mulle ainakin on nyt tullu, oon ollut kuumeessa ja flunssassa tän viikonlopun ja en oo ollu koulussa nyt maanantaina enkä tiistaina. Kokoajan on tehny mieli jotain makeeta. Sitten kun oot pari tuntia siinä sohvalla makoillu ja se kuiva hapankorppu ei oikeen paranna sitä makeannälkää sä lähdet vaeltelemaan keittiöön. Pengot kaikki kaapit läpi etsien jotain jolla tyydyttäis ton himon. Löytämättä mitään muuta kun yhden kermavaahtopurkin ja kinuskikastiketta. Otat lusikan käteen ja sipaiset kielelle pienen tipan sitä kastiketta. Ja toisen. Ja kolmannen. Kohta huomaat että se ei ollut hirveen fiksu idea, sillä se onkin vähän liian makeaa ja sulle tulee vielä huonompi olo kun oli alunperin. Menet makaamaan takaisin sinne sohvalle ja kadut sitä mitä oot juuri tehnyt seuraavat kaksi tuntia. Oonko mä ainut tän asian kanssa?

By the way, have you ever noticed that when you're sick, you're starting to feel like eating something sweet? I did, cause I've had fever and flu for the last weekend and I haven't been in school on Monday and on Tuesday. All the time I've wanted something sweet. After laying down on the couch for a couple hours and that dry crisp rye-bread really don't make your sweet tooth go away, you start wandering around the kitchen. You go through all of the cupboards trying to find something to stop that feeling with. In the end you find nothing but only one bottle of whipped cream and a tube of caramel sauce. You take a spoon to your hand and take a sip of that sauce. And another one. And another one. Soon you'll notice that it wasn't a really smart idea, cause it's a bit too sweet and you'll feel even more sick than you felt before. You go back to the couch and regret what you've done for the next two hours. Am I the only one who does this?

Tänä kesänä oli sitten riparin vuoro. Olin odottanut sitä viikkoa mun elämässä kesästä 2011 asti. Ja vihdoin se oli siinä. Seisoin sen bussin edessä kitarakotelo olalla ja siskon trendikäs elle- matkalaukku toisessa kädessä. Sen viikon aikana tapahtui niin paljon että sen selostamisessa menis varmaan viikkoja. Draamaa oli PALJON, väsyneitä katseita oli PALJON, kyyneliä oli PALJON. Se tunnevuoristorata oli jotain sellaista mitä en varmaan tuu koskaan kokemaan enää. Tuon viikon aikana tuli myös mietittyä paljon. Uskonko vai enkö usko? Se oli monelle aika vaikea kysymys. Moni mun kavereista tuli leirille sillä mielellä että ripari on pelkkää aivopesua ja ne ei todellakaan tule kääntymään uskoon. Viikon edetessä kuitenkin monelle tuli tuo kysymys eteen. Minulle tilanne oli toisenlainen. Minua on itseltäni piilossa koko elämäni ajan kasvatettu uskoon. Pienenä sänkyni vieressä oli taulu, jossa oli suojelusenkeli joka saattoi kahta lasta huteran näköisen sillan yli. Joka ilta rukoiltiin iltarukous. Kun pappa sairastui syöpään tai koira oli sairaalassa kuoleman kielissä, silloin rukoiltiin. Isoäidit kertoivat tarinoita Raamatusta. Siellä ylhäällä oli se Jumala joka ohjasi tietä oikeaan. Tottakai riparilla tuli epäilyksiä kaikesta, mutta taas osittain se syvensi sitä tunnetta siitä että joku pitää minusta huolen joka askeleella ja se lisäsi kiinnostusta sitä asiaa kohtaan mitä uskon. Kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta niin se vaan on. Näistä kavereistani, jotka ajattelivat etteivät ikinä käänny uskoon, suurin osa aloitti kanssani isoskoulutuksen, ilmoittautui kerhonohjaajiksi ja lähtevät Turkuun gospelfestareille. Kai tän pitkän selostuksen idea on se, että usko ei ole häpeä. Se tarkoittaa vaan sitä, että on jotain mitä kohti kulkea. Kliseistä, jälleen.

Tulipa tästä nyt pitkä aloitusteksti. Aika terapeuttista mulle itelle. Heh.

- Rosa