Perfect for me

"And I'd just like to say
I thank God that you're here with me
And I know you too well to say that you're perfect
But you'll see, oh my sweet love, you're perfect for me
I know all your secrets and you know all of mine
You're always here to hold me up when I'm losing my mind
I wish that I was stronger so that I had more to give
I'll share everything I have and we'll find a way to live."


Mä puhuin ainakin mun eilisessä postauksessa mun kaveriporukasta. Niitä mulla on monta, mutta sillä tarkotin tätä läheisintä joille puhun tavalla tai toisella joka päivä edes jossain määrin ja jotka ovat minulle läheisimpiä kuin ketkään muut. Tänään kun en muuta aihetta keksinyt, päätin piristää heidän päiviään ja kertoa vähän tarkemmin mitä he minulle merkitsevät.


Krista Karhu

Ensimmäisenä kerron tytöstä josta olen parissa postauksessa jo vähän puhunut. Tähän pieneen, mutta erittäin pippuriseen tyttöön tutustuin isoskoulutuksessa. Emme alunperin olleet mitenkään läheisiä, vain kavereita. En koskaan ollut saanut aikaa ja mahdollisuutta tutustua Kristaan kunnolla, mutta marraskuinen nuortenleiri muutti asiat täysin. Illalla meille molemmille raskas iltahartaus sai paljon ajatuksia mieleen ja kun näin Kristan alakuloisena, päätin kysäistä miten menee. Aluksi hän totesi mulle, että ei halua kertoa, koska asiat ovat liian henkilökohtaisia, mutta noin puoli tuntia muita juttuja juteltuamme Krista tokaisi, että nyt kun aloitettiin niin kerrotaan koko juttu alusta lähtien. Loppujen lopuksi istuimme sängyillämme ja puhuimme lähelle kolme tuntia eikä silloinkaan oltaisi haluttu lopettaa puhumista, väsymys vain vei voimat. Siitä lähtien ystävyytemme on lähtenyt syventymään, siinä vaiheessa en kyllä itse olisi uskonut että se johtaa tähän missä olemme nyt. 

Nykyään Krista on minulle kuin sisko. Hän on yksi ainoista ihmisistä jonka seurassa voin näyttää miltä tahansa, puhua mitä tahansa ja olla vain täydellisen oma itseni. Tämä ei siis tarkoita sitä, että esittäisin normaalisti jotain muuta, ehei, vaan tiedätte varmaan miltä näytätte yökkärit päällä yödatauksella kera kaksoisleuan ja keskijakauksen? Niin juuri. Sillä tavalla oma itseni. Jos nyt aiheeseen palataan, niin Kristalle voin kertoa syvimmätkin ajatukseni eikä hän tuomitse mitään. Sellaisia pikkuriitoja meillä tulee usein, mutta ne eivät todellakaa ole täällä tuhoamassa ystävyyttämme, ne kuuluvat vain asiaan. Monta kertaa on todettu miten paljon tarvitsemmekaan toisiamme, ei ikinä tiedä mitä kävisi jos emme olisi ystäviä. Kristan blondius saa meidät kaikki facepalmaamaan enemmän kuin tarpeeksi, mutta sellainen sä oot, söpö, pieni ja erittäin blondi. Sun ajatukset on niin sekaiset, että kukaan ei varmastikaan voi koskaan loogisesti selittää sun pään sisältöä. Susta vois kirjottaa vaikka kuinka paljon lisääkin, mutta jätän vähän tilaa muillekin. Olet mulle arvokas, pysy kauniina ja ihanana. 


Aurora Härkönen

Seuraavana vuorossa on mun mielestä maailman täydellisin ihminen. Tähän ihanan iloiseen tyttöön tutustuin suunnilleen vuosi sitten ensimmäisessä musariparitapaamisessa. Juteltiin ekan kerran varmaankin tapaamisen jälkeen, kun jäätiin kirkon ulkopuolelle Aukun, Suvin, Essin ja Heidin kanssa juttelemaan. Sain heti sellaisen kuvan, että hän on aurinkoinen ja sosiaalinen ihminen ja siinä olinkin oikeassa. Muistan näyttäneeni Empulle kuvaa Aukusta parin tapaamisen jälkeen ja selittäväni innoissani miten täydellinen hän on. Alusta asti olen tiennyt, että haluan pitää hänet elämässäni vielä kauan. Olen ollutkin onnekas että olet taas siinä mukana.

Nimittäin tällä hetkellä tilanne on niin jännä, että Aukku tuli mukaan tähän kaveriporukkaan vasta parisen viikkoa sitten. Ei siltä kyllä tunnu, sillä hän on sulautunut tosi hyvin mukaan. Olemme tietenkin olleet väleissä, mutta tässä tuli parin kuukauden tauko milloin emme nähneet ollenkaan. Aikataulut menivät vain niin ristiin ja lopulta tapaamisen järjestäminen unohtui kokonaan. Pari viikkoa sitten kuitenkin pyysimme Aukun mukaan mun, Haban ja Oulan kanssa katsomaan Tapiolan lukion musalinjan konserttia. Siitä päivästä lähtien Aukku on ollut kuvioissa mukana ja ihan varmasti tulee olemaan vielä todella pitkään. Ripariajoista asti olen voinut luottaa suhun täysin, sun katseesta vaan näkee, että olet luottamuksen arvoinen. Sulle on tosi helppo puhua, koska et tuomitse ja ymmärrät mun ongelmia niin hyvin. Sen takia meillä yhä nytkin on niin paljon puhuttavaa, joten alas jo tulla sieltä Barcelonasta. Kun sä tulet huoneeseen, kaikkien mieliala paranee vaan pelkästään sun äänen kuulemisesta. Olen myös huomannut sen, että me nauretaan paljon, koska aina kun sä rupeat nauramaan niin mä nauran myös, vaikka juttu ei olisikaan niin hauska. Sun nauru vaan tarttuu. Olet mulle äärettömän rakas ihminen ja älä jooko enää häviä mun elämästä edes pariksi kuukaudeksi, okei?


Harry Laine

Tähän totaalisen sekopäiseen ihmiseen tutustuin myös suunnilleen samoihin aikoihin kun Aukkuun, eli riparitapaamisten merkeissä. En yhtään muista milloin meidän ensimmäinen keskustelu oli tai mikä aihe sillä oli, mutta muistan vaan sen, että alusta asti tiesin että meistä tulisi ystäviä. Ripariaikoina kun pääsin kunnolla tutustumaan suhun, olit mulle niin tärkeä. Lueskelin tossa pari päivää sitten meidän vanhoja tekstiviestejä ja en ole ikinä tajunnutkaan miten suuri vaikutus sulla oli siihen aikaan tapahtuneisiin asioihin. Suuri kiitos siis siitä, en olisi selvinnyt siitä ajasta hengissä ilman sun tukea ja apua ajatusten selvittelyssä. 

Jos katsotaan meidän tilannetta tässä hetkessä, meidän ystävyys on syventynyt paljon. Tiedän 100% varmuudella että voin kertoa sulle ihan mitä vaan ja sä pidät kaiken sen sisälläsi ilman, että kukaan saa tietää. Musta myös tuntuu, että tämä tunne on molemminpuoleinen, tai no sen voin ainakin omalta puolelta taata. Sun jutut piristää päivää, vaikka ne onkin välillä niin pimeitä etten tajua sanaakaan. Kuitenkin tuon iloisen pinnan alta löytyy myös se herkkä ja vakavampi Haba johon olen onnekkaana ihmisenä päässyt tutustumaan. Tuo Haba on erittäin viisas ja lahjakas, saa aikaan mitä tahansa haluamaansa. Hänellä on myös maailman parhaat neuvot hetkeen kuin hetkeen, toteamukset jotka saavat pohtimaan asioita ihan eri kannalta ja ratkaisut kaikkeen. Uskon, että tuon Haban alla on myös vielä yksi erilainen ihminen josta kukaan muu ei saa tietää kun hän itse. Kaikilta meiltä se tietysti löytyy, mutta ken tietää, ehkä juuri tuo puoli saa hänet tekemään jotain suurta. Olet niin erityinen ja erikoinen ihminen ja se juuri tekee susta mulle täydellisen ystävän. Kiitos että olet olemassa, olet mulle tärkeämpi kuin ikinä varmaan uskallatkaan uskoa. 


Oula Hyle

Oulaan tutustuin isosleirillä. Istahdin sun ja Antin viereen ekana iltana iltapalalla ja aloin jutella. Sain muistaakseni sen keskustelun aikana tietää, että sä pidät kahvista hieman enemmän kuin paljon, muuta en sitten muistakaan. Toinen vahva muisto tuosta leiristä oli se, kun tulimme Saaran kanssa juttelemaan sulle pihalla. Siinä hetkessä oli jotain, milloin tajusin että sussa on jotain erityistä. En muista missä vaiheessa susta tuli mun hyvä ystävä mutta mitä väliä silläkään on, pääasia että olet nyt tässä. Ja siinä pysyt etkä minnekään lähde.

Nytkö sitten pitäisi kertoa mitä merkitset mulle nykyään? Jaaha, mistäs sitä pitäisi sitten aloittaa? Aloitetaan nyt vaikka vähän kuvaamalla sitä, että minkälainen meidän ystävyyssuhde on. Viimeksi kun astuin Kulman edestä bussiin ja tajusin että emme näe viikkoon, valtasi mut heti hirveä ikävän tunne. Siitä lähtien mulla on ollut sua ikävä joka ikinen päivä paitsi tänään ja sekin johtuu siitä, että soitit mulle eilen ja että tiedän, että nään sut sunnuntaina. Voisin ihan hyvin puhua sun kanssa vaikka kuinka pitkään koska puheenaiheet eivät varmaankaan loppuisi ikinä. Säkin ärsytät mua välillä, mutta musta tuntuu että se kuuluu jokaiseen ystävyyssuhteeseen ja sekin menee aina ohi. Varmaan jokainen meidät molemmat tunteva tietää, että sä oot mun vaimo ja mä oon sun mies ja se on kaikille jo normaalia. Saan sulta maailman pisimmät halit ja takerrut melkein aina mun jalkaan kun olen lähdössä pois sun luota. Voin puhua sulle suoraan melkeinpä kaikesta ja vaikka sä et ymmärtäisikään, sä edes yrität ymmärtää. Mä haluaisin kirjoittaa vielä susta niin paljon kaikkea hyvää, mutta en vaan pystyisi tiivistää kaikkea tähän tekstiin, ihmiset on varmaan jo nyt muutenkin tylsistyneet tähän postaukseen. Sä kuitenkin tiedät itse jo kaikki nää jutut ja tiedät miten tärkeä oot mulle niin ei mun tarvitse korostaa sitä tän enempää. Vaikka tekisikin mieli. Oot toinen mun parhaista ystävistä ja ajattelin pitää asiat sillä tavalla vielä pitkään, jos se sulle käy. Kaukohalit sinne missä sä nyt tätä viestiä luetkaan.


Tässä "pieni" tiivistys kaikista näistä tän kaveriporukan ihmisistä. Te jokainen olette mulle arvokkaampia kun mikään ja haluan pitää teidät elämässäni niin pitkään kuin vain itse haluatte siinä pysyä. Pysykää just tollasina, olette täydellisiä mulle. Ja nyt on teitä kaikkia ikävä, nähdään jooko tositosipian!

-Rosa

Jossain täällä

"Minä olen jossain täällä, kanssa yksinäisen kuun
Valvon kunnes tähdet hiipuu nousevaan aamuun
Olen jossain täällä, onnellinen kun,
Ikävöin sua."


Nyt on sitten vihdoin kotiuduttu Barcelonasta. Ei mikään pitkä matka ollut, mutta sopiva kaupunkilomalle ainakin mun makuun. Tarpeeksi aikaa shoppailuun ja ehtihän niitä nähtävyyksiäkin vähän käydä kattelemassa. Matka oli ihana, säät täydelliset kaupunkilomaan, ihmiset mukavia, ruoka hyvää, hotellihuoneen lamput hienot ja seura vielä parempi. Tämä saattaa kuulostaa tosi sarkastiselta, sitä se ei kuitenkaan ole, mutta oli oikeasti kivaa viettää aikaa oman siskon kanssa. Meillä olikin välillä vähän liiankin hauskaa ja löysimme tosi hämärää sisarustelepatiaa toistemme väliltä. Loppumatkasta väsymys kuitenkin alkoi näkyä pikkuriitojen merkeissä, mutta yleisesti oli meidän kahden välejä taas parantava matka. Päätettiin myös, että kun ollaan tarpeeksi vanhoja niin lähdetään kahdestaan kiertämään maailmaa. Ja sehän mulle käy paremmin kuin hyvin. Kuitenkin nyt tämän osion päätöksenä sanon, että hyvä matka oli ja tuohon kaupunkiin tulen vielä palaamaan.

Hiihtoloma on viikko, jolloin minä en ainakaan yleensä ehdi nähdä paljoa kavereita, yleisesti sen takia, että kaverit ovat lomalla tai sitten olen itse koko viikon menossa. Tämä on ensimmäinen viikko, kun oikeasti olen ikävöinyt pientä kaveriporukkaani. Haikea olo jäi varsinkin sen takia, että jostain syystä olen viime viikolle puhunut melkein jokaisen heidän kanssaan erikoisen synkistä aiheista ja niiden takia tuntui siltä, että loma tuli liian pian. Torstaina kun hyvästelin tuosta porukasta viimeisen, Oulan, ja astuin bussiin, valtasi minut ikävän tunne. Se oli minulle uutta, sillä en koskaan ole ikävöinyt muita kavereitani näin paljoa, jos ei lasketa parasta ystävääni Heidiä. Kuitenkin aiheeseen palaten, torstaina Aukku lähti Barcelonaan, perjantaina lähdin itse perässä siinä toivossa että ehtisimme nähdä siellä, lauantaina Oula lähti riparille isoseksi, Krista lähti sunnuntaina Leville ja Haba jäi Espooseen. Kaikki olimme eri paikoissa, enkä loppujen lopuksi edes Aukkuun ehtinyt tuossa kauniissa kaupungissa törmätä. Sovimme viime viikolla Oulan kanssa, että soittelemme keskiviikkona kun tulen kotiin. Tiesin puhelun tulevan vasta ennen puoltayötä, sillä riparilla vapaa-ajasta on vähän puutetta. Kello hyppäsi yli puolenyön ja rupesin miettimään, että tuleeko puhelua ollenkaan ja harkitsin nukkumaan menoa. Kuitenkin odotus palkittiin ja pian toinen parhaista ystävistäni soitti minulle. En ajatellut, että sillä olisi niin suurta vaikutusta iltaani. Minusta tuntuu, että juuri tämän puhelun takia olen tässä nyt kirjoittamassa. Sen puhelun päätyttyä en voinut lopettaa hymyilyä. Pelkkä vartin keskustelu paransi mun päivän, varmaan jopa koko viikon. Ystävillä vaan on niin suuri merkitys tässä elämässä, mulle ainakin. Kiitos, että olette olemassa. 

Mä oon pienestä asti rakastanut häitä. Se on ainut iso juhla mitä oikeasti odotan. Konfirmaatiotani en todellakaan odottanut, en yleensä nimittäin pidä huomion keskipisteenä olemisesta ja ympäriinsä juoksemisesta, siitä kiireen tunteesta. Häät on kuitenkin ollut minulle aina sellainen heikko kohta. Mekkojen sovitus, koristeiden, kakun ja kirkon valinta, kaikki tuo ihana häsläys ja huolehtiminen siitä, että onko kaikki valmiina. Se jännityksen tunne, joka hehkuu morsiamen ja sulhasen lisäksi kaikissa vieraissa, kun morsian kävelee kirkon käytävää pitkin kohti yhteistä tulevaisuuttaan tulevan miehensä kanssa. Häissä itketään vain ilon kyyneliä, haikeuden kyyneliä. Häät ovat onnen juhla. Ehkä juuri sen takia niistä pidänkin. Sinä päivänä mielestä häviävät kaikki murheet mitä vain saattaisi keksiä, ympärillä näkee vain pelkkiä onnen kukkasia. Vaikka olenkin näin nuori, odotan nyt jo häitäni ja vain arvata saattaa kenen kanssa niitä häitä silloin vietän. Sen näkee sitten. Seuraavat häät joihin itse osallistun ovat lauantaina, nimittäin serkkuni Hildan häät. Onnea jo etukäteen!


-Rosa

Kotimatkalla

"Kotimatkalla katsoin niitä ohikulkevia
missä se päätetään kuka saa sen pienen palan onnea?
Kotimatkalla se iski äkkiä mun lävitse
oonko mä kertonut koskaan kuinka tärkeä oot minulle?
Me näimme sinne mihin muut ei nää,
pieni siivenisku vain ja kaikki häviää."


Huomenna on maailmanlaajuinen ystävänpäivä. Englanniksi valentines day. Mieti noiden kahden sanan eroa. Mitä tuo päivä merkitsee sulle? Joillekkin epätoivoisille sinkuille se muistuttaa siitä että he yhä ovat sinkkuja, rakastuneille pareille se muistuttaa siitä, että heillä on joku jota rakastaa, toisille se taas ei merkitse yhtään mitään. Entä itselleni, mikä merkitys ystävänpäivällä on minulle? En itse ole koskaan nähnyt tuolla päivällä mitään sen erikoisempaa arvoa, vain yksi päivä muiden joukossa jolla on vain tuollainen nimi. Tottakai ala-asteella kirjoitin kavereille kortteja ja ostin niitä pieniä sydämen muotoisia Hello Kitty pyyhkeitä, jotka avautuvat kun ne laitetaan veden alle. Sitähän kaikki tekivät. Kun annoit sen kortin sille kivalle kaverille, mietitkö yhtään onko se vain traditio, vai onko sillä oikeasti joku merkitys? Nykyään kun itse en ainakaan millään tavalla panosta ystävänpäivään, tulee mietittyä, että pitäisiköhän.


Jenkeissä kyseinen valentines day on varmaan asteikolla yhdestä kymppiin samalla tasolla kun joulu. Sitä juhlitaan isosti, niin kuin siellä ison meren toisella puolella on aina tapana. Jos et löydä itsellesi "valentinea" saat samantien kuolla häpeään ja olet maailman yksinäisin ihminen. Ihan oikeasti, missä järki? Tuo valentines day saa 10-vuotiaat voivottelemaan siitä että he ovat sinkkuja. Kun mä olin sen ikänen, ainut asia mistä mä huolehdin oli se, että mä leikkasin mun barbin hiukset liian lyhyiksi. Ja just tän takia mä tykkään siitä, että Suomessa tuo on nimetty ystävänpäiväksi. Ystävänpäivän pointtina on siis toiselta kannalta mietittynä se, että muistetaan niitä ystäviä ja kiitetään siitä, että he ovat täällä meitä varten aina kun me heitä tarvitsemme. Mietippä, milloin olet viimeksi kiittänyt ystäviäsi tai muita läheisiäsi ja kertonut heille kuinka paljon he sinulle merkitsevät? Et varmaan vähään aikaan. Joten huomenna, kun siihen on nyt päiväkin väsätty, muista ystäviäsi. Ei lahjoin tai kortein, vaan sanoilla. Kerro heille kuinka paljon välität heistä ja miten kiitollinen olet heille siitä, että he ovat luonasi. Niin minä ainakin ajattelin tehdä. 

Kun itse olen tälläinen ei niin epätoivoinen sinkku, ei ystävänpäivällä ole mulle rakkaudessa merkitystä. Ainakaan vielä. Onko teidän mielestä kornia kertoa ihastuksen kohteelle tunteistaan ystävänpäivänä? Mielestäni se on vähän. Mutta kuka sanoo, että se on huono asia? Kuitenkin se saattaa oikeassa tilanteessa olla tosi suloista ja ainakin sen päivämäärän muistaa helposti. Sööttiä se vain on. Jos siitä ei sitten tee liian kornia tuomalla vaikka punaisessa sydänrasiassa suklaata punaisten ruusujen kera. Se menisi mun maulla ainakin ihan liian yli. Itse voin kuitenkin ilmoittaa, että en tuota ehkä jossain piilevää tunteidenpaljastusta aio tehdä tänä kyseisenä "romanttisena" päivänä, matkaan tuli nimittäin pari mutkaa ja muutenkin ujous pistää liikaa esiin. Nimimerkillä liiallinen rohkeuden kerääjä.


Lähden perjantaina Barcelonaan, saa nähdä tuleeko huomenna mitään tekstiä. Jos ei, nähkäämme sitten kun olen syönyt itseni läskiksi. 

-Rosa

Life is wonderful

"It takes no time to fall in love
But it takes you years to know what love is
It takes some fear to make you trust
It takes those tears to make it rust
It takes the dust to have it polished."


Tuli sellainen olo, että pakko kirjoittaa vähän lisää, pää ei saa rauhaa jos en pääse kirjoittamaan. Joten nyt tässä pohdiskelen vähän kaikenlaista, en tiedä tuleeko tästä se jännä postaus vai ei. Saapi nähdä.


Ensinnäkin mä haluan puhua siitä miten pettynyt mä oon tähän yhteiskuntaan. Rupesin tänään mietiskelemään sellaista asiaa, että miksi jollain tavalla kehitysvammaisia ihmisiä syrjitään? Koska mulla itsellä olisi voinut olla jonkin asteen aivovaurio syntyessä, napanuora oli kiertynyt sen verran tiukasti kaulan ympäri. Onneksi mun ihana Anne-doula oli paikalla ja tajusi ettei kaikki ole hyvin, eikä mulle sitten mitään käynyt ja tälläinen neiti musta on sitten muodostunut. Miettikää itseänne jos olisitte sellaisessa tilanteessa. Haluaisitteko te, että teitä katsottaisiin jotenkin tosi oudosti tai teitä kohdeltaisiin erillä tavalla? Mun mielestä se olisi ainakin tosi alentavaa. Hekin ovat ihmisiä, aivan kuten me kaikki muut miljardit. Kaikkia pitää kohdella samalla tavalla, kaikki me ollaan samanarvoisia tässä maailmassa. 

Toinen asia on suomalaiset. Myönnän, löydän itsestäni päivittäin perisuomalaisia piirteitä. Tänään kuitenkin tanssitunnilla olin todistamassa taas täysin suomalaista pidättyväistä meininkiä. Meillä oli sijaisena ihanan iloinen brasilialainen mies jolla oli niin hauskaa koko tunnin. Tuli kohta jossa hän pyysi meittä kaikkia huutamaan jonkun tietyn jutun ja kun se kohta tuli, kukaan ei huutanut. Kokeilimme uudestaan kolme kertaa ja kolmannellakin kerralla vain Chartti huudahti, joka sai meidät muut vaan naurahtelemaan. Miksi? Miksi me emme vaan voineet vapautuneesti pitää hauskaa ja huutaa mukana? Vaikea vastata, sillä en itsekään tehnyt niin kuin pyydettiin. Kai se johtuu siitä ujoudesta tai siitä, että emme halua tehdä itseämme tyhmän näköisiksi. Tuntuu niin tyhmältä kirjoittaa noin. Meille on annettu elämät elämistä varten. Miksi ihmeessä meidän pitäisi vain pidättäytyä siellä suojakuoressa ja katsoa kun muut pitävät hauskaa ilman itsensä nolaamisen pelkoa? Eläkää ihmiset! Todistakaa, ettei suomalaisten tarvitse aina olla niin suomalaisia, näyttäkää maailmalle, että kyllä meistäkin on johonkin. Sitten sitä mietitään, miksi suomalaiset eivät pärjää ulkomailla. Se johtuu vain siitä, ettemme uskalla astua eteen ja näyttää olevamme erilaisia ja erityisiä. En voi luvata, että itse tekisin näin, mutta kokeilkaapa ihan mun vuoksi tehdä näin; eläkää. Ottakaa kaikki irti ja pitäkää vain hauskaa. Teillä ei ole mitään menetettävää.

Mun oli tarkotus kirjottaa tähän loppuun joku tosi koskettava ja riipaseva tarina mut sit en jaksanukkaa ja lopetan tän tähän. Joku toinen kerta sitte.

-Rosa

Born to try

"No point in talking what you should have been
And regretting the things that went on
Life's full of mistakes, destinies and fate
Remove the clouds, look at the bigger picture
All that you see is me
And all I truly believe
That I was born to try."



Elämässä on niin paljon asioita joita haluaisi muuttaa. Osaa niistä pystyy, osaa taas ei. Minä esimerkiksi haluaisin palata ajassa taaksepäin viime kesään ja pyyhkiä pari tehdyksi tullutta virhettä pois. Mitä se muuttaisi? Aika paljon. Ehkäpä jopa kaiken. Sitä pidemmälle pohtiessa se muuttaisi pari erittäin selvää asiaa. Kuitenkin, en voi tietää ketä ihmisiä vierelläni olisi nyt. Olisinko kuitenkaan yhtä onnellinen tai muuten samanlainen kuin nyt? En usko. Olisin todennäköisesti väleissä väärien ihmisten kanssa, ihmisten kanssa jotka eivät tee minulle hyvää, kun taas osa näistä nykyisistä ystävistäni ei olisi tässä nyt. Sitä miettien, olen lopulta tyytyväinen myös niihin virheisiin joita olen tehnyt. Ilman niitä en olisi oppinut ja nyt tiedän etten tee samoja virheitä uudelleen. Niin kuin minulle on monta kertaa sanottu, opin asiat kantapään kautta. 

Asioita joita pystyisin muuttaa on paljon. Pystyisin muuttaa elämäntapojani terveellisempään suuntaan (sitä itse asiassa teen jo), opetella vihdoin soittamaan kitaraa, pääsemään irti peloistani ja antaa vain mennä. Peloistani puhun paljon, omasta mielestäni vähän liikaa. Yksi suurimmista unelmistani on se, että oppisin sen pelottomuuden taidon. Pelko nimittäin estää minua elämästä. Eilen illalla ystäväni heitti idean, että lähtisimme kaveriporukan kanssa laskettelemaan joku päivä. Heti minut valtasi pelko. Ennen laskettelin todella innoissani joka ikinen talvi ja minua ei pysäyttänyt mikään. Pari vuotta sitten kuitenkin lopetin, sanoin että kyllästyin siihen ja nykyään väitänkin vihaavani laskettelua. Se on kyllä osittain totta, en pidä siitä enää, mutta en minä sitä vihaakaan. Kokeilin tämän takia lumilautailua. Olin siinä hyvä, opettajani kehui minua, mutta kuitenkin pian päästin tämän kuuluisan pelon valloilleen ja lopetin senkin siihen. Joten tosiaan en vihaa laskettelua enkä lumilautailua, pelkään vain molempia. Ja nyt kun taas onnistuin poikkeamaan aiheesta niin tämä liittyi tuohon asioiden muuttamiseen sillä tavalla, että pystyisin ihan hyvin tämänkin muuttaa. En vain vielä ole selvittänyt miten. Toivottavasti pian, sillä haluan oppia elämään.

Elämässäni on myös järjettömän paljon asioita joita en todellakaan muuttaisi mistään hinnasta. Esimerkiksi en haluaisi luopua minulle erittäin tärkeästä kaveriporukasta, tiedätte kyllä ketä olette. Vaikka en aina viihdykään tässä koulussa, en silti enää tässä vaiheessa vaihtaisi sitä. Siinäkin on hyvät puolensa. Vaikka välillä tuntuu siltä, että vanhemmat ovat niin ärsyttäviä ja sisko on maailman tyhmin, en kuitenkaan vaihtaisi perhettäni mihinkään. Ei elämäni loppujen lopuksi sen kamalampaa ole, varsinkin nyt kun Aukku on taas kuvioissa ja en voi vain kuvailla miten onnelliseksi se minut tekee. Kiitos että oot ihana. Pus.

Oon saanut tässä tosi paljon kehuja blogistani, en oikeasti ole missään vaiheessa kuvitellut että tykkäisitte tästä niin paljon. Päinvastoin, ajattelin että jutut pyörivät ympyrää ja näitä lukiessa tylsistyy, varsinkin kun olen tosi laiska laittamaan kuvia. Positiivinen palaute piristää aina päivää, kiitos!

Tästä postauksesta piti tulla vähän erilainen, mutta sen tosi jännän postauksen säästän vaikka huomiseksi....pidetään jännitystä yllä.

-Rosa

If I were a boy

"If I were a boy
I think I could understand
How it feels to love a girl
I swear I'd be a better man
I'd listen to her 
'Cause I know how it hurts
When you lose the one you wanted
'Cause he's taking you for granted
And everything you had got destroyed."




Myönnä, oot ihan varmasti joskus miettinyt että "voi kun oisin jätkä, niillä on helpompaa" tai toisinpäin. Mä ainakin olen. Sitä tulee mietittyä varsinkin kun itse viihdyn enemmän toisen sukupuolen seurassa. Kun heidän käyttäytymistään seuraa, sitä rupeaa miettimään, että miksi en itse voisi olla samanlainen? Jätkän elämä näyttää niin helpolta, helppo vaan riehua päättömästi ja olla oma itsensä. Uhkarohkeus vie asioita nopeammin eteenpäin kun mulla on koskaan mennyt. Ja se miten ainakin ne mun kaverit saattaa yhtäkkiä vaan ruveta laulamaan jotain biisiä välittämättä siitä meneekö se ihan väärin, ei multa onnistu. Siinä asiassa olen liian perfektionisti. Mutta miksi annan sen estää? Siinä esimerkiksi on miesten ja naisten ero. Naisissa yleensä on hiukkasen enemmän perfektionistin vikaa kuin miehissä ja he pelkäävät mokaavansa tai näyttävänsä noloilta. Omasta mielestäni itsensä nolaamisessa ei ole mitään vikaa, varsinkaan siinä vaiheessa kun mokilleen oppii nauramaan. Vaikka tuon taidon osaankin, miksi en silti voi vaan päästää irti siitä hillitystä suojakuoresta välillä? Jotkut mun tätä lukevat kaverit saattaa naurahtaa nyt vähän, myönnetään, en mä ole siitä hillityimmästä päästä. Varsinkaan niiden seurassa. Silti, voisin olla vieläkin spontaanimpi ja rennompi jos vain haluaisin. Tai siis uskaltaisin. Tätä kadehdin eniten pojissa, sitä spontaaniutta ja pelottomuutta jota en itse omaa. 

Toinen asia mitä kadehdin on se, että kaikesta ei tarvitse tehdä draamaa. Tämä on se yksi isoimmista syistä miksi hakeudun yleensä miespuolisten ihmisten seuraan. Nyt kun asioita myöntelemään rupesin, niin voin vaan sanoa, että totta puhuen olen itsekin aikamoinen drama queen. Välillä saatan suurennella pienistä asioista niin dramaattisia, että alkuperäisestä jutusta on vain pieni palanen jäljellä. Se kuuluu vain tähän naiseuden huonoihin puoliin. En onneksi kuitenkaan ole pahimmasta päästä, niitäkin on tullut vastaan tässä lyhyen elämäni aikana. Mutta siis palataampa jutun ytimeen. Juttu menee suunnilleen näin; Jos joku jätkä tekee jotain mikä ärsyttää toista, nyrkki käväisee pari kertaa kaverin naamassa ja juttu jää siihen. Taas täällä naisten keskellä aloitetaan kunnon sota. Selkäänpuukotusta, toisista pahaa puhumista, juoruja, vihaa, huutoa, tekstarisotaa, haukkumista, välien katkeamista......se on draamaa pahimmillaan. Huomaatte varmaan mitä tarkoitan? Ei kukaan tuollaista ainaista draamaa kestä.

Kuitenkin musta tuntuu, että naiset ajattelee miesten elämän olevan helpompaa kuin mitä se kuitenkaan loppujen lopuksi on. Tuossa kyseisessä Beyoncé:n "If I Were a Boy" biisissä suurennellaan asioita mielestäni todella paljon, niin kuin meillä naisilla on tapana. Käyppä tässä välissä lukaisemassa nuo sanat ja vastaa tähän kysymykseen; onko tuossa biisissä olevat väittämät totta? Oma vastaukseni kuuluu näin: Ei. Ihan oikeasti, ei joka ikinen jätkä petä tyttöystäväänsä aina kun silmä välttää. Ja samoin tuo kännykkäjuttu. Ainakin mun parhaat jätkäfrendit vastaa mun puheluihin ja viesteihin suunnilleen heti kun mä soitan, eikä näyttele että on tekemässä jotain muuta. Tossa biisissä haukutaan jätkät maanrakoon. Mun mielestä miespuoliset ihmiset tarvitsis paljon enemmän kunnioitusta naisilta kun he nykyään saavat. Ei heidänkään elämä ole kuin ruusuilla tanssimista, vaikka meistä naisista välillä tuntuukin että me olemme ainoita tässä maailmassa joilla kaikki kaatuu niskaan. Nyt kerronkin oman mielipiteeni tuntemistani jätkistä.

Mä olen tutustunut elämäni aikana niin moniin eri jätkiin. Kaikki he ovat erilaisia luonteeltaan ja ulkonäöltään. Kuitenkin heissä kaikissa on se sama piirre; syvällä sisimmässään, tai ei edes niin syvällä, he eivät ole niin varmoja itsestään kuin ulospäin näyttää. Jätkilläkin on omat ongelmansa, osa niistä muistuttavat yllättävän paljon samanlaisia kuin meidän naisten ongelmat. Joten naiset, älkää aliarvioiko miehiä. Vaikka maailmassa on niitä inhottavia jätkiä jotka saavat meidän itsetuntomme putoamaan nollille, on niitäkin jotka sen nostaa takaisin ylös. Nimittäin omassa elämässäni uskollisimmat ystäväni ovat olleetkin juuri jätkiä. Joka kerta kun olen tarvinnut kuuntelijaa, joku heistä on aina ollut kuuntelemassa ja auttamassa. Kun tunsin oloni epävarmaksi hame ja korkkarit päällä, sain kuulla olevani kaunis, vaikka en sitä edes pyytänytkään. Kun olin juuri tullut sisälle -20 asteisesta ulkoilmasta ja olin umpijäässä tietäen joutuvani vielä viemään koirat ulos, yhden ihmisen muistutus villasukista lämmitti jo niin paljon, että en niitäkään enää tarvinnut. Kun leirillä hartauteni jälkeen koin pienen romahduksen, ensimmäiset jotka olivat tukemassa, olivat jätkiä. Olin kerran vihainen yhdelle entiselle ystävälleni ja hän toi minulle jätskiä. Voin nyt suoraan sanoa, että olin juuri haukkunut hänet ja sanonut etten halua nähdä häntä, mutta hän silti jätti sen Ben&Jerry's purkin sinne ulos odottamaan. Vaikka emme enää ole väleissä, arvostan sitä. Nämä ja monet muut pienet asiat todistavat sen, että pohjimmiltaan mielestäni jätkät ovat jopa parempia ihmisiä kun me naiset.


-Rosa

Väsyneet maan

"Kun taivas laulaa
Meidän sielussamme soi
Kun taivas itkee
Lohdun helmet pisaroi
Kun taivas hymyilee
Meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi."



Isosleiri. Mitä kaikkea se voikaan pitää sisällään. Tämän puolentoista vuoden isoskoulutuksen toinen leiri oli viime viikonloppuna ja pakko sanoa, se oli yksi niistä elämäni parhaista viikonlopuista. Tämän blogikirjoituksen omistan siis sille leirille, sillä siitä on paljon sanottavaa. 


Perjantaina illalla lähdimme bussilla kohti Velskolaa. Sinne oli kiva lähteä, sillä tunsin ennestään jo jokaisen leirille tulijan, joten mitään uusiin ihmisiin tutustumisen ujoutta ei löytynyt varmaankaan kenestäkään. Tuo perjantai ei ollut mennyt minulta oikein putkeen ja ajattelin olevani ainakin tuon ensimmäisen illan muissa maailmoissa. Kuitenkaan näin ei käynyt. Bussiin astuttuani, nähtyäni ne ihmiset, mieliala koheni huimasti ja kaikki päivän aikaisemmat murheet vain pyyhkiytyivät pois mielestäni. Sinä iltana ei tapahtunut oikein mitään sen mullistavampaa, pidettiin vaan hauskaa, varsinkin iltaohjelman minuuttipelit jäivät mieleen. Huoneporukakseni sain Kristan, Essin ja Viivin. Kristan kanssa olisin kuitenkin ollut samassa huoneessa, mutta Essi ja Viivi olivat siihen tosi kiva lisä, varsinkin kun riparin kautta olin heihinkin jo tutustunut. Juttelimme ja nauroimme illalla vaikka kuinka pitkään ja niin kuin Viivi totesi, mikä tapahtuu siinä huoneessa, pysyy siinä huoneessa. Joten siitä ei siis sen enempää.

Lauantaiaamuna kaikki olivat ihan unessa, ainakin minulla oli heräämisessä hiukan ongelmia. Uutinen siitä, että aamuhartaus pidetään ulkona, ei hirveästi siinä vaiheessa siis piristänyt. Saimme jokainen mukaamme ohjeet hartauden pitämisestä, ne siis olivat itsenäiset hartaudet. Se hetki jäikin loppujen lopuksi minulle mieleen yhtenä leirin parhaista. Seisoin lumihangessa edessäni luminen metsä ja lumen peittämää niittyä, aamu oli todella kirkas ja kaunis, vaikka taivas olikin pilvinen ja lumihiutaleet leijailivat maagisen hiljaa. Se hetki oli jotenkin niin sanoinkuvaamattoman hieno. Sai kunnolla hengähtää, ei ollut mihinkään kiire.

Palattuamme sisälle aloitimme leirin pääaiheen. Hartaudet. Meidät oli jaettu edellisenä iltana hartausryhmiin ja hartausryhmät pareihin, joiden oli tarkoitus valmistella ja pitää omat hartaudet pitkin päivää, merkittyinä aikoina. Minä sain parikseni Niken, aiheemme oli uskon elämän hoitaminen ja aikamme oli päivän viimeinen, iltahartaus. Hartauden suunnittelu ei meiltä lähtenyt aluksi oikein käyntiin, koska emme ensinnäkään tajunneet aiheen ideaa. Onneksi Heli selitti mulle vähän mitä tuolla tarkoitetaan ja valitsimme pääaiheeksemme rukoilemisen. Tarkoituksena olisi siis laulaa pari laulua, minä kertoisin tarinan ja Nikke lukisi Raamatunkohdan ja rukouksen. Suunnitelma oli valmis mutta silti niin keskeneräinen. Loppujen lopuksi ajauduimme tekemään ihan jotain muuta kun sitä hartautta ja pian aika loppuikin kesken. Turvauduin vaan siihen ajatukseen, että onhan tässä koko päivä aikaa, kyllä mä muistan sen tarinan ylös kirjoittaa.

Seuraavana alkoi iltaohjelman suunnittelu. Sitä varten meidät jaettiin taas ryhmiin. Itse olin enemmän kuin tyytyväinen omaan ryhmääni, nimittäin siihen kuuluivat lisäkseni Haba ja Oula. Aiheenamme oli kuivikset, niin kuin me haluttiin. Meilläkään se suunnittelu ei lähtenyt käyntiin koska aina oli jotain mielenkiintoisempaa tekemistä. Tuon suunnittelun lomassa kävimme ottamassa kaverikuvat, minä tietenkin Haban, Oulan ja Kristan kanssa. Tällä hetkellä tuo kyseinen kuva on yöpöydälläni, koska tuo on varmaan ainut kuva meistä neljästä. Tai no ainut normaalia lähentelevä kuva. Kuivikset suunnittelimme vasta päivävapaalla ja niistä tuli oikeasti kuivimmat läpät ikinä, niin kuivat että kahta niistä ei edes tajuttu. No ei se mitään, meillä oli ainakin hauskaa. 

Heli piti meille päivävapaan ja toisen hartauden jälkeen tunnin, jonka aiheena oli "Minun Raamattuni". Tutkimme siellä vähän Raamatuntekstejä ja lopulta koristelimme Raamattumme tarroilla. Itselläni ei ollut omaa mukana, niin päädyin liimaamaan niitä tarroja naamaani. Onhan sekin tapa. Tunnin jälkeen oli minipötkis, johon mä meinasin nukahtaa. Kun lopulta onnistuin raahaamaan itseni ylös sieltä lattialta, menin istumaan sohvalle ja löysin Niken koristelemassa Haban kitaraa niillä samaisilla tarroilla. Siitä tuli loppujen lopuksi oikeesti tosi hieno, mä lisäsin siihen myös pari tarraa. Ja Haba tykkäs siitä ja se on pääasia. 

Seuraavana oli päivän kolmannen hartauden vuoro jonka aikana tajusin, että seuraava hartausvuoro olisi omani enkä ollut vieläkään onnistunut kirjoittamaan sitä tarinaa. Emme myöskään olleet päättäneet biisejä jotka laulaisimme. No, hartaus olisi vasta klo 22.30 ja päivällisen jälkeen olisi saunavuorot ja itse kun en saunaan ollut menossa, olisi minulla kahden tunnin vapaa. Kyllä siinä ehtisi.

Päivällisellä Aksu tuli sanomaan mulle, että vapaa-ajalla pelataan jungle speediä. Tottakai mä menin mukaan, onhan mulla vieläkin ikuisuustavoitteena voittaa Aksu siinä. Se parituntinen meni sitten siinä, että me pelattiin jungle speediä ja unoa ja mua peloteltiin stenkuilla pimeessä huoneessa. Se on nyt todistettu, mä pelkään kaikkea. Paitsi en enää niitä stenkkuja. Kai.

Iltaohjelma oli mun mielestä tosi hyvä, varsinkin siihen verrattuna, että me saatiin tehdä se itse. Siinä oli mukana kaikki meidän suosikkileikit, esimerkiksi ponileikki. Mulla ainakin oli tosi hauskaa. 

Iltaohjelman jälkeen katsoin kelloa ja tajusin, että vain puolen tunnin päästä olisi aika pitää hartaus enkä ole vieläkään kirjoittanut sitä tekstiä. Silloin päätin, että en aiokaan kirjoittaa sitä. Kerron sen omin sanoin, improvisoin. Kuitenkin arvelin olevan parempi, että kerron sen Kristalle ensin, että itse edes tiedän vähän mitä olen kertomassa. Nyt olen tyytyväinen että tein niin.
Kävimme Niken kanssa järjestelemässä paikkoja ennen hartauden alkua ja muuttelimme vähän hartauden järjestystä, muuta ei sitä ennen oikein ehtinyt tehdä. Ennen kuin tajusinkaan, oli mun aika kertoa tarina. Siitä en nyt kerro sen enempää, mutta loppujen lopuksi se kai sitten meni ihan hyvin, sillä itseni lisäksi sain monet muutkin kyynelehtimään ja se tekikin tuosta illasta minulle ja muille huoneessa oleville varmaankin ikimuistoisen. 

Sunnuntaina kun tulin kotiin, olin surullinen siitä, että leiri loppui, mutta kuitenkin onnellinen. En ollut asettanut tälle viikonlopulle mitään suurempia tavoitteita, halusin vain että siitä tulee hyvä. Siitä ei todellakaan tullut hyvä, vaan paljon enemmän. Se yhteenkuuluvuus, myötätunto ja toisista välittäminen mikä tuossa porukassa on, on ainutlaatuista. Voin suoraan sanoa, että en varmaan koskaan ole tuntenut itseäni noin aidosti omaksi itsekseni kuin noiden ihmisten kanssa. Heidän kanssaan ei tarvitse esittää mitään, he hyväksyvät kaikki sellaisina kuin he ovat. Tämä viikonloppu oli todellakin kokemisen arvoinen. Kaikille mukana olleille suuri kiitos, tämä leiri ei olisi ollut samanlainen ilman teitä. 

-Rosa

ps. kunniat Kristan kameralle josta nää kuvat on otettu