Yellow

"I came along,
I wrote a song for you
and all the things that you do,
and it was called 'Yellow'."


Vuoden eka postaus. Jännää. Tää vuoden vaihtuminen ei hirveesti tuntunut missään, olin varmaankin jo totutellut tuohon vuoteen 2013. Silti kun katson tota lukua, olen jotenkin tosi hämmentynyt. Ei tunnu vuodelta 2012 eikä vuodelta 2013. Ehkä joltain siltä väliltä tai sitten vaan joltain ihan muulta vuodelta. Kyllä tähän varmaan jossain vaiheessa tottuu.

Minkälaiset mun ekat päivät sitten oli? No, tän vuoden ensimmäisenä päivänä mä nukuin vähän liian pitkään ja olin aamulla, tai no melkeen illalla, ihan sekasin kellonajoista ja kaikesta. Joten pidettiin se vaan leffankatsomispäivänä.

Tokana päivänä nukuin kans tosi pitkään ja olin illalla kavereiden kanssa, ne tuli meille. Meidän oli alunperin tarkoitus tehdä jotain hyödyllistäkin, mutta se jäi vähän siihen että yks pelas pokemonia kännykällään ja me muut löhöttiin mun sängyllä, kuunneltiin musaa, juteltiin, ja vaan säädettiin niin kun aina. Mut siitä illasta jäi mulle tosi hyvä fiilis, joten en valita. Menin siitä sitten Kristan kanssa niille yöksi, jossa meillä oli ihanaa. Krista on sellanen ihminen jonka kanssa ei tartte miettiä mitä tekee tai huolehtia siitä että onko toisella tylsää. Kyllä meistä jompi kumpi sanoo suoraan jos haluaisi tehdä jotain muuta, mutta ei. Krista koristeli huoneensa seiniä, mä löhösin Kristan sängyllä ja me juteltiin kaikesta. Tollasia päiviä sais mun mielestä olla enemmänkin.

Torstaina nukuttiin taas pitkään, vaikka ei alunperin pitänyt. Sekin aamu/iltapäivä meni siinä sohvalla löhöilyssä ja tv:n töllöttämisessä. Se aamu oli meille molemmille hyvä, osittain siksi, että sitä edellinen ilta oli ollut niin hyvä ja osittain muista pienistä syistä. Käveltiin Kristan kanssa sitten yhdessä melkeen meille asti, jossa mä sitten keksin että voisin tehdä ruokaa kun ei muutakaan tekemistä ole. Siinä sekin päivä sitten meni.

Perjantai oli kiva päivä. Menin kaupungille kolmen mulle äärettömän tärkeän ihmisen kanssa joista kahta nään valitettavan harvoin. Kerrankin kävi näin että kaikille tämä päivä kävi ja pääsimme taas juttelemaan ja pitämään hauskaa yhdessä. Keksittiin sitten yhtäkkiä että voitaisiin mennä katsomaan joku leffa. Leffaksi päätyi epäyksimielisellä päätöksellä (heh) Hobitti, joka oli todella hyvä. Suosittelen. Itse en tiedä mitään Taru sormusten herrasta- trilogiasta, eikä se haitannut. Leffassa pysyi hyvin mukana ja ei tylsistyttänyt vaikka leffa kestikin kolmisen tuntia. Mäkkärin kautta nappasin Vilman mukaani ja menimme meille. Päädyimme kuvaamaan siskoni videokameralla videon meidän matkasta makuuniin. Se oli paljon tylsempi kuin Hobitti (ja niin on myös tämä blogiteksti), vaikka kestikin vain vartin. Läskitimme, katsoimme leffan, läskitimme vähän lisää ja kyllähän sitä nukuttuakin tuli. 

Tänään, lauantaina, olin töissä Joulumaailmassa pari tuntia. Tuon työn parhaat puolet ovat lämmin tee, söpöt pienet lapset ja hyvännäköiset turistipojat, huonot puolet taas se kun tee loppuu, näpit jäätyy ja turistipojat vaihtuvat mua parikymmentä vuotta vanhemmiksi flirttaileviksi turistimiehiksi. No, asioilla on puolensa. Kotona katsottin äitin kanssa Nälkäpeli. Muuta en ole sitten ehtinyt tehdäkään, nyt kirjoitan blogia.

Huomenna on viimeinen lomapäivä ja arvatkaa mitä teen? Töitä. Totta puhuen on ihan hauskaa mennä sinne pariksi tunniksi seisoskelemaan ja vähän auttelemaan hommissa, kun se palkitaan leffaillalla kavereiden kanssa. Ainakin teen viimeisenä päivänä jotain muuta kun nukun iltaan asti, syön ja menen uudestaan nukkumaan. Vaikka houkutteleehan sekin. 

Mulla oli tarkotus lopettaa tää teksti tähän, kirjottaa että "tähän nyt ei tullutkaan mitään pohdiskelevaa pätkää", mutta yhtäkkiä tekee vaan mieli kirjottaa jotain vähän enemmänkin. On tää kirjottaminen koukuttavaa.

Mutta niin anyways mitäs mun pitikään teille vielä kirjotellan. Ainiin. Tälläisillä luottamusongelmaisilla ihmisillä kun mulla tulee elämässään vastaan sellainen vaihe aika usein että haluaisi luottaa johonkin ihmiseen, ja ehkä luottaakin, mutta silti pelkää koko ajan, että jutut lähtee kiertämään. Tämä saattaa johtua siitä, että luottamus on petetty niin monta kertaa, tai sitten se johtuu pelosta tuota luottamuksen pettämistä kohtaan. Kuitenkin, mistä tiedät kehen voi luottaa? Tähän en sano, että sen tuntee, koska itselläni ei ole käynyt niin. Ehkä sen vaan huomaa siinä vaiheessa kun tuo ihminen tuntee sinut paremmin kun tunnet itsekään tai huomaat että hän tietää sinusta asian jota et itse muistanut tai et tiennyt hänen tietävän. Joku asia tapahtuu ja tajuat, että kyllä hän on luottamuksesi arvoinen. Minulla on elämässäni kuusi ihmistä jotka ovat jollain tavalla ansainneet luottamukseni. 
Yhden heistä olen kirjaimellisesti tuntenut koko elämäni. Olemme tunteneet niin kauan kuin muistan, olemmehan me sukua. Hänestä vain tiedän että hän ei kerro mitään kenellekkään. Miksi kertoisi? Ja tiedän että vaikka koko muu maailma lähtisi, hän jää.  Häneen olen luottanut aina.
Yksi heistä on paras ystäväni. Hänet olen tuntenut melkein kymmenen vuotta, parhaita ystäviä olemme kuitenki olleet vasta pari vuotta. Vaikka hän muuttikin äskettäin pienen välimatkan päähän minusta, eli kauemmaksi kuin 20m, meillä on kuitenkin sellainen erikoinen side joka pitää meidät yhdessä. Muutenkin soitamme toisillemme vähintään kerran viikossa ja näemme koulussa joka päivä. Hän voitti luottamukseni kun hän otti riskin ja luotti minuun.
Kaksi heistä ovat minulle kuin veljiä. Toisen olen tuntenut kohta vuoden ja hän on minua tasan viikon vanhempi, vaikka ei sillä sinänsä mitään merkitystä tässä koko kirjoituksessa ole. Toisen heistä olen tuntenut suunnilleen kolme kuukautta. En kyllä ymmärrä miten se on mahdollista, tuntuu kuin olisin tuntenut noi molemmat jätkät koko ikäni. Niin tärkeitä he mulle ovat. Heihin luottamukseni on vaan tullut ajan myötä, heihin luotan ilman mitään erikoista syytä.
Yhden heistä olen myös tuntenut noin kolme kuukautta ja sinä aikana olen saanut yllättyä monta kertaa siitä miten samanlaiset ajatukset meillä on. Hänelle voin puhua suunnilleen mistä vaan ja hänellä on aina aikaa kuunnella, niitä hetkiä ei ole vielä ainakaan hirveästi tullut kun ei ole ollut aikaa kuunnella. Hän on myös mulle tietyllä tavalla kuin isoveli, sellainen tuki ja turva aina kun sellaista tarvitsee. Häneen olen luottanut alusta asti aika vahvasti, kuitenkin vasta pari päivää sitten aloin luottaa häneen 100% varmuudella, tiettyjen asioiden loksahdettua paikoilleen.
Yksi heistä on niin ihmeellinen ihminen. Pieni tyttö täynnä paljon suuria tunteita. Hän on samalla lailla tosi retu kun mä ja sen takia me nauretaankin paljon. Tän ihmisen seurassa voin itkeä, rageta, nauraa, tehdä ihan mitä vaan. Silti me ollaan tosi läheisiä ja toivon että me pysytään näin läheisinä vielä kauan. Häneen aloin luottaa yhdellä leirillä kun puhuimme kolme tuntia taukoamatta ja vuodatimme ensimmäistä kertaa toisillemme koko elämäntarinamme.
Ja näitä ihmisiä mä kiitän. Kiitän viime vuodesta, paria teistä myös kaikista edellisistä, kiitän kaikista hetkistä, muistoista, sanoista. KIITOS. Te ootte mulle tärkeitä.


Semmonen. Nyt, hyvää yötä.


-Rosa