"Another year you made a promise
Another chance to turn it all around
And do not save this for tomorrow
Embrace the past and you can live for now
And I will give the world to you
Speak louder than the words before you
And give them meaning no one else has found
The role we play is so important
We are the voices of the underground
And I will give the world to you
Say everything you've always wanted
Be not afraid of who you really are
'Cause in the end we have each other
And that's at least one thing worth living for"
Niin se taas meni, nimittäin vuosi 2013. Hassua, tämä on jo mun toinen uuden vuoden kirjoitus. En tasan tarkkaan muista mitä viime vuonna kirjoittelin, mutta nyt ajattelin kertoa vähän tästä vuodesta, sillä tämä on tosiaan ollut aika tapahtumarikas ja mun elämässä varsin tärkeä vuosi. Mistäs sitä siis aloittaisi?
Viime uuden vuoden vietin Sipoossa tuttujen luona. Olihan silloin kivaa, pääsi ihan rauhassa katselemaan ilotulituksia ja oli edes lunta. Siitä pääsi siis uusi vuosi käyntiin.
Vuosi 2013 ei alkanut ihan mitenkään parhaalla tavalla. Loman jälkeen palailin takaisin Haukilahden yläasteen 9D luokalle, jossa taas talsin päivät pitkät yrittäen vain kestää läpi. Koulumotivaatio oli nollilla eikä ihmisetkään koulussa olleet niin kivoja että heidän vuoksi siellä olisi jaksanut käydä. Se oli vähän sellaista sumussa kävelemistä se kevät.
Kohokohtia keväässä olivat kuitenkin hiihtolomalla matka Barcelonaan, toinen matka Lontooseen ja kolmas matka lempipaikkaani Comolle ja Milanoon, jossa koin elämäni parhaan kokemuksen eli One Directionin keikan. Tulihan Justin Bieberinkin keikalla käytyä mutta ei se vetänyt vertoja One Directionille. Keväällä oli myös ihan älyttömän mahtava isosleiri, skenenäytös ja ne kaverit jotka pysyivät mukana koko kevään. Ihan mahtavaa porukkaa kun jaksaa pitää kaverin pään ylhäällä. Kiitos siitä!
Sitten alkoi kesä. Heti kesän alkuun saatiin tietää lukiot. Mulla kävi niin onnekkaasti, että en päässyt Tapiolan musalle, anteeks vaan, vaan pääsin Kallion lukioon. En vielä siinä vaiheessa tiennyt miten lottovoitto se mulle oli, se selkisi sitten syksyn puolella.
Samantien lukiopaikan haettuani lähdin ekaa kertaa ikinä isostelemaan Leppävaaran seurakuntaan. Oli tosi hyvä ripari, nimittäin vaikka sain aika haasteellisen raamisryhmän vedettäväksi niin ainakin siinä oppi paljon. Ja pikkuset oli ihan mahtavia. Kiitos siitäkin.
Kesällä ehdin myös mökkeillä, käydä Virossa, Porin jazzeilla ja isostella myös toisella riparilla, tällä kertaa kyllä ihan oman seurakunnan riveissä. Uusia Kalliolaisia kävin myös tapaamassa ja tuli paljon turvallisempi fiilis aloittaa siinä koulussa kun vähän tunnisti naamojakin.
Syksy vihdoin saapui ja koulu sen mukana. Uudessa koulussani sain heti ensimmäisestä metromatkasta kouluun lähtien uusia kavereita, joita sitten matkan varrella lisääntyi. Synttärit tuli, isoskoulutus jatkui, nasut (anteeksi, tervetuliaisjuhlat), tutustumispäivät, ihan mahtava matka Ranskaan.... Kaikki tapahtui kuin nopeutetussa filmissä, mutta ensimmäistä kertaa koskaan en halunnut pysäyttää sitä. Syksyn aikana myös päätin hakea vaihtoon ja sen paikan sitten onnekkaasti sainkin. Nyt vaan odotellaan mihin maahan mut lähetetään.
En oiken osaa sanoa, että missä vaiheessa talvi alkoi, mutta talvella on myös tapahtunut vaikka mitä. Isoskakkosten päätösleiri oli, joka oli aika mahtava. Löysin siellä lauluääneni uudestaan ihan erillä tavalla ja sainkin siitä kiitosta, sekä uusia ystäviä. Joihinkin ihmisiin tuli tutustuttua paremmin kuin olisin osannut odottaa, joka oli todella mukavaa.
Löysin myös itsestäni muutakin. Nimittäin opin ymmärtämään, että en pelkää asioita enää niin paljoa. Uuden koulun ja kaiken sen hyväksynnän tunteen lomassa olen alkanut tajuamaan, että peloista pitää päästää irti ja olen opetellut elämään. Näistä normaaleista taidoista huomasin että osaan neuloa ja piirtää. Myös kitaransoitto alkaa sujua paremmin, into pianonsoittoon lisääntyy ja sain joululahjaksi ukulelen jota on tässä soiteltukin jo tunteella. Tämä on ollut varsinainen yllätyksien talvi, kiitos kaikille siitäkin.
Tämän uuden vuoden aaton suunnitelmat olivat vähän ristiriitaiset. Liisa tuli kipeäksi, joten suunnitelmat hänen kanssaan menivät pieleen, jätin Haban sukujuhlat väliin ja en ihan viitsinyt toiselle puolelle Helsinkiä lähteä Raunan kanssa. Puoli kahdeksan aikaan illalla kun olin laittanut lähes kaikille kavereilleni viestiä menoistaan ja makoilin niskallani lattialla (mielenkiintoinen tieto) ja valitin äidille epäsosiaalisuuttani, niin pelastava enkelini Gaby laittoi viestiä, että pidä kiirettä, kasilta tavataan Stockmannin kellon alla.
Siellä siis tavattiin Gabyn, Katrin, Linnean ja Sofian kanssa. Siitä lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kävimme syömässä nepalilaisessa ja kulutimme aikaa juttelemalla pöydässä vielä pitkään, kunnes kaikki olivat niin väsyneitä että päätimme lähteä ulos.
Mäkin kautta haettuamme Katrille kahvia, suunnistimme Senaatintorille. Pääsimme hyvin lähelle lavaa ja siellä se aika kului hyvin hyvässä seurassa hauskaa pitäessä. Ilotulitukset olivat ehkä mahtavimmat mitä olen koskaan nähnyt, näytin varmaan ihan hölmistyneeltä kun niitä tuijottelin.
Kun ilotulitukset loppuivat, meni varmaan tunti ennen kuin pääsimme Rautatieasemalle. Siinä ihmistungoksessa jäinkin villapaidastani kiinni jonkun laukun solkeen, mutta onneksi ystävällinen ulkomaalainen mies auttoi minut irti. Tuli sellainen fiilis että ehkä tässä maailmassa on vielä toivoa, kun ihmiset vielä auttavat vapaaehtoisesti.
Autossa otin kännykkäni esiin ja aloin vastailemaan uudenvuodenviesteihin. Ilmari kertoi heidän vielä olevan kaveriporukalla rannassa ampumassa raketteja ja kun kävimme hakemassa kuitenkin siskoani sieltä suunnalta niin päätin käydä moikkaamassa heitä. Yllätyksekseni tajusin hetken Ilmarin kanssa juteltuani, että siinä porukassa oli tuttujakin. Pari vanhaa luokkalaistani poikaa oli siellä ja jäinkin siihen pidemmäksi hetkeksi juttelemaan. Oli älyttömän kiva nähdä heitäkin ja kertoa kuulumisia, vaikka suoraan sanottuna siinä porukassa oli nähtävästi pari vettä vahvempaa otettu. No, mikäs siinä, ainakin olivat sosiaalisella tuulella jos sen niin voi sanoa. Oli erittäin hyvä lopetus vuodelle 2013 ja aloitus vuodelle 2014 tällä kertaa. Kiitos siitä.
Haluan vielä kiittää. Kiitän perhettäni siitä, että he mahdollistavat minulle pääsyn vaihtoon toiseen maahan vuodeksi sekä siitä, että meillä on katto pään päällä ja vaikka välillä olenkin ehkä rasittavin lapsi ikinä, jaksatte silti pitää minusta huolta. Kiitos.
Salmen sukua haluan kiittää siitä, että tämä suku pysyy aina yhtä mahtavana. Tälläiseen sukuun on mahtavaa kuulua. Onhan meissä kaikissa vikoja, mutta hyvin pysytään koossa. Kiitos.
Vanhoja kavereita haluan kiittää siitä, että vaikka on ollut vaikeita aikoja, olette pysyneet matkassa mukana ja tukeneet minua kaikessa. Vaikka ei aina puhuttaisikaan usein, side pysyy aina vahvana eikä toivottavasti katkea ikinä. Olette kultaisia, pysykää tuollaisina kuin olette. Kiitos.
Uusia kavereita siitä, että olette ottaneet minut avoimin mielin mukaan elämäänne ja pidätte minusta sellaisena kuin olen. On ollut mahtava tutustua teihin omana itsenäni ja huomata, ettei minun muuta tarvitse ollakaan eikä teidänkään todellakaan. Kiitos.
Kallion lukiota siitä, että tuo lukio on antanut minulle toisen mahdollisuuden elämässä ja toisen mahdollisuuden aloittaa alusta omana itsenäni. Tuo lukio oikeastaan pelasti minut. Kiitos.
Kaikkia muitakin ihmisiä jotka elämääni kuuluvat, aivan sama millä tavalla. Haluan kiittää teitä kaikkia siitä, että olette olleet mukana taipaleellani hyvässä tai pahassa. Aivan sama miten pieni tai iso vaikutus teillä on ollut elämässäni, mutta jokainen teistä on vaikuttanut siihen että tälläinen nuori nainen minusta on kasvanut. Kaikki kokemukset elämässäni ovat kasvattaneet minua ja nyt en voi olla kuin kiitollinen. On mulla juuri nyt yleisesti mahtava elämä.
Kiitos vuodesta 2013 ja aikaisemmistakin vuosista! 2014, odotan sulta paljon.
-Rosa
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
torstai 28. marraskuuta 2013
Bonfire heart
"People like us
we don't need that much,
just someone that starts
starts the spark in our bonfire hearts
This world is getting colder
strangers passing by
No one offers you a shoulder
No one looks you in the eye
But I've been looking at you
for a long, long time
Just trying to break through,
trying to make you mine
Everybody wants a flame
they don't want to get burnt
Well, today is our turn"
Välillä on vaan sellasia päiviä että pitää vaan miettiä sitä että kuinka hyvä elämä meillä oikeesti on. Ja miten jotkut asiat vaan tekee niin onnelliseks että tekis mieli vaan hyppiä ja laulaa ja pysyy siinä hetkessä ja tunteessa koko loppuelämänsä. Tänään mä rupesin tällästä kelailemaan, tai no suunnilleen tunti sitten.
Mun elämään on kuulunut ihan pienestä asti, vähän ku perintönä, kaks laulajaa; Juha Tapio ja James Blunt. Mä muistan joskus ihan pienenä kun äiti soitti autossa Bluntin 'You're beautiful' biisiä ja mä vaan sanoin että "Toi kuulostaa ihan naiselta". En siis oikeestaan sillon tykännyt koko biisistä, mutta sitä on sitten äitin jalanjäljissä jäänyt kuuntelemaan ja vuosien varrelta siitä on tullut mulle yksi tärkeimmistä biiseistä.
Sama juttu Juha Tapion kanssa. Äiti soitti aina automatkoilla Juhan levyjä ja en mä koskaan myöntänyt tykkääväni niistä biiseistä koska ne oli sellasta "aikusten musaa" josta ei lapset tykännyt. Sillon mä ite kuuntelin kaikkia Nylon Beatteja ja Gimmeleitä niin kun kaikki muutkin pikkutytöt siihen aikaan. Vähän ikää kun tuli ja aloin jotain syvällisempääkin puolta kappaleista ymmärtämään niin näitä molempia artisteja aloin biisintekijöinä ja laulajina arvostaa ja vieläkin molemmat kirjoittamisessa esikuvia olleet.
Viime viikon perjantaina me mentiin Juha Tapion keikalle perheen kanssa. Emppu ja iskä lähti erillä autolla kotiin ja siinä kun äitin kanssa käveltiin Espalla, niin äiti kysyi että oisinko halunnut jäädä odottamaan nimmaria. Siinä mä sitten jotain mutisin että nääh, en mä tarvitte. Vaikka oishan sitä halunnut vähän mainita, että tuo mies on mulle sellanen esikuva ollut musiikin saralla. Äiti sai sitten käännettyä mun pään ja lähdettiin takaisin keikkapaikalle ja siellähän se Juha oli. Äiti osti mulle sellasen kirjan joka kertoo hänestä ja menin siihen sitten pyytämään nimmaria. Siinä samalla sanoin jotain tän tapasta 'Pakko vielä sanoo että sä oot ollu mulle aina sellanen esikuva biisien kirjottamisessa, että kiitos siitä.' Sen kun olin saanut ulos suustani niin sanahti Juha siihen eka jotain kiitoksia ja sit nää sanat:'Toivottavasti mä kuulen sun biisin vielä joskus.'
Tänään olin katsomassa Idolsia ja noh, oikeastaan olin siellä sen takia että siellä esiintyi James Blunt. Se oli kans mulle niin hieno hetki, että melkeen tippa linssissä siellä lauloin mukana. Oli kyllä niin mahtava fiilis että huhhuh. Vielä kun se ilmoitti tulevansa kesällä keikalle Suomeen, niin se viimeistään räjäytti mun tajunnan. Niin ja se aksentti.
En nyt sanois tätä hirveen pahaks viikoks, oon nimittäin nyt suunnilleen viikon sisään nähnyt kaks mun idolia. Ei paha, ei paha.
Hassu sattuma tähän päälle oli vielä se, että viime yönä näin unta, jossa oli mukana yks ihminen jota en oo tässä hetkeen nähnyt ja jonka kanssa en oo myöskään hetkeen puhunut. Aamulla vähän pohdin että miks nyt sitten yhtäkkiä uneen ilmesty. Tää henkilö myös jakaa mun kanssa tän James Blunt fanituksen (öh öh) ja sattumoisin sit kävi niin, että kun lähetin videon siitä esityksestä hänelle niin sieltä tuli kuva samasta paikkaa. No, eipä hirveen montaa kertaa tarvinnu miettiä sitä unta enää. Ehkä mä oon joku ennustaja.
Erittäin onnellinen bloggaaja kiittää ja kuittaa.
-Rosa
we don't need that much,
just someone that starts
starts the spark in our bonfire hearts
This world is getting colder
strangers passing by
No one offers you a shoulder
No one looks you in the eye
But I've been looking at you
for a long, long time
Just trying to break through,
trying to make you mine
Everybody wants a flame
they don't want to get burnt
Well, today is our turn"
Välillä on vaan sellasia päiviä että pitää vaan miettiä sitä että kuinka hyvä elämä meillä oikeesti on. Ja miten jotkut asiat vaan tekee niin onnelliseks että tekis mieli vaan hyppiä ja laulaa ja pysyy siinä hetkessä ja tunteessa koko loppuelämänsä. Tänään mä rupesin tällästä kelailemaan, tai no suunnilleen tunti sitten.
Mun elämään on kuulunut ihan pienestä asti, vähän ku perintönä, kaks laulajaa; Juha Tapio ja James Blunt. Mä muistan joskus ihan pienenä kun äiti soitti autossa Bluntin 'You're beautiful' biisiä ja mä vaan sanoin että "Toi kuulostaa ihan naiselta". En siis oikeestaan sillon tykännyt koko biisistä, mutta sitä on sitten äitin jalanjäljissä jäänyt kuuntelemaan ja vuosien varrelta siitä on tullut mulle yksi tärkeimmistä biiseistä.
Sama juttu Juha Tapion kanssa. Äiti soitti aina automatkoilla Juhan levyjä ja en mä koskaan myöntänyt tykkääväni niistä biiseistä koska ne oli sellasta "aikusten musaa" josta ei lapset tykännyt. Sillon mä ite kuuntelin kaikkia Nylon Beatteja ja Gimmeleitä niin kun kaikki muutkin pikkutytöt siihen aikaan. Vähän ikää kun tuli ja aloin jotain syvällisempääkin puolta kappaleista ymmärtämään niin näitä molempia artisteja aloin biisintekijöinä ja laulajina arvostaa ja vieläkin molemmat kirjoittamisessa esikuvia olleet.
Viime viikon perjantaina me mentiin Juha Tapion keikalle perheen kanssa. Emppu ja iskä lähti erillä autolla kotiin ja siinä kun äitin kanssa käveltiin Espalla, niin äiti kysyi että oisinko halunnut jäädä odottamaan nimmaria. Siinä mä sitten jotain mutisin että nääh, en mä tarvitte. Vaikka oishan sitä halunnut vähän mainita, että tuo mies on mulle sellanen esikuva ollut musiikin saralla. Äiti sai sitten käännettyä mun pään ja lähdettiin takaisin keikkapaikalle ja siellähän se Juha oli. Äiti osti mulle sellasen kirjan joka kertoo hänestä ja menin siihen sitten pyytämään nimmaria. Siinä samalla sanoin jotain tän tapasta 'Pakko vielä sanoo että sä oot ollu mulle aina sellanen esikuva biisien kirjottamisessa, että kiitos siitä.' Sen kun olin saanut ulos suustani niin sanahti Juha siihen eka jotain kiitoksia ja sit nää sanat:'Toivottavasti mä kuulen sun biisin vielä joskus.'
Tänään olin katsomassa Idolsia ja noh, oikeastaan olin siellä sen takia että siellä esiintyi James Blunt. Se oli kans mulle niin hieno hetki, että melkeen tippa linssissä siellä lauloin mukana. Oli kyllä niin mahtava fiilis että huhhuh. Vielä kun se ilmoitti tulevansa kesällä keikalle Suomeen, niin se viimeistään räjäytti mun tajunnan. Niin ja se aksentti.
En nyt sanois tätä hirveen pahaks viikoks, oon nimittäin nyt suunnilleen viikon sisään nähnyt kaks mun idolia. Ei paha, ei paha.
Hassu sattuma tähän päälle oli vielä se, että viime yönä näin unta, jossa oli mukana yks ihminen jota en oo tässä hetkeen nähnyt ja jonka kanssa en oo myöskään hetkeen puhunut. Aamulla vähän pohdin että miks nyt sitten yhtäkkiä uneen ilmesty. Tää henkilö myös jakaa mun kanssa tän James Blunt fanituksen (öh öh) ja sattumoisin sit kävi niin, että kun lähetin videon siitä esityksestä hänelle niin sieltä tuli kuva samasta paikkaa. No, eipä hirveen montaa kertaa tarvinnu miettiä sitä unta enää. Ehkä mä oon joku ennustaja.
Erittäin onnellinen bloggaaja kiittää ja kuittaa.
-Rosa
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
I'm there too
"I see myself in you
In everything you do
And when you're all alone at night
You know I am by your side
Cause I'm there too"
Musta alkaa tuntua aika toivottomalta. Tää saattaa joidenkin korvaan särähtää tosi itserakkaan kuulosena, mutta mä oon ihminen joka laittaa muiden tarpeet omieni edelle. Mä oon aina se ihminen johon voi tukeutua jos kukaan muu ei kuuntele. Tai se mä ainakin yritän mahdollisimman paljon olla, koska en halua menettää ystäviä.
Välillä alkaa kuitenkin tuntua niin turhalta se kaikki. Mä kannan muiden huolet ja taakat mun olkapäillä ja aina mulle sanotaan, että 'tottakai sä voit sitten tulla kertomaan omat huolesi mulle, mä kuuntelen aina'. No kyllä sillon kun huolia ja salaisuuksia on niin kuunnellaan, tottakai. Mutta miten sitten arjessa. Jos haluan vaan puhua normaaleista asioista, jotka on ehkä mulle vähän merkittävämpiä kuin normaali. Miksi silloin ei kukaan kuule?
Mä en halua olla se ihminen, joka aina pysyy, ihan sama kuinka kauan toinen vaikka laiminlyö. Koska mä tiedän että mä en voi olla mitään muuta. Jos joku tarvitsee mun apua, mä en voi jättää ihmistä yksin. Ei se vaan toimi niin. Välillä vaan tuntuu siltä, että nää munlaiset ihmiset taistelee muiden puolesta ja muiden kanssa ja unohtaa täysin oman itsensä. Muiden ja itseni puolesta mulla alkaa välillä mitta täyttyä.
Ystävyydestä ei mun mielestä pitäisi joutua taistelemaan. Ystävyyden pitäisi olla asia, jossa molemmat välittää toisistaan tasapuolisesti ja kuuntelee toista aina kun toisella on asiaa. Oikeastaan kaikissa ihmissuhteissa asia on näin. Kuunteleminen on hyvä tapa, aika monella meistä on korvat ja niitä kannattaa käyttää. Toi alun teksti on aika ironinen, koska se kertoo siitä että aina kun toinen on yksin, olen aina siellä. Niinhän se menee. Vai meneekö? Milloin tulee se tilanne kun etsit toista eikä hän enää olekaan siellä? Mikä on tarpeeksi?
Musta tuntuu etten koskaan tule olemaan ihminen, joka jättää toisen heitteille koska ei enää vaan jaksa. Niitä ihmisiä nimittäin on joita katsoo silmiin ja vain tietää. Tietää minkä? Kaiken. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja itkeä ja huutaa, kun katsoo toista silmiin ja näkee kaiken, ei voi kuin luovuttaa ja hymyillä. Menneisyyttä ei voi tiputtaa maahan ja antaa mennä rikki vain sen takia ettei jaksa. Aika parantaa kaiken. Jopa sen mitä emme itse nää.
-Rosa
Ps. Mua vähän naurattaa koska mä etin eka hyvää biisiä tekstiin jonka aihe ois elämän pienet hyvät asiat. Näin siinä aina käy, kirjotan aina jostain muusta. No ei voi mitään.
In everything you do
And when you're all alone at night
You know I am by your side
Cause I'm there too"
Musta alkaa tuntua aika toivottomalta. Tää saattaa joidenkin korvaan särähtää tosi itserakkaan kuulosena, mutta mä oon ihminen joka laittaa muiden tarpeet omieni edelle. Mä oon aina se ihminen johon voi tukeutua jos kukaan muu ei kuuntele. Tai se mä ainakin yritän mahdollisimman paljon olla, koska en halua menettää ystäviä.
Välillä alkaa kuitenkin tuntua niin turhalta se kaikki. Mä kannan muiden huolet ja taakat mun olkapäillä ja aina mulle sanotaan, että 'tottakai sä voit sitten tulla kertomaan omat huolesi mulle, mä kuuntelen aina'. No kyllä sillon kun huolia ja salaisuuksia on niin kuunnellaan, tottakai. Mutta miten sitten arjessa. Jos haluan vaan puhua normaaleista asioista, jotka on ehkä mulle vähän merkittävämpiä kuin normaali. Miksi silloin ei kukaan kuule?
Mä en halua olla se ihminen, joka aina pysyy, ihan sama kuinka kauan toinen vaikka laiminlyö. Koska mä tiedän että mä en voi olla mitään muuta. Jos joku tarvitsee mun apua, mä en voi jättää ihmistä yksin. Ei se vaan toimi niin. Välillä vaan tuntuu siltä, että nää munlaiset ihmiset taistelee muiden puolesta ja muiden kanssa ja unohtaa täysin oman itsensä. Muiden ja itseni puolesta mulla alkaa välillä mitta täyttyä.
Ystävyydestä ei mun mielestä pitäisi joutua taistelemaan. Ystävyyden pitäisi olla asia, jossa molemmat välittää toisistaan tasapuolisesti ja kuuntelee toista aina kun toisella on asiaa. Oikeastaan kaikissa ihmissuhteissa asia on näin. Kuunteleminen on hyvä tapa, aika monella meistä on korvat ja niitä kannattaa käyttää. Toi alun teksti on aika ironinen, koska se kertoo siitä että aina kun toinen on yksin, olen aina siellä. Niinhän se menee. Vai meneekö? Milloin tulee se tilanne kun etsit toista eikä hän enää olekaan siellä? Mikä on tarpeeksi?
Musta tuntuu etten koskaan tule olemaan ihminen, joka jättää toisen heitteille koska ei enää vaan jaksa. Niitä ihmisiä nimittäin on joita katsoo silmiin ja vain tietää. Tietää minkä? Kaiken. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja itkeä ja huutaa, kun katsoo toista silmiin ja näkee kaiken, ei voi kuin luovuttaa ja hymyillä. Menneisyyttä ei voi tiputtaa maahan ja antaa mennä rikki vain sen takia ettei jaksa. Aika parantaa kaiken. Jopa sen mitä emme itse nää.
-Rosa
Ps. Mua vähän naurattaa koska mä etin eka hyvää biisiä tekstiin jonka aihe ois elämän pienet hyvät asiat. Näin siinä aina käy, kirjotan aina jostain muusta. No ei voi mitään.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Amazing grace
HUOM! Tää on varmaan mun suoriten kantaaottavin blogiteksti, joten ottakaa tää avoimin mielin vastaan. En haluu tällä loukata ketään, en puhua pahaa mistään, enkä lytätä ketään tai kenenkään uskoa pohjalle. Tää on vaan mun oma mielipide asioista. Ottakaa toki kantaa, pohtikaa, ottakaa selvää asioista. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin mitään mitä tässä tekstissä sanotaan.
Helluntaiseurakunta. Mulla on aina ollut vähän negatiivinen kuva tätä uskon lahkoa kohtaan, pakko myöntää. Suurimmaks osaksi se johtuu siitä, etten ole tiennyt mitä se on. Olen vaan nähnyt jotain ja kuullut joiltain jotain. Jotenkin se on aina vähän pelottanut, mutta en siltikään ole uskaltanut sitä kellekään myöntää.
Tänä viikonloppuna tulin taas käymään Seinäjoella. Tarkoituksena nähdä sukulaisia ja käydä Amazing Grace- konferenssissa. No mikä se sellainen sitten on? Mä en tiedä valaiseeko tää ketään sen enempää, mutta se on helluntaiseurakunnan konferenssi, jossa puhutaan Jumalasta ja lauletaan ja ylistetään sun muuta semmosta.
Kaikille jotka tässä nyt rupes sen syvällisempiä miettimään niin ei, en kuulu helluntaiseurakuntaan. Linda vaan pyys mut mukaan vähän kattelemaan menoja, ehkä se avais mun silmiä vähän eri kannoille.
Ja kyllähän siinä alkoi asioita vähän pohtimaan, suuntaan ja toiseen. Ensinnäkin, meillä Espoossa ei näy hirveesti nuoria kirkossa. Mun mielestä se on harmi, koska tuolla oli varmaan tuhat nuorta ja fiilis oli kyllä ihan mahtava siinä vaiheessa kun ne kaikki laulo yhtä aikaa. Siinä ite vähän aluksi mietti että viitsiikö laulaa ja mennä mukaan tohon ylistämiseen, mutta kyllä sitten parin biisin jälkeen alko muakin laulattaa.
Ekan tunnin jälkeen siihen tuli saarnaamaan joku mies. Siinä alko sitten vihdoin tulla niitä puolia esiin, joista en henkilökohtaisesti pidä. (Muistutan vielä, tää on mun mielipide asioista enkä tällä halua mitään lytätä, kerron asiat miten mä ne koen ja tää on mun tapa ottaa kantaa eikä mitenkään potkia toisia alas. Jos on sanottavaa vastaan tai myöten niin tulkaa toki sanomaan, hyvä jos tää herättää ajatuksia.) Eli siis ensinnäkin toi mies tuijotti yleisöä silmät tosi suurina ja vähän kun pakottaen toisti joitain asioita. Se alkoi musta tuntua tosi ahdistavalta jossain vaiheessa. Sitten hän aloitti saarnansa. Ihan hyvä se oli siihen asti, kunnes tultiin tähän asiaan mitä oon itsessäni epäillyt.
Jonkun aikaa oon miettinyt sitä, että oonko mä homo- ja lesboavioliittojen puolesta vai vastaan vaiko jotain siltä väliltä. Se selvis mulle tän saarnan aikana.
Ton miehen puheessa hän kertoi lesboparista, joka oli Kanadassa tullut kirkkoon ja käyneet siellä useamman kerran. Sitten joku seurakuntalaisista oli tullut huomauttamaan asiasta ja sanonut, että onko se oikein että he ovat siellä? Tuo pappi oli vastannut, että kyllä on todellakin oikein, koska Jumala muuttaa ihmistä. Noin vuoden jälkeen ne molemmat naiset tulivat uskoon, ottivat eron ja nyt toinen niistä naisista suunnittelee tulevasuutta MIEHEN kanssa koska omistaa elämänsä Jeesukselle.
Tässä vaiheessa mun aivot sano et hidastakaa nyt vähän. Musta alko tuntua että mua oli loukattu. Jotain mun sisällä alko taistelemaan vastaan. Mulla on muutama hyvä ystävä ja tuttava jotka ovat avoimesti homoja ja se, että kirkossa, paikassa jossa mä oon aina kokenut että kaikki hyväksytään sellaisena kun he ovat, sanotaan että annetaan heidän olla, kyllä Jumala tekee heistä paremman ihmisen. Ai miten? Kitkemällä homouden pois?
Mun mielestä se on niin väärin. Miettikää, jos joku tulisi sanomaan teille, että 'Kyllä se siitä, usko siihen että perunoiden sisällä kasvaakin herne niin kyllä sä parannut kohta tosta sairaasta taudista, jonka takia sä rakastat samaa sukupuolta edustavaa ihmistä'. Se, että ensin sanotaan että Jumala rakastaa kaikkia omana itsenään ja sitten se yhtäkkiä onkin väärin, on tosi ristiriitasta. Mä itse uskon luterilaiseen Jumalaan ja se on mun mielestä ihan oikein, niin kuin on myös samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus. Mä haluaisin vaan uskoa siihen, että jokainen meistä riittää sellaisena kun on eikä mitään tarvitsisi lisätä tai jättää pois. Eikö sellanen ois reilua kaikille?
Mä oon yhä ihminen joka uskoo ja hyväksyy muiden mielipiteitä, mutta mun mielestä tää alko menemään yli hilseen. Mua ei yhtään haittaa jos sä oot samaa mieltä kun toi pappi eikä tää todellakaan oo semmonen 'nyt kaikki kapinoimaan' kirjoitus. Halusin vaan ilmaista mun oman mielipiteen asiasta.
Ja nyt tähän loppuun, haluan kehua tuota konferenssia. Tää nimittäin alkaa kuulostaa siltä, että mulla oli ihan kauheeta siellä ja etten haluu koskaan mennä takaisin. Ei tietenkään.
Tää ilta oli mulle todella opettavainen. Opin löytämään uusia puolia itsestäni ja se, että nuoria, mun ikäsiä ihmisiä löysi melkein tuhat tiensä kirkkoon jossa suurin osa lauloi mukana, oli mun mielestä upeeta.
En painosta ketään mihinkään, mutta sanon teille, että kokeilkaa asioita. Mä olin aika epävarmalla ja negatiivisella mielellä tonne menossa ja nyt kyllä voin sanoa ettei kaduta. Kukaan ei pakota sua mihinkään, enkä mäkään todellakaan nyt yhtäkkiä kääntynyt hellariksi. Ehei. Nää on vaan kokemuksia. Kannattaa ottaa niistä kaikki irti. Mäkin varmaan meen joskus käymään uudestaan jossain Seinäjoen Illoissa. Tosi kivaa tuolla kuitenkin oli.
-Rosa
Helluntaiseurakunta. Mulla on aina ollut vähän negatiivinen kuva tätä uskon lahkoa kohtaan, pakko myöntää. Suurimmaks osaksi se johtuu siitä, etten ole tiennyt mitä se on. Olen vaan nähnyt jotain ja kuullut joiltain jotain. Jotenkin se on aina vähän pelottanut, mutta en siltikään ole uskaltanut sitä kellekään myöntää.
Tänä viikonloppuna tulin taas käymään Seinäjoella. Tarkoituksena nähdä sukulaisia ja käydä Amazing Grace- konferenssissa. No mikä se sellainen sitten on? Mä en tiedä valaiseeko tää ketään sen enempää, mutta se on helluntaiseurakunnan konferenssi, jossa puhutaan Jumalasta ja lauletaan ja ylistetään sun muuta semmosta.
Kaikille jotka tässä nyt rupes sen syvällisempiä miettimään niin ei, en kuulu helluntaiseurakuntaan. Linda vaan pyys mut mukaan vähän kattelemaan menoja, ehkä se avais mun silmiä vähän eri kannoille.
Ja kyllähän siinä alkoi asioita vähän pohtimaan, suuntaan ja toiseen. Ensinnäkin, meillä Espoossa ei näy hirveesti nuoria kirkossa. Mun mielestä se on harmi, koska tuolla oli varmaan tuhat nuorta ja fiilis oli kyllä ihan mahtava siinä vaiheessa kun ne kaikki laulo yhtä aikaa. Siinä ite vähän aluksi mietti että viitsiikö laulaa ja mennä mukaan tohon ylistämiseen, mutta kyllä sitten parin biisin jälkeen alko muakin laulattaa.
Ekan tunnin jälkeen siihen tuli saarnaamaan joku mies. Siinä alko sitten vihdoin tulla niitä puolia esiin, joista en henkilökohtaisesti pidä. (Muistutan vielä, tää on mun mielipide asioista enkä tällä halua mitään lytätä, kerron asiat miten mä ne koen ja tää on mun tapa ottaa kantaa eikä mitenkään potkia toisia alas. Jos on sanottavaa vastaan tai myöten niin tulkaa toki sanomaan, hyvä jos tää herättää ajatuksia.) Eli siis ensinnäkin toi mies tuijotti yleisöä silmät tosi suurina ja vähän kun pakottaen toisti joitain asioita. Se alkoi musta tuntua tosi ahdistavalta jossain vaiheessa. Sitten hän aloitti saarnansa. Ihan hyvä se oli siihen asti, kunnes tultiin tähän asiaan mitä oon itsessäni epäillyt.
Jonkun aikaa oon miettinyt sitä, että oonko mä homo- ja lesboavioliittojen puolesta vai vastaan vaiko jotain siltä väliltä. Se selvis mulle tän saarnan aikana.
Ton miehen puheessa hän kertoi lesboparista, joka oli Kanadassa tullut kirkkoon ja käyneet siellä useamman kerran. Sitten joku seurakuntalaisista oli tullut huomauttamaan asiasta ja sanonut, että onko se oikein että he ovat siellä? Tuo pappi oli vastannut, että kyllä on todellakin oikein, koska Jumala muuttaa ihmistä. Noin vuoden jälkeen ne molemmat naiset tulivat uskoon, ottivat eron ja nyt toinen niistä naisista suunnittelee tulevasuutta MIEHEN kanssa koska omistaa elämänsä Jeesukselle.
Tässä vaiheessa mun aivot sano et hidastakaa nyt vähän. Musta alko tuntua että mua oli loukattu. Jotain mun sisällä alko taistelemaan vastaan. Mulla on muutama hyvä ystävä ja tuttava jotka ovat avoimesti homoja ja se, että kirkossa, paikassa jossa mä oon aina kokenut että kaikki hyväksytään sellaisena kun he ovat, sanotaan että annetaan heidän olla, kyllä Jumala tekee heistä paremman ihmisen. Ai miten? Kitkemällä homouden pois?
Mun mielestä se on niin väärin. Miettikää, jos joku tulisi sanomaan teille, että 'Kyllä se siitä, usko siihen että perunoiden sisällä kasvaakin herne niin kyllä sä parannut kohta tosta sairaasta taudista, jonka takia sä rakastat samaa sukupuolta edustavaa ihmistä'. Se, että ensin sanotaan että Jumala rakastaa kaikkia omana itsenään ja sitten se yhtäkkiä onkin väärin, on tosi ristiriitasta. Mä itse uskon luterilaiseen Jumalaan ja se on mun mielestä ihan oikein, niin kuin on myös samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus. Mä haluaisin vaan uskoa siihen, että jokainen meistä riittää sellaisena kun on eikä mitään tarvitsisi lisätä tai jättää pois. Eikö sellanen ois reilua kaikille?
Mä oon yhä ihminen joka uskoo ja hyväksyy muiden mielipiteitä, mutta mun mielestä tää alko menemään yli hilseen. Mua ei yhtään haittaa jos sä oot samaa mieltä kun toi pappi eikä tää todellakaan oo semmonen 'nyt kaikki kapinoimaan' kirjoitus. Halusin vaan ilmaista mun oman mielipiteen asiasta.
Ja nyt tähän loppuun, haluan kehua tuota konferenssia. Tää nimittäin alkaa kuulostaa siltä, että mulla oli ihan kauheeta siellä ja etten haluu koskaan mennä takaisin. Ei tietenkään.
Tää ilta oli mulle todella opettavainen. Opin löytämään uusia puolia itsestäni ja se, että nuoria, mun ikäsiä ihmisiä löysi melkein tuhat tiensä kirkkoon jossa suurin osa lauloi mukana, oli mun mielestä upeeta.
En painosta ketään mihinkään, mutta sanon teille, että kokeilkaa asioita. Mä olin aika epävarmalla ja negatiivisella mielellä tonne menossa ja nyt kyllä voin sanoa ettei kaduta. Kukaan ei pakota sua mihinkään, enkä mäkään todellakaan nyt yhtäkkiä kääntynyt hellariksi. Ehei. Nää on vaan kokemuksia. Kannattaa ottaa niistä kaikki irti. Mäkin varmaan meen joskus käymään uudestaan jossain Seinäjoen Illoissa. Tosi kivaa tuolla kuitenkin oli.
-Rosa
tiistai 29. lokakuuta 2013
Tytöt
"Yhdentekevää mikä on epäoriginaalia
kaikki on lainattuu, pitäähän perinteit vaalia
Ihan sama virtaako Iijoki vai Ararat
pastissin pastissin pastissi ja lainaideat
En oo mikään perse, oon mielummin persoona
jättäkää mut pois miss-pop kilpailuista
Terkut hiekkalaatikkojen reunoilta
tulkaa tekee meiän kaa rakkauden hiekkakakkuja
Kun on saanu aina alottaa kaiken alusta
ei oo näkyny tyhjän paperin kauhua
Kaikki kel on sakset osaa leikata
jos mokaatte, kukaan ei muista sitä huomenna
Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä"
Mun ei oikeestaan tarviis kirjottaa tähän, kirjottaisin vaan ton laulun sanat ja siinä olis kaikki mitä haluan sanoa. Kuitenkin kun tän blogin ideana on kirjottaa mun päänsisäisiä asioita teille luettavaks ja pohdittavaks niin ehkä mun kans kannattaa jotain tähän raapustaa.
Nuorille tytöille, valitettavan nuorille nykyään, maailma on tehty aika rankaksi paikaksi. Lähdet kävelemään Helsingin keskustaan, avaat naistenlehden, tai vaan yksinkertaisesti katsot ympärillesi, niin heti näet "täydellisen" näköiseksi muokattuja naisia. Hoikkia, liian hoikkia, finnittömiä, kapeanaamaisia, nukkemaisia naisia.
Miten ajattelit tyttöjen suhtautuvan tähän? Nauravan ja sanovan, että ne on varmaan muokattu? Nojoo, näin voidaan sanoa, mutta onko se kuitenkaan suora totuus?
Itse teinityttönä voin sanoa, ettei asia todellakaan ole näin. Lähes jokainen tyttö katsoo itseään peilistä joka päivä nähden ihmisen, joka ei ole tarpeeksi. Ei tarpeeksi itselle eikä muille, ainakin omasta mielestä. Useimmat tytöt näkevät itsensä liian lihavana tai liian laihana. Niin näin minäkin vielä pari viikkoa sitten, välillä näen vieläkin.
Totuus on vain kohdattava. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tule koskaan olemaan. Sen hyväksyminen ei oikeasti ole niin paha asia. Kuitenkin jossain vaiheessa elämää jokainen tulee löytämään ihmisen, jolle on täydellinen. Kaikki ovat tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi. Ihmisiä ei ole turhaan tänne luotu. Itselleen pitää vain antaa vähän armoa ja mahdollisuus muutokseen. Me ollaan vasta niin nuoria, ei elämää oo vielä menetetty.
Älkää käsittäkö väärin, en tässä nyt sano sitä ettei pojilla olisi ulkonäköpaineita ja muutenkin paineita elämässä, teillä on sitä ihan yhtä paljon kun tytöilläkin. Tyttöjen kohdalla siitä vaan puhutaan niin enemmän, että halusin sanoa oman mielipiteeni asiasta. Kuka tietää, ehkä teen tähän jatkopostauksen joku päivä ja puhun vähän poikienkin puolesta taas vaihteeksi... we'll see what the future brings.
Ihan sama onko kyse tytöistä vai pojista, mun tärkein oivallus elämässä on se, että osaa rohkeasti olla oma itsensä. Tehdä just sitä mitä itse haluaa, eikä vain esittää jotain muuta kuin on tai seurata toisten jalanjäljissä. Ihminen on luotu ainutlaatuiseksi ja musta tuntuu, että ei tää voi mennä vaan silleen, että meitä nyt vaan putkahtelee maailmaan ilman syytä. Kaikilla meillä on tarkoitus. Kukaan ei ole sattumaa.
-Rosa
Ps. Nyt oikeesti lupaan tehdä tälle ulkoasulle jotain, alkaa muakin vähän kyllästyttää. Ja varastan Empun koneelta pinkan kuvia heti kun siinä onnistun ja sit ehkä tulee vähän useemmin kuviakin tänne. Joten muutosta on luvassa, älkää huoliko.
kaikki on lainattuu, pitäähän perinteit vaalia
Ihan sama virtaako Iijoki vai Ararat
pastissin pastissin pastissi ja lainaideat
En oo mikään perse, oon mielummin persoona
jättäkää mut pois miss-pop kilpailuista
Terkut hiekkalaatikkojen reunoilta
tulkaa tekee meiän kaa rakkauden hiekkakakkuja
Kun on saanu aina alottaa kaiken alusta
ei oo näkyny tyhjän paperin kauhua
Kaikki kel on sakset osaa leikata
jos mokaatte, kukaan ei muista sitä huomenna
Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä"
Mun ei oikeestaan tarviis kirjottaa tähän, kirjottaisin vaan ton laulun sanat ja siinä olis kaikki mitä haluan sanoa. Kuitenkin kun tän blogin ideana on kirjottaa mun päänsisäisiä asioita teille luettavaks ja pohdittavaks niin ehkä mun kans kannattaa jotain tähän raapustaa.
Nuorille tytöille, valitettavan nuorille nykyään, maailma on tehty aika rankaksi paikaksi. Lähdet kävelemään Helsingin keskustaan, avaat naistenlehden, tai vaan yksinkertaisesti katsot ympärillesi, niin heti näet "täydellisen" näköiseksi muokattuja naisia. Hoikkia, liian hoikkia, finnittömiä, kapeanaamaisia, nukkemaisia naisia.
Miten ajattelit tyttöjen suhtautuvan tähän? Nauravan ja sanovan, että ne on varmaan muokattu? Nojoo, näin voidaan sanoa, mutta onko se kuitenkaan suora totuus?
Itse teinityttönä voin sanoa, ettei asia todellakaan ole näin. Lähes jokainen tyttö katsoo itseään peilistä joka päivä nähden ihmisen, joka ei ole tarpeeksi. Ei tarpeeksi itselle eikä muille, ainakin omasta mielestä. Useimmat tytöt näkevät itsensä liian lihavana tai liian laihana. Niin näin minäkin vielä pari viikkoa sitten, välillä näen vieläkin.
Totuus on vain kohdattava. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tule koskaan olemaan. Sen hyväksyminen ei oikeasti ole niin paha asia. Kuitenkin jossain vaiheessa elämää jokainen tulee löytämään ihmisen, jolle on täydellinen. Kaikki ovat tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi. Ihmisiä ei ole turhaan tänne luotu. Itselleen pitää vain antaa vähän armoa ja mahdollisuus muutokseen. Me ollaan vasta niin nuoria, ei elämää oo vielä menetetty.
Älkää käsittäkö väärin, en tässä nyt sano sitä ettei pojilla olisi ulkonäköpaineita ja muutenkin paineita elämässä, teillä on sitä ihan yhtä paljon kun tytöilläkin. Tyttöjen kohdalla siitä vaan puhutaan niin enemmän, että halusin sanoa oman mielipiteeni asiasta. Kuka tietää, ehkä teen tähän jatkopostauksen joku päivä ja puhun vähän poikienkin puolesta taas vaihteeksi... we'll see what the future brings.
Ihan sama onko kyse tytöistä vai pojista, mun tärkein oivallus elämässä on se, että osaa rohkeasti olla oma itsensä. Tehdä just sitä mitä itse haluaa, eikä vain esittää jotain muuta kuin on tai seurata toisten jalanjäljissä. Ihminen on luotu ainutlaatuiseksi ja musta tuntuu, että ei tää voi mennä vaan silleen, että meitä nyt vaan putkahtelee maailmaan ilman syytä. Kaikilla meillä on tarkoitus. Kukaan ei ole sattumaa.
-Rosa
Ps. Nyt oikeesti lupaan tehdä tälle ulkoasulle jotain, alkaa muakin vähän kyllästyttää. Ja varastan Empun koneelta pinkan kuvia heti kun siinä onnistun ja sit ehkä tulee vähän useemmin kuviakin tänne. Joten muutosta on luvassa, älkää huoliko.
Aattelin tässä nyt näyttää teille kaikille miten luonnollisen kaunis mä oon. Sitä siis kuvaa toi alempi kuva. Olkaa hyvät.
lauantai 28. syyskuuta 2013
Dead in the water
"If I was not myself
And you were someone else
I'd say so much to you
And I would tell the truth
Cause I can hardly breathe
When your hands let go of me
The ice is thinning out
And my feet brace themselves
I'm there in the water
Still looking for ya
I'm there in the water
Can't you see"
Mä sanoin eilen, että rupeen kirjottamaan iloisempia tekstejä ja niinhän mun tekiskin mieli, mutta löysin inspiraatiota nyt taas jostain muusta.
Yksi mun lempisarjoista ikinä on jenkkien So You Think You Can Dance. Mun ikuinen unelma on oppia tanssimaan yhtä hyvin kuin ne tanssijat siellä ja vaikka mä tiedän että en todennäköisesti koskaan siihen pysty, en varmaan koskaan lopeta unelmointia siitä.
Aloitin siis taas tämän uusimman tuottarin katsomisen ja toisessa jaksossa oli ensimmäiset pudotukset. Kilpailuun oli otettu uusi käytäntö, että jakson alussa aina pudotettiin kilpailijat ja he silti tanssivat vielä parinsa kanssa siinä jaksossa.
Siitä kilpailusta meni sitten heti ensimmäisenä tippumaan yksi parhaista miestanssijoista. Edellisessä jaksossa hän oli saanut vähän eri tanssilajin kuin omansa, joten ei ollut niin vahvoilla ja se aiheutti tippumisen. Tässä jaksossa hän sai oman lajinsa ja tanssin tarina oli todella surullinen ja tanssi muutenkin kaunis. Vielä siihen päälle se, että hänet oli juuri tiputettu kilpailusta ja todella haikea kappale niin paketti oli siinä.
Tuosta tanssista ja kappaleesta sain inspiraation siis tähän tekstiin. Niistä molemmista jäi itselle sellainen tyhjä tunne ja teki mieli vain kirjoittaa.
En nyt siis kirjoita tanssin aiheesta, vaikka saisihan siitäkin tekstiä. Kirjoitan vähän sitä aihetta sivuten omista tunteistani, mitä varsinkin tuosta kappaleesta heräsi esiin.
Ihmiset muuttuvat. Ihmiset muuttuvat usein ja paljon. Muutosta on välillä vaikea hyväksyä, kun on tottunut siihen tuttuun ja turvalliseen. Muutokset saattavat olla hyviä tai huonoja, riippuen tilanteesta. Joskus muut ihmiset saattavat pidätellä muutosta, koska eivät halua toisen ihmisen muuttuvan. Elämässä tulee vastaan vain tilanteita, kuin pitää vaan antaa toisen ihmisen mennä.
Kaipuu vanhaa ihmistä kohtaan tietenkin jää. Halu takaisin menneisyyteen saattaa olla suuri, jopa niin suuri, että se estää itseään liikkumasta eteenpäin. Vaikka tekisi mieli jäädä rypemään siihen ikävään ja uuden vierastamiseen, kannattaa ottaa askel johonkin suuntaan. Aivan sama onko se askel sitä ihmistä kohti vai hänestä poispäin. Ei sitä koskaan tiedä, jos astut kohti, niin saattaa hän juosta vastaan tai jos astut pois, saattaa hän juosta perään.
Ihminen on luotu kohtaamaan toinen ihminen, mutta ihminen on myös luotu kasvamaan. Kasvamaan ulos pienistä vaatteista, kasvamaan liian suureksi iian pieniin kenkiin, kasvamaan irti ihmisistä. Älä pysäytä kasvua, katso mielummin kuinka suureksi voit vain kasvaa, kunhan annat itsellesi siihen luvan. Ihmiset todellakin muuttuvat, mutta kunhan itse pidät pääsi ja nouset kerta kerran jälkeen ylös, selviät varmasti hyvin.
-Rosa
And you were someone else
I'd say so much to you
And I would tell the truth
Cause I can hardly breathe
When your hands let go of me
The ice is thinning out
And my feet brace themselves
I'm there in the water
Still looking for ya
I'm there in the water
Can't you see"
Mä sanoin eilen, että rupeen kirjottamaan iloisempia tekstejä ja niinhän mun tekiskin mieli, mutta löysin inspiraatiota nyt taas jostain muusta.
Yksi mun lempisarjoista ikinä on jenkkien So You Think You Can Dance. Mun ikuinen unelma on oppia tanssimaan yhtä hyvin kuin ne tanssijat siellä ja vaikka mä tiedän että en todennäköisesti koskaan siihen pysty, en varmaan koskaan lopeta unelmointia siitä.
Aloitin siis taas tämän uusimman tuottarin katsomisen ja toisessa jaksossa oli ensimmäiset pudotukset. Kilpailuun oli otettu uusi käytäntö, että jakson alussa aina pudotettiin kilpailijat ja he silti tanssivat vielä parinsa kanssa siinä jaksossa.
Siitä kilpailusta meni sitten heti ensimmäisenä tippumaan yksi parhaista miestanssijoista. Edellisessä jaksossa hän oli saanut vähän eri tanssilajin kuin omansa, joten ei ollut niin vahvoilla ja se aiheutti tippumisen. Tässä jaksossa hän sai oman lajinsa ja tanssin tarina oli todella surullinen ja tanssi muutenkin kaunis. Vielä siihen päälle se, että hänet oli juuri tiputettu kilpailusta ja todella haikea kappale niin paketti oli siinä.
Tuosta tanssista ja kappaleesta sain inspiraation siis tähän tekstiin. Niistä molemmista jäi itselle sellainen tyhjä tunne ja teki mieli vain kirjoittaa.
En nyt siis kirjoita tanssin aiheesta, vaikka saisihan siitäkin tekstiä. Kirjoitan vähän sitä aihetta sivuten omista tunteistani, mitä varsinkin tuosta kappaleesta heräsi esiin.
Ihmiset muuttuvat. Ihmiset muuttuvat usein ja paljon. Muutosta on välillä vaikea hyväksyä, kun on tottunut siihen tuttuun ja turvalliseen. Muutokset saattavat olla hyviä tai huonoja, riippuen tilanteesta. Joskus muut ihmiset saattavat pidätellä muutosta, koska eivät halua toisen ihmisen muuttuvan. Elämässä tulee vastaan vain tilanteita, kuin pitää vaan antaa toisen ihmisen mennä.
Kaipuu vanhaa ihmistä kohtaan tietenkin jää. Halu takaisin menneisyyteen saattaa olla suuri, jopa niin suuri, että se estää itseään liikkumasta eteenpäin. Vaikka tekisi mieli jäädä rypemään siihen ikävään ja uuden vierastamiseen, kannattaa ottaa askel johonkin suuntaan. Aivan sama onko se askel sitä ihmistä kohti vai hänestä poispäin. Ei sitä koskaan tiedä, jos astut kohti, niin saattaa hän juosta vastaan tai jos astut pois, saattaa hän juosta perään.
Ihminen on luotu kohtaamaan toinen ihminen, mutta ihminen on myös luotu kasvamaan. Kasvamaan ulos pienistä vaatteista, kasvamaan liian suureksi iian pieniin kenkiin, kasvamaan irti ihmisistä. Älä pysäytä kasvua, katso mielummin kuinka suureksi voit vain kasvaa, kunhan annat itsellesi siihen luvan. Ihmiset todellakin muuttuvat, mutta kunhan itse pidät pääsi ja nouset kerta kerran jälkeen ylös, selviät varmasti hyvin.
-Rosa
perjantai 27. syyskuuta 2013
Say something
"Say something, I'm giving up on you
I'll be the one, if you want me to
Anywhere, I would've followed you
Say something, I'm giving up on you
And I am feeling so small
It was over my head
I know nothing at all
And I will stumble and fall
I'm still learning to love"
Oon huomannut, että tää on nyt mennyt vähän sellaiseksi, että kirjoitan suunnilleen kerran kuussa ja sekin teksti on aina vähän mitä on. Yritän muuttaa tapojani, lukio valitettavasti vie aika paljon aikaa. Nyt kuitenkin, koeviikolla, kirjoittelen teille, kun kuuntelin yhtä biisiä ja siitä tuli vähän inspistä. Wihii.
Olen aika usein puhunut kiinni pitämisestä ja irti päästämisestä. Se kun liittyy aika paljonkin ihmisen elämän kulkuun. Molempien teko on vaikeaa, senkin olen jo todennut. Ystävyydessä ja rakkaudessa irti päästäminen voi olla vaikeampaa kuin koskaan osaisi odottaa.
Irti päästämisen hetkellä kannattaa eritellä, haluatko pitää kiinni itse siitä ihmisestä vai muistoista, joita teillä on ollut. Joskus hyvät muistot saattavat sekoittua todellisuuteen ja hämätä.
Toinen tärkeä asia on se, että tuntuuko ikävä vai sen ihmisen kanssa oleminen pahemmalta. Itseään ei kannata satuttaa turhaan ja vaikka kuinka epätodelliselta se saattaakin kuulostaa, ikävä lähtee kyllä ajan myötä. Jos ei, olet nähtävästi tehnyt väärin päästäessäsi irti.
Joissain tilanteissa, varsinkin ystävyyden kohdalla, saattaa usein käydä niin, että loppu on jäänyt todella epäselväksi. Onko tämä siis tosiaan ohi vai onko paluuta entiseen enää?
Asiat kannattaa puhua puhtaaksi, jos vain mahdollista. Epäselväksi jäänyt loppu ei tunnu kummastakaan hyvältä, nimittäin silloin ei tiedä onko enää asiaa toisen elämään, tai onko toisella enää mitään asiaa omaan. Epäselvyyksien selvittäminen saattaa myös helpottaa menetyksen tuomaa kipua, sillä varsinkin pitkän historian omaavat ihmissuhteet eivät lopu noin vaan ilman syytä.
Epäselvyyksistä kun rupesin puhumaan, niin ystävyyssuhteissa riidat ovat ikävintä mitä voi olla. Varsinkin sellaisissa piireissä, jossa on tiivis porukka ja siitä porukasta ehkä parilla ihmisellä on vähän takkua. Silloin kaikilla muillakin on paha olo ja tunnelma on täysin eri. Riitojen selvitys ei aina ole helppoa, koska vaikka ollaan toisille vihaisia, halutaan suojella toista ja ei uskalleta sanoa kaikkea mitä oikeasti ajattelee. Loppujen lopuksi suorasanaisuus yleensä kuitenkin auttaa asioiden selvittelyssä, sillä kukaan ei voi lukea toisten ajatuksia.
Mä oon nyt muuten sitä mieltä, että multa vois ruveta tulemaan vähän positiivisempaakin postausta. Tää on enemmänkin ollut nykyään sellainen "puran tyhmiä ajatuksia" blogi ja musta tuntuu että nää ei piristä kenenkään päivää. Niin siis olisko hyvä idea? Ja niin se viime keväinen "lupaan päivittää blogini ulkoasun" lupaus ei nyt ole tapahtunut. Sitäkin yritän tässä ruveta joskus tekemään kun tulee aikaa ja intoa. (mua saa kans neuvoo siinä)
-Rosa
I'll be the one, if you want me to
Anywhere, I would've followed you
Say something, I'm giving up on you
And I am feeling so small
It was over my head
I know nothing at all
And I will stumble and fall
I'm still learning to love"
Oon huomannut, että tää on nyt mennyt vähän sellaiseksi, että kirjoitan suunnilleen kerran kuussa ja sekin teksti on aina vähän mitä on. Yritän muuttaa tapojani, lukio valitettavasti vie aika paljon aikaa. Nyt kuitenkin, koeviikolla, kirjoittelen teille, kun kuuntelin yhtä biisiä ja siitä tuli vähän inspistä. Wihii.
Olen aika usein puhunut kiinni pitämisestä ja irti päästämisestä. Se kun liittyy aika paljonkin ihmisen elämän kulkuun. Molempien teko on vaikeaa, senkin olen jo todennut. Ystävyydessä ja rakkaudessa irti päästäminen voi olla vaikeampaa kuin koskaan osaisi odottaa.
Irti päästämisen hetkellä kannattaa eritellä, haluatko pitää kiinni itse siitä ihmisestä vai muistoista, joita teillä on ollut. Joskus hyvät muistot saattavat sekoittua todellisuuteen ja hämätä.
Toinen tärkeä asia on se, että tuntuuko ikävä vai sen ihmisen kanssa oleminen pahemmalta. Itseään ei kannata satuttaa turhaan ja vaikka kuinka epätodelliselta se saattaakin kuulostaa, ikävä lähtee kyllä ajan myötä. Jos ei, olet nähtävästi tehnyt väärin päästäessäsi irti.
Joissain tilanteissa, varsinkin ystävyyden kohdalla, saattaa usein käydä niin, että loppu on jäänyt todella epäselväksi. Onko tämä siis tosiaan ohi vai onko paluuta entiseen enää?
Asiat kannattaa puhua puhtaaksi, jos vain mahdollista. Epäselväksi jäänyt loppu ei tunnu kummastakaan hyvältä, nimittäin silloin ei tiedä onko enää asiaa toisen elämään, tai onko toisella enää mitään asiaa omaan. Epäselvyyksien selvittäminen saattaa myös helpottaa menetyksen tuomaa kipua, sillä varsinkin pitkän historian omaavat ihmissuhteet eivät lopu noin vaan ilman syytä.
Epäselvyyksistä kun rupesin puhumaan, niin ystävyyssuhteissa riidat ovat ikävintä mitä voi olla. Varsinkin sellaisissa piireissä, jossa on tiivis porukka ja siitä porukasta ehkä parilla ihmisellä on vähän takkua. Silloin kaikilla muillakin on paha olo ja tunnelma on täysin eri. Riitojen selvitys ei aina ole helppoa, koska vaikka ollaan toisille vihaisia, halutaan suojella toista ja ei uskalleta sanoa kaikkea mitä oikeasti ajattelee. Loppujen lopuksi suorasanaisuus yleensä kuitenkin auttaa asioiden selvittelyssä, sillä kukaan ei voi lukea toisten ajatuksia.
Mä oon nyt muuten sitä mieltä, että multa vois ruveta tulemaan vähän positiivisempaakin postausta. Tää on enemmänkin ollut nykyään sellainen "puran tyhmiä ajatuksia" blogi ja musta tuntuu että nää ei piristä kenenkään päivää. Niin siis olisko hyvä idea? Ja niin se viime keväinen "lupaan päivittää blogini ulkoasun" lupaus ei nyt ole tapahtunut. Sitäkin yritän tässä ruveta joskus tekemään kun tulee aikaa ja intoa. (mua saa kans neuvoo siinä)
-Rosa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)