Nothing Compares 2 U

"It's been so lonely without you here
Like a bird without a song
Nothing can stop these lonely tears from falling
Tell me baby where did I go wrong."



Elämässä tulee hetkiä kun on rankkaa. Jotain suurta tapahtuu eikä sitä osaa käsitellä. Joskus vain muuten vaan voimat loppuu, ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Kaikilla on oma tapansa päästä asioista läpi. Jotkut sulkeutuvat kokonaan ulkomaailmalta, vähänniinkuin häviää sinne oman päänsä sisään, toiset taas kertovat kaikki pienetkin yksityiskohdat ystävilleen ja vähän muillekin. Kaikilla on omat tapansa. Tässä on pari mun selviytymiskeinoa.

Musiikki.
Tämä on suunnilleen samanlaista kuin se sulkeutuminen. Menen huoneeseeni, laitan kajarit täysille tai napit korviin ja vain unohdan kaiken muun. Koulussa etsin oman paikan missä istun yksin napit korvissa ja toivon ettei kukaan löydä minua. Vaikka yleensä löytääkin. Kuitenkin, musiikki. Musiikkikin auttaa erillä tavoilla. Toisinaan kuuntelen huutoheviä ja hard rockia jotka puhdistavat mielen kaikesta ja antaa vain rageta mukana, toisinaan taas ihan toisesta maailmasta olevaa rauhallisempaa musiikkia, joka tuo tunteet pintaan ja auttaa asian käsittelyssä. Riippuu tilanteesta. Kaikissa tilanteissa se anyways auttaa.

Piano.
Tämä liittyy sinänsä tuohon ylempäänkin mutta halusin ottaa tämän erikseen aiheeksi. Kun soitan pianoa, minun on pakko sulkea ulkomaailma pois, että pääsen kunnolla siihen biisiin sisälle. Joskus laulan jotain biisiä mukana. Kuitenkin tavoitteena on puhdistaa koko mieli kaikesta muusta kuin siitä pianosta. Siihen kun keskittää täyden huomionsa, ei mikään muu pääse mieleen. Paitsi jos joku keskeyttää. No, se on sitten asia erikseen.

Kirjoittaminen.
Niin kuin olette ehkä saattaneet huomatakin, kirjoitan usein kun en saa unta. Sen teen, koska päässäni pyörii iltaisin paljon asioita. Ja vaikka en kirjoittaisikaan juuri siitä aiheesta mikä päässäni liikkuu, auttaa se silti saamaan ajatuksia tekstiksi ja pois mielestä. Mieli tyhjänä on helpompi nukkua. Samaa tekniikkaa käytän kun käyn läpi vaikeaa asiaa. Kirjoitan. Saan ne asiat paperille tai koneelle ja saan tutkia sitä tekstiä itse myöhemmin ja käsitellä ajatuksiani. Se auttaa.

Ystävät.
Tehokas tapa on ystäville puhuminen. Itse olen myös ihminen joka rakastaa auttaa ja kuunnella. Arvostan myös sellaisia ihmisiä joilla on aina aikaa kuunnella, koska silloin tietää kenelle voi soittaa jos on jokin hätänä. Tässä on sama vaikutus kun kirjoittamisessa eli saa kerrottua asiat pois mielestä, mutta plussapuolina on se, että ystävällä saattaa olla omasta näkökulmastaan hyvä ratkaisu asiaan ja ystävältä saa paljon tukea. Myös se tunne kun näät tämän ystävän ja hän tietää tismalleen mitä mielessäsi liikkuu, se on sen arvoista. Suosittelen.

Kävely.
Yksin kävelylenkin tekeminen on ihana tehdä, jos on ongelmia ja muutenkin. Raitis ilma puhdistaa aivoja, kehoa ja mieltä. Se myös tuulettaa keuhkoja ja antaa uutta ilmaa. Uuden mahdollisuuden. Yksin kävellessä saa myös hyviä ideoita ja saa vapauden ajatella omilla aivoillaan omia asioitaan. Ei ole ketään kuka määrää mitä sinun pitäisi tehdä. Vain sinä ja luonto. Okei toi oli tosi imelän kuulosta. Hyi.

Suklaa.
Vaikka tämä on tosi yleinen, suklaa ihan oikeasti auttaa. Ei liiallisesti, silloin nimittäin tulee vielä huonompi olo, kokemusta on. Suklaa tuo tutkitusti hyvän olon tunnetta aivoihin ja rentouttaa. Ja ei se sua tapa jos yhtenä syöt suklaata vaikka yhden levyn. Tai pari. Kuitenkin, tätä kannattaa kokeilla. Hyvä yhdistelmä musiikin ja kirjoittamisen kanssa.

Tanssi.
Vaikka olisi kuinka masentunut olo, lähden treeneihin, sillä tanssilla on niin voimakas vaikutus, ainakin minuun. Tanssiessa saa tuntea niin paljon erilaisia tunteita, sovittaa biisin ja koreografian ihan itsensä näköisiksi, tehdä se omalla tunteella. Saat itse valita, joko käyt kipeän tarinasi läpi tanssin kautta tai sitten vaan nautit tunnista ja annat tanssin, musiikin ja liikkeen pyyhkiä kaikki huolet mielestäsi pois. Treenien jälkeen on muutenkin yleensä hyvä ja energinen olo, joten se saattaa poistaa niitä masentuneisuuden tunteita.

Uni.
Uni on se mikä on itselleni hyvä lääke. Ei vaan yöllä, myös päivällä. Kun masentaa, laitan musiikkia soimaan taustalle ja menen nukkumaan. Se oikeasti auttaa, paitsi tietenkin jos et pysty nukkumaan päikkäreitä unirytmin takia. Itselleni se ei ole ongelma, unenlahjat kun on niin hyvät. Nukun missä vaan ja milloin vaan. Unessa pääset ihan toiseen maailmaan ja sitähän sanotaan että suurin osa aivotoiminnasta tapahtuu yön aikana. HUOM! Jos päivällä nukkuminen ei ole ihan sinun juttusi tai ei jostain syystä onnistu, kokeile syvärentoutumista. Nyt en rupea siitä sen enempää selittämään, kannattaa ottaa siitäkin selvää.


Siinä pari omakohtaista tehokeinoa, nyt käytän tuota viimeistä (vaikka minulla onkin tosi hyvä fiilis) ja menen nukkumaan. Ja kaikki mun ihanat ystävät, muistakaa, mä oon aina täällä jos haluaa jutella. Ikinä ei voi olla niin kiire ettei olisi teille aikaa. Ootte ihania. Pus.

-Rosa

Illuminated

"Time waits for no one,
So do you want to waste some time,
Oh, oh tonight?
Don't be afraid of tomorrow,
Just take my hand, i'll make it feel so much better tonight."


Nää on taas näitä öitä kun ei uni tule millään silmään ja päätän aloittaa kirjoittamisen. En tiedä onko siinä mitään järkeä, mutta yleensä tämä auttaa nukkumisessa. Toivotaan vaan, että tälläkin kertaa toimisi.

Tajusin muuten äsken, että blogillani menee kohta 3000 katsojan raja poikki. Aika jännää. Kiitos vaan kaikille jotka tätä on vilkassut.

Elikkäs, mistäs mä kirjoittaisin. No tää on aika yleinen aihe, mutta muokkaan sitä vähän toiseen näkökulmaan. Kaikille tulee jossain vaiheessa elämää se vaihe, kun pitäisi kertoa (tai no pitäisi ja pitäisi) ihastuksensa kohteelle vihdoin, että mä taidankin tykätä susta enemmän kuin vaan kaverina. Sitä hetkeä suunnittelee päässään pitkään, ainakin mä olen keksinyt päässäni erilaisia skenaarioita siitä miten se tulee aikanaan tapahtumaan. Totuushan on se, että todennäköisesti se ei todellakaan tule menemään niin kuin suunnittelit. Omaa mielikuvitusta se vaan on. Rakas ystäväni Krista kysyi multa kerran että "Milloin sä aattelit kertoa sille?". Tuo on se klassinen kysymys. Milloin? Mikä teidän mielestä olisi se oikea aika sille? Vai onko sille edes oikeaa aikaa? Itselläni ei ole tuohon mitään mielipidettä, mutta tuo samainen Krista tokaisi minulle, että "Älä mieti noin pitkään, tai se tilaisuus menee ohi. Sille ei ole mitään oikeeta tapaa. Se vaan tulee." Omasta mielestäni tuo oli aika fiksusti sanottu. Ei sille oikeasti ole mitään oikeaa aikaa tai paikkaa. Ja niin kuin jostain luin, "Don't wait for the perfect moment, take a moment and make it perfect." Aika fiksua, eikö.

Tässä se asia mitä itse rupesin tuossa pohdiskelemaan on se, että mikä ihmisessä saa tekemään sen siirron, kertomaan tunteistaan? Itselleni tuo on ainakin se elämää suurempi kysymys, koska en osaa löytää itsestäni sitä rohkeaa ihmistä joka tuon siirron tekisi. Nimittäin tajusin juuri, että en ikinä ole sitä edes tehnyt. Joko sen on kertonut kaverini, sitä ei ole kerrottu ollenkaan tai olen kertonut kymmenen vuotta jälkeenpäin. Joten mikä se on joka saa ottamaan itseä niskasta kiinni? En tiedä. Ehkä se on se palava halu saada kerrottua sille toiselle tai sitten vain se stressi jota se luo. Tuo on asia, joka minun pitää vielä omakohtaisesti selvittää. Mikä toimii minun kohdallani. Ilmoittelen sitten kun olen ottanut selvää. Varoitan, siinä menee vielä hetki. Piiiitkä hetki. Näillä rohkeuden rippeillä ei pitkälle pötkitä.

Tähän aiheeseen saisin lisää vaikka mitä, mutta yritän nyt uudestaan nukkumista. Jos se uni nyt tulisi.

-Rosa

Promise

"You're holding me down
I just wanna fly
There comes a time when I gotta say goodbye
To the life that you see me in."


Mä pelkään. Jos kysytte multa mitä mä pelkään niin vastaus on; kaikkea. Mä pelkään akrobatiaa. Mä pelkään kuolemaa. Mä pelkään peilejä. Korkeita taloja. Isoja huoneita. Pimeitä huoneita. Yksin oloa. Ihmismassoja. Korkeita paikkoja. Ahtaita paikkoja. Sitoutumista. Seurustelua. Luottamista. Kauhuleffoja. Tulevaisuutta. Eläimiä. Kipua. Lääkäreitä. Hämähäkkejä. Muutenkin ötököitä. Koe-esiintymisiä. Luonnonkatastrofeja. Hylkäämistä. Matkustamista. Ja vaikka mitä muuta. Kirjaimellisesti, mä pelkään kaikkea. Tottakai mä yritän päästä peloistani irti hetki hetkeltä enemmän ja tietenkin mä oon joissain asioissa onnistunutkin. Joillekin asioille mä en vaan voi mitään. Joihinkin pelkoihin tarvitsee vain toisen mahdollisuuden, toisen paikan, toisen ihmisen näyttämään miksi tätä asiaa ei tarvitse pelätä. Esimerkiksi mä pelkäsin ennen lentokoneita ja lentämistä. Puhuin siitä äitin kanssa joka piti mulle pitkän saarnan syistä minkä takia mun ei tarvitse pelätä. Vähitellen mä tajusin, että miksi mun pitäisi pelätä ja miksi mä ikinä oon edes sitä pelännyt? Mun tehtävä ei ole huolehtia siitä lentokoneesta ja siitä, että me päästään perille. Siihen hommaan on koulutettu väkeä jotka pitää huolen mun puolesta. Nykyään mä rakastan lentämistä. Joten, miksi mä en päästäisi irti mun peloista? Ne on mussa kiinni. Ommeltu tiukasti kiinni sisuskaluihin ja mä en itse saa niitä tikkejä irti mun ihosta. Siihen tarvitsee jonkun toisen ihmisen. Juuri sen toisen mahdollisuuden. Mä opettelen päästämään irti peloistani, joka ikinen päivä, vaikka sitä ei muut huomaisikaan. Se tarvitsee vuosien työtä. Osa näistä mun mainitsemista peloista tulee pysymään mulla koko loppuelämän, osa taas lähtee aikojen myötä. Osa vanhoista peloista taas saattaa palata. En tiedä, mutta se minkä mä tiedän on, että mä kehityn. Opin vähitellen päästämään irti.


Ne ihmiset jotka lukee tätä blogia vähän aktiivisemmin saattaa huomata, että ne on varmaankin saanut tietää musta aika paljon enemmän tän kautta. Jotkut asiat nimittäin mitä mä tänne kirjoitan on sellaisia asioita joita mä oon säilyttänyt mun sisällä tosi pitkään. Eihän siinä tietenkään oo mitään järkeä, että mä nyt kirjottelen niitä tänne nettiin, mutta kai tää on vaan tapa purkaa niitä asioita paperille ja saada niistä selkoa vähän itsekin. Ja nämä asiat on sellaisia joita oon itse ehkä pohtinut jo aika pitkään, mutta nyt oppinut käsittelemään tai pääsemään yli, joten niistä pystyy kirjoittaa. Toi pelkoasia on ollut sellainen josta hirveän moni ei tiedä. Saatan vaikuttaa ulospäin tosi itsevarmalta kun puhun niin paljon mutta ehei, tälläinen mä oon. Pelkääjä. Mutta sellaisia me ollaan, erilaisia. Nyt sä, hyvä lukija, oot oppinut musta taas jotain uutta. Onnittele itseäsi, olet onnistunut tunkeutumaan pääni sisään. Tai jotain. En mä tiiä.

-Rosa

Your ex-lover is dead

"This scar is a fleck on my porcelain skin
Tried to reach deep, but you couldn't get in
Now you're outside me
You see all the beauty
Repent all your sin."






Anteeks pyytäminen on välillä tosi yliarvostettua. Tietenkin on tärkeätä pyytää anteeksi, siis tietenkin, en mä sitä väitä. Esimerkiksi mulla oli kerran tosi huono päivä ja päätin sitten treenien jälkeen käydä kaupassa ostamassa jotain ruokaa kotimatkalle. Olin sitten siinä vesipullon ja kolmioleivän kanssa menossa kassalle, kun varmaan vähän yli parikymppinen mies kiilasi jonossa mun eteen. Ensin olin todella ärsyyntynyt asiasta, mutta en kuitenkaan jaksanut siinä ruveta mitään riitaa haastamaan noin pienestä asiasta, eihän mulla ollut edes kiire. Yhtäkkiä kuitenkin se mies rupesi pyytelemään multa tosi syvästi anteeksi, mä mutisin siinä naurahtaen jotain sen tapasta, että ei mulla mikään kiire oo ja ei se mitään. Kuitenkin se siinä kokoajan pyyteli anteeksi ja loppujen lopuksi mä vaan nauroin sille ja sanoin että ei se oikeasti haittaa, mulla on tässä vieläkin vaikka kuinka kauan odotusaikaa ennen kun mun bussi tulee. Vaihdettiin siinä sitten pari sanaa ja naurettiin parille wannabegangstateinille ja sen jälkeen molemmat lähti omiin suuntiinsa. Päivä kuitenkin parani kummasti. Ollaan me kuitenkin Suomessa, tässä maassa missä töykeys ja angstaus on meidän kunniallinen tavaramerkki. Siihen nähden tämä oli tosi harvinaista. Ehkä täällä on ihan järkiinsä tulleitakin ihmisiä. Tähän tarinaan verraten toi mun aloitusväite oli todellisen väärä, mutta mietitäänpäs sitä tarkemmin.


Anteeksi pyytäminen ja antaminen on yksi elämän ydinasioista. Jos et pyydä tai anna anteeksi, menetät ihmisiä ympäriltäsi. Se on päivänselvää. Mieti kuitenkin mitä pyydät anteeksi. Pyydä anteeksi jos olet tehnyt oikeasti jotain väärää, esimerkiksi unohtanut siivota huoneesi. Or something else, tajuutte kuitenki tän idean. Mutta jos te joudutte pyytämään anteeksi asiaa joka kuuluu teidän luonteeseenne, vika ei ole teissä vaan hänessä keneltä pyydätte anteeksi. Yksi isoimmista virheistä mitä voitte tehdä on pyytää anteeksi sitä keitä te olette. 


Joten tänään mä tein päätöksen. 
Mä en pyydä anteeksi jos mun ulkonäkö ei miellytä sua, mä näytän tältä enkä mä voi sille mitään. Jos se häiritsee sua, eipä ole mun ongelma. 
Mä en pyydä anteeksi mun pukeutumistyyliä. Mä en ehkä käytä minihameita, avonaisia paitoja, korkkareita, pukeudu ylityttömäisesti tai sillä tavalla kun median mukaan olisi kaunista. Mä tykkään näistä vaatteista. Se on mielipidekysymys ja mä oon siitä tätä mieltä. 
Mä en pyydä anteeksi sitä miten mä syön. Jos mä joskus nappaan pari karkkia tai syön palan kakkua, se ei mua tapa tai tee musta läskiä. Jos mä taas syön joskus pelkkää terveellistä "pupunruokaa" tai jätän jonkun ruuan syömättä, se ei tarkoita heti sitä että mä olisin laihdutuskuurilla. 
Mä en pyydä anteeksi mun musiikkityyliä. Nää on taas näitä kuuluisia mielipidekysymyksiä joista voidaan olla montaa mieltä. Tällästä musiikkia mä kuuntelen. Kuuntele sä mitä sä kuuntelet niin mä kuuntelen tätä mun musaa. Kaikki on tyytyväisiä. 
Mä en pyydä anteeksi valinnoista joita mä teen. Ne on mun valintoja joita mä teen elämän varrella, ne luo mun polun. Huom, MUN polun. Ei sun.
Mä en pyytele turhaan anteeksi mun virheitä. Kaikki tekee virheitä, mä saatan tehdä niitä vähän liiankin usein välillä. Mutta mä teen ne virheet ja opin kantapään kautta. Simple as that. 
Mä en pyydä anteeksi sitä miten mä puhun. Mä puhun liian paljon ja liian nopeeta jolloin mä änkytän, mä tiedän kyllä. Joskus taas mä oon ihan hiljaa ja vaikutan sulkeutuneelta. Mutta sellainen mä oon. 
Mulla on paljon muitakin asioita joita mä en aio teille pahoitella, mutta nyt se pääasia. Mä en TODELLAKAAN aio pyytää anteeksi sitä kuka mä olen. Tälläsenä mä synnyin, tälläinen mä oon. Mä muutun. Ihmiset muuttuu. Mä teen virheitä. Mä korjaan mun virheet. Mä teen mitä teen, oon mitä oon. Jos sä et tykkää mun luonteesta, älä tuu valittamaan siitä vaan pysy poissa mun elämästä, koska jos sä et pidä musta, miks sun pitäis yrittää saada mua muuttumaan sellaiseksi josta sä pidät? Kyllä sullakin varmaan on ihmisiä jotka sopii sulle. Mä en vaan ole sellainen. Joten jos mä en kelpaa, anna asian olla. Mulla kyllä on ystäviä joille mä oon riittävä sellaisena kun mä oon. Mä tiedän sen ja se riittää. Mä en aio pyytää anteeksi.

Semmosta. Kirjoittanut tämä välillä ärsyyntynyt ihminen siitä miten maailma osaa olla julma.

-Rosa

My life would suck without you

"I know that I've got issues,
but you're pretty messed up too.
Either way I found out I'm nothing without you.
'Cause we belong together now
Forever united here somehow
You've got a piece of me and honestly,
my life would suck without you."


Tänään mulla oli jostain syystä harvinaisen hyvä päivä. Siis sellainen päivä että sä et voi löytää mistään asiasta mitään negatiivista. Olin koko päivän järkyttävän väsynyt, mutta kuitenkin tosi hyperenerginen. Ja voin vaan sanoa, että tota yhdistelmää ei kannata kokeilla. Vaikka se loikin mun täydellisen päivän.

En oikeastaan tiedä mistä se johtu, mutta kerranki herääminenkää ei tuntunut vaikealta. En antanut itseni vajota tällä kertaa takaisin sinne sängyn pohjalle vaan pakotin puoliunisena kouluun. No ne tunnit meni silleen tosi madellen, ei sillä että ei ois ollut hauskaa. Ruokavälkkä oli oikeastaan pelkkää säätöä. Mä menin syömään, nauroin ensin Heidin kanssa maailman turhimmille asioille ja sitten onnistuin vielä kaatamaan maitolasin erittäin tyylikkäällä tavalla tarjottimelle. Kotona vein kerrankin mukisematta koirat ulos ja ihan oikeasti nautin ulkona olemisesta. Vaikka oli pakkasta. Juu, minä. Mutta siis treenikevätkin alkoi nyt virallisesti eilen Mindyn tunnilla ja tänään Katrilla, kun se nyt päätti palata laivalta takaisin opettamaan. Ja kyllähän sen huomasi että jotain on tehnyt, nimittäin tänään särki jokainen lihas. Silti se oli hyvä tunne. Samoin eiliseltä tunnilta sain tosi pelottavan värisen ja järkyttävän ison mustelman, sillekkin vaan olen nauranut tässä päivän mittaan ja seuraillut sen kasvua. Jännä päivä. 

Millainen mä siis oon kun mulla on erikoisen hyvä päivä? Noh, mä nauran ihan koko ajan, puhun vähän liiankin kovaäänisesti ja säädän. En ajattele mitään mitä sanon vaan annan kaiken vaan tulla ulos. Ajattelen kaiken positiivisesti. Riehun. En tajua oikeastaan mistään juurikaan mitään. Hymyilen suunnilleen kaikelle ja kaikille. Silloin musta vaan huokuu se, että mulla on hyvä päivä ja että mä oon onnellinen. Silloin mä en anna minkään pysäyttää mua ja mun onnea. Ne on kivoja päiviä.

Tällästä tällä kertaa, ei mitään syvällisempiä.

-Rosa

Veden alla

"Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää en tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata
Kuuletko kun veden alla mä 
Huudan ääneen sen kaiken"


Kaikilla on muistoja. Hyviä muisoja ja myös niitä kipeitä. Kaikilla on kiinni kuroutuneita arpia joihin ei kosketa, annetaan vaan olla ja parantua. Jonain päivänä, jonain hetkenä kuitenkin jotain tapahtuu joka repäisee nuo arvet auki. Se sattuu. Paljon. Muistot tulvivat mieleesi musertavalla voimalla, pää tuntuu raskaalta ja polvet pettää. Arvet saat kiinni vaan käymällä asian läpi alusta loppuun. Saatat muistaa asiasta paljon enemmän kuin luulitkaan muistavasi ja loppujen lopuksi arpi on taas tikattu kiinni ja on helppo hengittää. Siihen tarvitsee kylläkin todella paljon aikaa, joten kannattaa olla kärsivällinen. 



Löydän itsestäni päivittäin outoja, uusia piirteitä joista en todellakaan kaikista pidä. Yksi niistä on sosiaalisen ja pirteän kuoren alta löytyvä ujo, pieni tyttö. Tästä pienestä tytöstä en pidä. Se rajoittaa tekemisiäni todella paljon. Se pidättelee minua tekemästä asioita jotka saattaisivat muuttaa elämänkuvaani todella paljon, oikeastaan pelkästään positiiviseen suuntaan. Ilman tuota ujoa tyttöä saisin kakistettua suustani ulos asioita joita haluaisin kipeästi kertoa ihmisille, ennen kuin se on liian myöhäistä. Tietenkin voisin työntää tuon sivupersoonan tieltäni sivuun, unohtaa pelot ja vain sanoa asiat ulos suusta, mutta miksi en tee niin? Sitä en itsekään tiedä. Tuo tyttö on ottanut musta liian ison vallan. Ehkä mä pystyn siihen vielä joskus. Ehkä.

Yksi asia mistä taas pidän itsessäni on päättäväisyys. Moni tuntemani ihminen saattaa tietää, että sanon asioita joita aijon tehdä, mutta loppujen lopuksi jätän ne tekemättä. Esimerkiksi koulussa panostaminen ja kuntokuurit. Kuitenkin juuri tuo epäluottamus tuo minulle sitä tarmoa jonka avulla olen tälläkin hetkellä saanut otettua parissa asiassa itseäni niskasta kiinni ja aloittanut muutoksen. Joten vuosi 2013 on muutoksen vuosi. Toivottavasti hyvässä mielessä. Siltä se ainakin nyt tuntuu.

Olisi vielä niin paljon asiaa, mutta nyt väsyttää joten menen nukkumaan. Hyvää yötä.

-Rosa

Ps. Kirjotin tän eilen illalla, mutta unohdin postata joten julkasen tän tänne nyt aamulla. Ihan nyt kun teitä kiinnosti tämäkin tieto.

Kaikki muuttuu

"Tajusin tänään että rakastan sua
Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua
Jos se muuttuu niin antaa sen muuttua."



Kaikki todellakin muuttuu. Jos mietin itseäni kaksi vuotta taaksepäin, voin sanoa, että en ole hirveän tyytyväinen siihen kuka olin. Olin aika säälittävä. Olin epätoivoinen ja kerjäsin huomiota kaikilta vastaantulevilta, esitin olevani joku muu kun oikeasti olen. Joten te jotka olette tutustuneet minuun vuoden 2012 aikana, olkaa onnellisia että tutustuitte vasta nyt. Nimittäin ennen kahdeksatta luokkaa päätin kokeilla miltä tuntuisi olla vain oma itseni, välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tottakai sinä vuonna sorruin monia kertoja siihen esittämiseen, vaikka olin jo pari kertaa todennut sen olevan virhe. Kuitenkin asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan ja hetki hetkeltä jätin sitä luomaani roolia pois itsestäni. Yhdeksännen luokan alussa hautasin tuon toisen ihmisen kokonaan jonnekkin sellaiseen paikkaan josta sitä ei pysty kukaan kaivamaan ylös. Ja miksi kukaan haluaisikaan? Itse ainakin pidän itsestäni enemmän, siis aidosta itsestäni, kun tuosta vääränlaiseen muottiin puserretusta tytöstä. Olen myös saanut viime vuonna paljon enemmän ystäviä kun olen saanut varmaan ikinä. Minulle sanotaan usein, että opin asiat kantapään kautta. Tämä on yksi niistä. 

Aloitin tuossa pari päivää sitten kirjoittamaan blogitekstiä ennen treenejä, mutta sitten unohdin sen kokonaan ja päätin aloittaa uuden. Nyt kirjoitan samasta asiasta, mutta hiukkasen erillä tavalla.

Elikkäs, tiedätte varmaan luokassa reaktion, kun äikän ope ilmoittaa, että nyt kirjoitetaan aine. Yleensä kaikki masentuvat, alkavat valittaa ja pistävät kunnon melun päälle. Oma reaktioni on päinvastainen, koska pidän aineiden kirjoittamista. Miettikää nyt. Kirjoitaisitteko mielummin ainetta vai opiskelisitte jotain kielioppia? Niin. Mutta asian pointti oli siis se, että itse en osaa lopettaa kirjoittamista silloin kun pitäisi. Viimeisimmät aineeni ovat nimittäin olleet 17-sivuinen kauhutarina ja 9-sivuinen aine riparistani. Ja tuolloin aineen pituusraja on ollut 2-4 sivua. Noh, pari sivua yli, mikäs siinä. Saimme kuitenkin ensimmäisenä koulupäivänä joululoman jälkeen tehtäväksi kirjoittaa aineen. Siitä tuli omaksi yllätykseni vain kaksi ja puoli sivuinen, joka oli aineen pituuden alaraja. Vaikka itse pidänkin siitä aineesta, pelkään vähän, että opettajamme mielestä se on muka liian lyhyt ja huono ja saan taas jonkun kasilla alkavan. Meidän äikän ope ei nimittäin jostain syystä pidä mun aineista, en tiedä miksi. Ja sitten palataan taas aiheeseen. Sama asia on siis tässä blogin kirjoittamisessa. Aloitan kirjoittamisen aina väärään aikaan ja sitten en osaa lopettaa silloin kun pitäisi. Kerran esimerkiksi lykkäsin koirien ulos viemistä puolella tunnilla blogin takia ja siskoni ei pitänyt siitä hirveästi, että joutui odottamaan minua niin kauan. Biisien kirjoittamisessa on vähän eri juttu. Kun aloitan kirjoittamisen, aloitan sen joko tahdosta tai inspiraation takia. Silloin kirjoitan putkeen niin pitkään, kunnes joku asia keskeyttää minut ja samalla katkaisee inspiraation. Joten tälläistä se on. Kirjoittaminen mulle.

Nyt mulla tosiaan ois vähän muutakin tekemistä kuin kirjoittaminen, joten lopetan tämän tähän.

-Rosa

Yellow

"I came along,
I wrote a song for you
and all the things that you do,
and it was called 'Yellow'."


Vuoden eka postaus. Jännää. Tää vuoden vaihtuminen ei hirveesti tuntunut missään, olin varmaankin jo totutellut tuohon vuoteen 2013. Silti kun katson tota lukua, olen jotenkin tosi hämmentynyt. Ei tunnu vuodelta 2012 eikä vuodelta 2013. Ehkä joltain siltä väliltä tai sitten vaan joltain ihan muulta vuodelta. Kyllä tähän varmaan jossain vaiheessa tottuu.

Minkälaiset mun ekat päivät sitten oli? No, tän vuoden ensimmäisenä päivänä mä nukuin vähän liian pitkään ja olin aamulla, tai no melkeen illalla, ihan sekasin kellonajoista ja kaikesta. Joten pidettiin se vaan leffankatsomispäivänä.

Tokana päivänä nukuin kans tosi pitkään ja olin illalla kavereiden kanssa, ne tuli meille. Meidän oli alunperin tarkoitus tehdä jotain hyödyllistäkin, mutta se jäi vähän siihen että yks pelas pokemonia kännykällään ja me muut löhöttiin mun sängyllä, kuunneltiin musaa, juteltiin, ja vaan säädettiin niin kun aina. Mut siitä illasta jäi mulle tosi hyvä fiilis, joten en valita. Menin siitä sitten Kristan kanssa niille yöksi, jossa meillä oli ihanaa. Krista on sellanen ihminen jonka kanssa ei tartte miettiä mitä tekee tai huolehtia siitä että onko toisella tylsää. Kyllä meistä jompi kumpi sanoo suoraan jos haluaisi tehdä jotain muuta, mutta ei. Krista koristeli huoneensa seiniä, mä löhösin Kristan sängyllä ja me juteltiin kaikesta. Tollasia päiviä sais mun mielestä olla enemmänkin.

Torstaina nukuttiin taas pitkään, vaikka ei alunperin pitänyt. Sekin aamu/iltapäivä meni siinä sohvalla löhöilyssä ja tv:n töllöttämisessä. Se aamu oli meille molemmille hyvä, osittain siksi, että sitä edellinen ilta oli ollut niin hyvä ja osittain muista pienistä syistä. Käveltiin Kristan kanssa sitten yhdessä melkeen meille asti, jossa mä sitten keksin että voisin tehdä ruokaa kun ei muutakaan tekemistä ole. Siinä sekin päivä sitten meni.

Perjantai oli kiva päivä. Menin kaupungille kolmen mulle äärettömän tärkeän ihmisen kanssa joista kahta nään valitettavan harvoin. Kerrankin kävi näin että kaikille tämä päivä kävi ja pääsimme taas juttelemaan ja pitämään hauskaa yhdessä. Keksittiin sitten yhtäkkiä että voitaisiin mennä katsomaan joku leffa. Leffaksi päätyi epäyksimielisellä päätöksellä (heh) Hobitti, joka oli todella hyvä. Suosittelen. Itse en tiedä mitään Taru sormusten herrasta- trilogiasta, eikä se haitannut. Leffassa pysyi hyvin mukana ja ei tylsistyttänyt vaikka leffa kestikin kolmisen tuntia. Mäkkärin kautta nappasin Vilman mukaani ja menimme meille. Päädyimme kuvaamaan siskoni videokameralla videon meidän matkasta makuuniin. Se oli paljon tylsempi kuin Hobitti (ja niin on myös tämä blogiteksti), vaikka kestikin vain vartin. Läskitimme, katsoimme leffan, läskitimme vähän lisää ja kyllähän sitä nukuttuakin tuli. 

Tänään, lauantaina, olin töissä Joulumaailmassa pari tuntia. Tuon työn parhaat puolet ovat lämmin tee, söpöt pienet lapset ja hyvännäköiset turistipojat, huonot puolet taas se kun tee loppuu, näpit jäätyy ja turistipojat vaihtuvat mua parikymmentä vuotta vanhemmiksi flirttaileviksi turistimiehiksi. No, asioilla on puolensa. Kotona katsottin äitin kanssa Nälkäpeli. Muuta en ole sitten ehtinyt tehdäkään, nyt kirjoitan blogia.

Huomenna on viimeinen lomapäivä ja arvatkaa mitä teen? Töitä. Totta puhuen on ihan hauskaa mennä sinne pariksi tunniksi seisoskelemaan ja vähän auttelemaan hommissa, kun se palkitaan leffaillalla kavereiden kanssa. Ainakin teen viimeisenä päivänä jotain muuta kun nukun iltaan asti, syön ja menen uudestaan nukkumaan. Vaikka houkutteleehan sekin. 

Mulla oli tarkotus lopettaa tää teksti tähän, kirjottaa että "tähän nyt ei tullutkaan mitään pohdiskelevaa pätkää", mutta yhtäkkiä tekee vaan mieli kirjottaa jotain vähän enemmänkin. On tää kirjottaminen koukuttavaa.

Mutta niin anyways mitäs mun pitikään teille vielä kirjotellan. Ainiin. Tälläisillä luottamusongelmaisilla ihmisillä kun mulla tulee elämässään vastaan sellainen vaihe aika usein että haluaisi luottaa johonkin ihmiseen, ja ehkä luottaakin, mutta silti pelkää koko ajan, että jutut lähtee kiertämään. Tämä saattaa johtua siitä, että luottamus on petetty niin monta kertaa, tai sitten se johtuu pelosta tuota luottamuksen pettämistä kohtaan. Kuitenkin, mistä tiedät kehen voi luottaa? Tähän en sano, että sen tuntee, koska itselläni ei ole käynyt niin. Ehkä sen vaan huomaa siinä vaiheessa kun tuo ihminen tuntee sinut paremmin kun tunnet itsekään tai huomaat että hän tietää sinusta asian jota et itse muistanut tai et tiennyt hänen tietävän. Joku asia tapahtuu ja tajuat, että kyllä hän on luottamuksesi arvoinen. Minulla on elämässäni kuusi ihmistä jotka ovat jollain tavalla ansainneet luottamukseni. 
Yhden heistä olen kirjaimellisesti tuntenut koko elämäni. Olemme tunteneet niin kauan kuin muistan, olemmehan me sukua. Hänestä vain tiedän että hän ei kerro mitään kenellekkään. Miksi kertoisi? Ja tiedän että vaikka koko muu maailma lähtisi, hän jää.  Häneen olen luottanut aina.
Yksi heistä on paras ystäväni. Hänet olen tuntenut melkein kymmenen vuotta, parhaita ystäviä olemme kuitenki olleet vasta pari vuotta. Vaikka hän muuttikin äskettäin pienen välimatkan päähän minusta, eli kauemmaksi kuin 20m, meillä on kuitenkin sellainen erikoinen side joka pitää meidät yhdessä. Muutenkin soitamme toisillemme vähintään kerran viikossa ja näemme koulussa joka päivä. Hän voitti luottamukseni kun hän otti riskin ja luotti minuun.
Kaksi heistä ovat minulle kuin veljiä. Toisen olen tuntenut kohta vuoden ja hän on minua tasan viikon vanhempi, vaikka ei sillä sinänsä mitään merkitystä tässä koko kirjoituksessa ole. Toisen heistä olen tuntenut suunnilleen kolme kuukautta. En kyllä ymmärrä miten se on mahdollista, tuntuu kuin olisin tuntenut noi molemmat jätkät koko ikäni. Niin tärkeitä he mulle ovat. Heihin luottamukseni on vaan tullut ajan myötä, heihin luotan ilman mitään erikoista syytä.
Yhden heistä olen myös tuntenut noin kolme kuukautta ja sinä aikana olen saanut yllättyä monta kertaa siitä miten samanlaiset ajatukset meillä on. Hänelle voin puhua suunnilleen mistä vaan ja hänellä on aina aikaa kuunnella, niitä hetkiä ei ole vielä ainakaan hirveästi tullut kun ei ole ollut aikaa kuunnella. Hän on myös mulle tietyllä tavalla kuin isoveli, sellainen tuki ja turva aina kun sellaista tarvitsee. Häneen olen luottanut alusta asti aika vahvasti, kuitenkin vasta pari päivää sitten aloin luottaa häneen 100% varmuudella, tiettyjen asioiden loksahdettua paikoilleen.
Yksi heistä on niin ihmeellinen ihminen. Pieni tyttö täynnä paljon suuria tunteita. Hän on samalla lailla tosi retu kun mä ja sen takia me nauretaankin paljon. Tän ihmisen seurassa voin itkeä, rageta, nauraa, tehdä ihan mitä vaan. Silti me ollaan tosi läheisiä ja toivon että me pysytään näin läheisinä vielä kauan. Häneen aloin luottaa yhdellä leirillä kun puhuimme kolme tuntia taukoamatta ja vuodatimme ensimmäistä kertaa toisillemme koko elämäntarinamme.
Ja näitä ihmisiä mä kiitän. Kiitän viime vuodesta, paria teistä myös kaikista edellisistä, kiitän kaikista hetkistä, muistoista, sanoista. KIITOS. Te ootte mulle tärkeitä.


Semmonen. Nyt, hyvää yötä.


-Rosa