Outlaws of love

"Scars make us who we are
Hearts and homes are broken
Far, we could go so far
With our minds wide open
Tears all fall the same
We all feel the rain
We can't change."


Huhhuh, siitä on kohta kuukausi kun oon viimeks tänne kirjoitellut. Saattaa suurimmaksi osalta johtua tästä koulustressistä ja sen mukana tulleesta inspiraation puutteesta. Ja yksinkertaisesti siitä että ei vaan ole ollut aikaa ja innostusta. Nyt mun piti tähänkin kirjoitella että ei ole mitään hajua mitä kirjoittaisin, mutta sitten keksinkin aiheen. Tästä aiheesta kiitän mua syvästi tänään illalla inspiroinutta Adam Lambertia jonka keikalla me oltiin. Sitäkin tuli aluksi pari kertaa mietittyä että menisikö, mutta nyt en kyllä kadu mitään. Siitä ehkä jotain pientä enemmän tän tekstin lopuksi.

Toi tän kertainen biisinpätkä on juuri tämän samaisen Adam Lambertin biisistä, jonka kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja joka varmaan kosketti mua eniten koko konsertissa. Adam pyysi ennen tota biisiä yleisöä nostamaan kätensä ylös jos joskus on tuntenut itsensä erilaiseksi tai jos joku on joskus heitä haukkunut. Jopa omaksi yllätyksekseni suurin osa yleisöstä nosti kätensä. Tämän jälkeen Adam piti pienen puheen kertoen ensin tästä biisistään, joka on hänelle tärkein näistä kaikista ja joka kertoo juuri näistä elämän vaikeista ajoista, kun tuntuu ettei mikään mene hyvin. Hän myös muistutti meitä siitä ettemme koskaan ole yksin. Maailmassa on aina muitakin jotka tuntevat samoin ja ovat valmiita tukemaan muita joilla on heikko hetki. Sitä Adam myös sanoi, että tärkeimmät ihmiset vaikeina hetkinä ovat omat rakkaat ja läheiset. Puheen hän lopetti juuri sanoilla et ole koskaan yksin. 

Tuo hetki, kun Adam puhui ja sen jälkeen tuon biisin kuuleminen oli itselleni varmaan hienoin hetki koko keikassa. Hän puhui suoraan sydämestään, sen kuuli. 
 Jokaisella meistä on oma polkumme. Omat muistomme, vaikeat aikamme. Kun kävelet kaupungilla, tuleeko mieleesi koskaan, että joka ikisellä vastaan kävelevälläsi ihmisellä on oma tarinansa? Sitä on aika mielenkiintoista miettiä välillä, kun niitä ihmisiä katselee. Kaikilla meillä on menneisyytemme. 

Sinä, joka tätä tekstiä juuri nyt luet, olet erityinen. Sinussa on se jokin joka tekee sinusta juuri sinut itsesi. Sinulla on huonot puolesi ja virheesi, joista et itse pidä ja joita kadut enemmän kuin mitään. Muista kuitenkin, että sinussa on myös ulkoinen ja sisäinen kauneus (kyllä, pojat myös), sinussa on ne rakastettavat ja hyvät puolesi joista toivottavasti edes osaa osaat myös itse arvostaa. Maailmassa on ihmisiä jotka tuntevat myös huonot puolesi, mutta pitävät silti sinusta juuri sellaisena kuin olet. Arvosta sitä. Arvosta itseäsi. Ja vaikka en itsekään tätä todellakaan aina usko, me kaikki olemme täydellisiä juuri sellaisena kuin olemme. Erilaisia, mutta täydellisiä. Uniikkeja.

Niin tuosta Adam Lambertin keikasta piti myös vähän kertoa. Eilen illalla äiti sanoi, että huomiselle keikalle on tullut lisää lippuja myyntiin, kiinnostaisiko mennä? Me vaan naurahdettiin Empun kanssa ja sanotiin, että ehei, ei olla menossa. Kuitenkin äiti otti aamulla mun kanssa asian uudestaan puheenaiheeksi ja kun mietin uudestaan, niin mitä haittaakaan siitä olisi. Ei mulla nyt muutakaan tekemistä ole. Niinpä siis liput varattiin samana päivänä tuolle keikalle ja sieltä sitten löysimmekin itsemme. Vaikka välillä oli niitä tylsiä hetkiä, kun ei tiennyt biisiä tai jotain muuta säätöä, niin yleisesti mulle jäi keikasta hyvä mieli. Tää oli Suomessa varmaan eka kerta ikinä kun nään 90% yleisöstä tanssivan ja pomppivan mukana ja se jos mikä oli järjettömän siistiä. Ja siis laulaahan toi Lambert ihan älyttömän hyvin livenä ja saa yleisön alusta loppuun mukaansa. Joten en kadu sitä että tonne lähettiin, en varmaan tätäkään tekstiä ois ilman tota keikkaa väsännyt. 

-Rosa