Born to die

"Lost but now I am found
I can see that once I was blind
I was so confused as a little child
Tryin' to take what I could get
Scared that I couldn't find all the answers, honey
Don't make me sad
Don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why."


Nyt kun yläaste alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan, päätin monen harkinnan jälkeen kirjoittaa vähän siitä mitä yläaste mun sanoin on. Minkälaista siellä on, minkälaisia ihmisiä ja miltä musta itsestä on tuntunut olla yläasteella. Tätä ei voi todellakaan sanoa yleistykseksi, koska kouluja on niin monenlaisia, mutta tämä on minun arvioni kolmesta vuodestani Haukilahden yläasteella.

Seitsemäs luokka tosiaan oli sitä kuuluisaa oman paikan hakua. Löysin koulussamme itselleni väärän, todellakin väärän paikan esitettyäni ihmistä joka en ole. Tämä saattaa erittäin todennäköisesti johtua siitä etten silloin vielä tiennyt edes kuka olin, olin niin eksyksissä kuin ihminen vaan voi olla. Olin myös aika paljolti yksin, ilman niitä läheisiä ystäviä. Olihan minulla Heidi, onneksi oli, en varmaan muuten olisi selvinnyt siitä vuodesta. Tuona vuonna tein paljon virheitä, ehkä se oli vaan ihan hyvä, nyt ainakin tiedän mitä ei kannata tehdä toiste. 

Kahdeksas luokka oli minulle selviytymistä. Tajusin jossain vaiheessa sitä vuotta, että ehkä jätän tuon roolin pois ja alan elää omaa elämääni. Se kannatti, vaikka sen vaikutukset eivät alkaneet ihan heti. Tuona vuonna ei tapahtunut mitään niin suurta, muistan vaan sen että en siltikään onnistunut paikkani löytämisessä ja luomani rooli puski kokoajan esille. Koulussani oli paljon ihmisiä, mutta vain murto-osa tunsi minut, loput joko luulivat tuntevansa tai eivät edes tienneet kuka olen. Kahdeksannen luokan loputtua toivoin jo pääseväni pois. Kaksi väsyttävää vuotta tuossa koulussa saisi jo riittää.

Yhdeksäs luokka muutti kaiken. Ihan oikeasti kaiken. Kaikella tarkoitan omaa käsitystäni koulustani, ihmisistä ympärilläni ja itsestäni. Kaikki roolit unohtuivat täysin, niitä oli liian raskasta pitää yllä. Huomasin, että ympärilleni alkoi yhtäkkiä ilmestyä niin paljon ihmisiä, että en pysynyt edes mukana laskuissa. Koulun käytävillä olevat ihmiset tulevat hetki hetkeltä tutummiksi ja jos joskus haluan olla yksin, minun pitää etsiä kunnolla paikkaa jossa ei ole tuntemiani ihmisiä. Ja niitä ei ole paljoa. Vaikka kaikkia ihmisiä en käytävällä syystä tai toisesta edes moikkaa, niin hymy tulee katseiden kohdatessa vaihdettua. Se oikeasti parantaa päivää. Hymy. Niin yksinkertainen asia. 
 Tunsin päivä päivältä itseni enemmän hyväksytyksi, vaikka tiesin, että osa meidän koulun yseistä muistaa vieläkin sen seiskaRosan, joka on nykyisen itseni vastakohta. Noh, se on heidän menetyksensä. Tiedän myös, että vaikka minua ei koskaan hyväksyttäisi, itse asiassa tiedän ettei minua koskaan tulla hyväksymään täysin, silti vierelläni on myös niitä jotka tietävät virheistäni mutta eivät välitä. Näkevät minut, eivät vain kuorta, vaan sen ihmisen kuka oikeasti olen ja hyväksyvät minut sellaisenaan. Heitä on aina ja se on minulle täydellinen syy elää ja jaksaa nämä viimeiset kolme kuukautta tässä koulussa, josta olen oppinut myös hieman pitämään.

Koulun ulkopuolelta löysin elämäni tärkeimmät ihmiset. Okei, pari heistä on myös samassa koulussa kanssani, ja muutaman kanssa emme vain koulussa ole missään tekemisissä ja se on minulle hyvä niin. Pari heistä on sellaisia, että olen heidän kanssaan vain esimerkiksi isoskoulutuksessa (ihan tälleen vinkkinä vois nähä ihan muutenki), osaa taas vähän useammin. He ovat kaikki erilaisia persoonia ja pidän heistä sellaisenaan. Jokainen ihminen ympärilläsi muokkaa sinusta sinunlaisen, joten kiitos kaikille teille, teidän takia mä tälläinen oon.

Koulupostaus muuttui jälleen kerran kavereiden ylistykseksi. Noh, kuitenkin tämän päätän sanomalla pari sanaa koulustani.

Haukilahden yläaste on rakennus, jonka sisälle mahtuu monta kyyneltä, vihaista sanaa, alentavaa katsetta, tuskaista hetkeä, kun asiat eivät mene päähän, valitusta, murhetta ja vaikka mitä negatiivista, mutta niidenkin lisäksi sieltä voimme löytää naurua, halauksia, lohdutusta, uutta ystävyyttä ja vähän vanhempaakin, sekä muistoja, joita emme unohda koskaan. Joten rakkaat ysit, kiitos teille näistä kolmesta vuodesta. En IKINÄ tule unohtamaan niitä. Hyvässä ja pahassa.

-Rosa


PS. Tajusin just, että parisen viikkoa sitten julkaistun postauksen nimi on Born to try. No yrittää tai kuolla, omapa on päätökses. Hehheh.