Don't forget me

"There's just one thing that I need to say
Before I close my eyes and walk away
There's just one thing that I need to feel
Before I walk away against my will
There's just one thing that I need to hear
Before I walk away for the last time
There's just one thing that I need to see
Before I take this chance and set us free
Don't forget me
Don't regret me."



Asiat jotka sinulla nyt on, tuntuvat itsestäänselviltä. Perhe, ystävät, sukulaiset, läheiset, kaikki. He vain ovat siinä, eivät minnekkään ole menossa. Joka päivä, kun menen kouluun, siellä on ne samat ihmiset, samat naamat joista ei haluamallakaan pääse eroon. Kun tulen kotiin, nään ensimmäisenä pari karvaista koiran naamaa, jonka jälkeen illan myöten perheeni. Illalla käväisen myös treeneissä, jossa näen samat ihmiset jotka siellä aina ovat. Itsestäänselvää.

Mitä jos ei olekaan? Mitä jos yhtenä päivänä joku heistä kaikista läheisistä jotka sinulla on, häviää. Häviämisellä en tarkoita kuolemaa, sitäkin, mutta myös toisilla tavoilla voi hävitä. Katoaa, katkaisee välit, sairastuu johonkin vähän vakavampaan kun jokavuotiseen flunssaan. Mitä silloin ajattelet? Silloin on nimittäin se hetki käsillä, kun he eivät enää ole itsestäänselvyys. Kun tajuat, että jokainen ihminen lähelläsi ei ole itsestäänselvyys. Jokaisella heistä on jokin tarkoitus sinun elämässäsi. 

Yksi asia tuli tänään taas syvällisiä pohdittuani mieleen. Tiedän, etten ole ainut joka tätä on miettinyt, mutta nyt ajattelin ottaa sen tälläiseen kirjalliseen mietintään. 
 Jos sairastuisit vakavasti, kuka olisi ensimmäisenä sairaalassa katsomassa sinua? Jos lähtisit pois kotipaikkakunnaltasi, katoaisit ilman mitään varoitusta, kuka olisi ensimmäinen joka yrittäisi etsiä sinut käsiinsä? Jos taas ilmoittaisit lähdöstäsi, kuka estäisi sinua lentokentän porteille asti menemästä, senkin jälkeen yrittäen saada sinua takaisin kotiin? Kuka taas ei? 

Itse tiedän 100% varmasti pari ihmistä, jotka tekisivät nämä kaikki. Olisivat huolissaan. On taas ihmisiä, joista en ole enää niin varma. Mitä jos jotkut heistä vain unohtaisivat? Sanoisivat itselleen, että hän ei ole enää lähistössä, joten antaa olla. Tulevathan he kuitenkin joskus takaisin ja jos eivät, niin sitten ei voi mitään. Itsestäänselvää. Vai onko?

Ikinä ei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Joten nyt avaa silmäsi ja katso. Pidä ympärilläsi olevista ihmisistä huolta. Älä hylkää apua tarvitsevaa, älä pidä ketään itsestäänselvyytenä. Koska kukaan meistä ei sellainen ole.

-Rosa

Hello

"'Cause you know just what to say
And you know just what to do
And I want to tell you so much, I love you
I long to see the sunlight in your hair
And tell you time and time again how much I care
Sometimes I feel my heart will overflow
Hello, I've just got to let you know
'Cause I wonder where you are 
And I wonder what you do
Are you somewhere feeling lonely, or is someone loving you?"



Mitä sanat on? Mitä sanat on jos niillä ei tarkoita mitään? Tuota on hyvä miettiä aina kun on loukkaamassa tai kehumassa tai muutekin sanomassa toiselle jotain merkittävää. Sanoja nimittäin ei kannata käyttää turhaan. Ei sillä, että ne joskus loppuisivat kesken, vaan muutenkin. Jos vaan turhuuksia päästelee suustaan niin mikä pointti puhumisen taidolla loppupeleissä on? Itselläni on sellainen pienehkö ongelma, etten mieti yleensä mitä sanon vaan möläyttelen vaan asioita ulos suustani. Onhan mulla juuri se vastakohtakin, nimittäin toisinaan taas mietin vähän liikaa kaikkia sivuvaikutuksia mitä sanat saattavat aiheuttaa kun ne pitäisi vaan päästää ulos ja katsoa vasta sitten mitä tapahtuu. No, puolensa kaikella.

Toisaalta, loppuuhan ne sanatkin joskus. Kun elämä loppuu, sanatkin loppuvat. Ja koskaan ei tiedä milloin se elämä loppuu. Vaikka tätäkään fiksua neuvoa en ole vielä itse päässyt käyttämään, niin sanokaa haluamanne asiat ennen kuin se on liian myöhäistä. Mä tiedän, mä oon vielä tosi nuori ja tuun sanomaan elämäni aikana vaikka mitä, niin silti mun itsekin kannattaisi ottaa tosta neuvosta vaari. Mun elämässä on paljon ihmisiä joille oon jättänyt sanomatta vaikka mitä sanoja, esimerkiksi parille ihmiselle, niin kuin mun omalla perheelle se, että miten tärkeitä ne mulle on. Myös se, että mulla on ollut tosi tärkeetä kerrottavaa yhdelle ja kun jäin sen kanssa liian pitkään jahkailemaan niin se päätyi siihen että en kerrokaan tuota asiaa. Sekin olisi saattanut muuttaa jotain. Jos joissain tilanteissa olisin valinnut toisin, sanonut toiset sanat, miten asiat nyt olisivat? En tiedä. Enkä ehkä halua tietääkään. Välillä vaan toivoisin että voisin kirjoittaa kaiken mitä haluan sanoa tähän blogiin ja antaa asioiden tapahtua. Mutta se ei vaan mene niin. Niin kuin ei mikään muukaan.

Miettikää nyt tätäkin. Annan teille blogissani hyviä neuvoja ja ohjeita elämälle joita en edes itse käytä. Mitä sanojen käyttöä se sellainen on? Tottakai jos mulla on varaa neuvoa teitä niin pitäisi itsekin käyttää niitä ohjeita, niin kuin esimerkkinä. Ehkä yritän vain saada teitä tekemään asioita joita minä en itse uskalla tai muuten vaan pysty tekemään. Ehkä.

Mun piti alunperin kirjoittaa ystävyyden nurjista puolista ja itsetunnosta, mutta nyt tää meni tälläseen. Tästä sen näkee etten mäkään osaa päättää mitä mä tänne kirjottelen. Oh well.

-Rosa

Outlaws of love

"Scars make us who we are
Hearts and homes are broken
Far, we could go so far
With our minds wide open
Tears all fall the same
We all feel the rain
We can't change."


Huhhuh, siitä on kohta kuukausi kun oon viimeks tänne kirjoitellut. Saattaa suurimmaksi osalta johtua tästä koulustressistä ja sen mukana tulleesta inspiraation puutteesta. Ja yksinkertaisesti siitä että ei vaan ole ollut aikaa ja innostusta. Nyt mun piti tähänkin kirjoitella että ei ole mitään hajua mitä kirjoittaisin, mutta sitten keksinkin aiheen. Tästä aiheesta kiitän mua syvästi tänään illalla inspiroinutta Adam Lambertia jonka keikalla me oltiin. Sitäkin tuli aluksi pari kertaa mietittyä että menisikö, mutta nyt en kyllä kadu mitään. Siitä ehkä jotain pientä enemmän tän tekstin lopuksi.

Toi tän kertainen biisinpätkä on juuri tämän samaisen Adam Lambertin biisistä, jonka kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja joka varmaan kosketti mua eniten koko konsertissa. Adam pyysi ennen tota biisiä yleisöä nostamaan kätensä ylös jos joskus on tuntenut itsensä erilaiseksi tai jos joku on joskus heitä haukkunut. Jopa omaksi yllätyksekseni suurin osa yleisöstä nosti kätensä. Tämän jälkeen Adam piti pienen puheen kertoen ensin tästä biisistään, joka on hänelle tärkein näistä kaikista ja joka kertoo juuri näistä elämän vaikeista ajoista, kun tuntuu ettei mikään mene hyvin. Hän myös muistutti meitä siitä ettemme koskaan ole yksin. Maailmassa on aina muitakin jotka tuntevat samoin ja ovat valmiita tukemaan muita joilla on heikko hetki. Sitä Adam myös sanoi, että tärkeimmät ihmiset vaikeina hetkinä ovat omat rakkaat ja läheiset. Puheen hän lopetti juuri sanoilla et ole koskaan yksin. 

Tuo hetki, kun Adam puhui ja sen jälkeen tuon biisin kuuleminen oli itselleni varmaan hienoin hetki koko keikassa. Hän puhui suoraan sydämestään, sen kuuli. 
 Jokaisella meistä on oma polkumme. Omat muistomme, vaikeat aikamme. Kun kävelet kaupungilla, tuleeko mieleesi koskaan, että joka ikisellä vastaan kävelevälläsi ihmisellä on oma tarinansa? Sitä on aika mielenkiintoista miettiä välillä, kun niitä ihmisiä katselee. Kaikilla meillä on menneisyytemme. 

Sinä, joka tätä tekstiä juuri nyt luet, olet erityinen. Sinussa on se jokin joka tekee sinusta juuri sinut itsesi. Sinulla on huonot puolesi ja virheesi, joista et itse pidä ja joita kadut enemmän kuin mitään. Muista kuitenkin, että sinussa on myös ulkoinen ja sisäinen kauneus (kyllä, pojat myös), sinussa on ne rakastettavat ja hyvät puolesi joista toivottavasti edes osaa osaat myös itse arvostaa. Maailmassa on ihmisiä jotka tuntevat myös huonot puolesi, mutta pitävät silti sinusta juuri sellaisena kuin olet. Arvosta sitä. Arvosta itseäsi. Ja vaikka en itsekään tätä todellakaan aina usko, me kaikki olemme täydellisiä juuri sellaisena kuin olemme. Erilaisia, mutta täydellisiä. Uniikkeja.

Niin tuosta Adam Lambertin keikasta piti myös vähän kertoa. Eilen illalla äiti sanoi, että huomiselle keikalle on tullut lisää lippuja myyntiin, kiinnostaisiko mennä? Me vaan naurahdettiin Empun kanssa ja sanotiin, että ehei, ei olla menossa. Kuitenkin äiti otti aamulla mun kanssa asian uudestaan puheenaiheeksi ja kun mietin uudestaan, niin mitä haittaakaan siitä olisi. Ei mulla nyt muutakaan tekemistä ole. Niinpä siis liput varattiin samana päivänä tuolle keikalle ja sieltä sitten löysimmekin itsemme. Vaikka välillä oli niitä tylsiä hetkiä, kun ei tiennyt biisiä tai jotain muuta säätöä, niin yleisesti mulle jäi keikasta hyvä mieli. Tää oli Suomessa varmaan eka kerta ikinä kun nään 90% yleisöstä tanssivan ja pomppivan mukana ja se jos mikä oli järjettömän siistiä. Ja siis laulaahan toi Lambert ihan älyttömän hyvin livenä ja saa yleisön alusta loppuun mukaansa. Joten en kadu sitä että tonne lähettiin, en varmaan tätäkään tekstiä ois ilman tota keikkaa väsännyt. 

-Rosa

Born to die

"Lost but now I am found
I can see that once I was blind
I was so confused as a little child
Tryin' to take what I could get
Scared that I couldn't find all the answers, honey
Don't make me sad
Don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why."


Nyt kun yläaste alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan, päätin monen harkinnan jälkeen kirjoittaa vähän siitä mitä yläaste mun sanoin on. Minkälaista siellä on, minkälaisia ihmisiä ja miltä musta itsestä on tuntunut olla yläasteella. Tätä ei voi todellakaan sanoa yleistykseksi, koska kouluja on niin monenlaisia, mutta tämä on minun arvioni kolmesta vuodestani Haukilahden yläasteella.

Seitsemäs luokka tosiaan oli sitä kuuluisaa oman paikan hakua. Löysin koulussamme itselleni väärän, todellakin väärän paikan esitettyäni ihmistä joka en ole. Tämä saattaa erittäin todennäköisesti johtua siitä etten silloin vielä tiennyt edes kuka olin, olin niin eksyksissä kuin ihminen vaan voi olla. Olin myös aika paljolti yksin, ilman niitä läheisiä ystäviä. Olihan minulla Heidi, onneksi oli, en varmaan muuten olisi selvinnyt siitä vuodesta. Tuona vuonna tein paljon virheitä, ehkä se oli vaan ihan hyvä, nyt ainakin tiedän mitä ei kannata tehdä toiste. 

Kahdeksas luokka oli minulle selviytymistä. Tajusin jossain vaiheessa sitä vuotta, että ehkä jätän tuon roolin pois ja alan elää omaa elämääni. Se kannatti, vaikka sen vaikutukset eivät alkaneet ihan heti. Tuona vuonna ei tapahtunut mitään niin suurta, muistan vaan sen että en siltikään onnistunut paikkani löytämisessä ja luomani rooli puski kokoajan esille. Koulussani oli paljon ihmisiä, mutta vain murto-osa tunsi minut, loput joko luulivat tuntevansa tai eivät edes tienneet kuka olen. Kahdeksannen luokan loputtua toivoin jo pääseväni pois. Kaksi väsyttävää vuotta tuossa koulussa saisi jo riittää.

Yhdeksäs luokka muutti kaiken. Ihan oikeasti kaiken. Kaikella tarkoitan omaa käsitystäni koulustani, ihmisistä ympärilläni ja itsestäni. Kaikki roolit unohtuivat täysin, niitä oli liian raskasta pitää yllä. Huomasin, että ympärilleni alkoi yhtäkkiä ilmestyä niin paljon ihmisiä, että en pysynyt edes mukana laskuissa. Koulun käytävillä olevat ihmiset tulevat hetki hetkeltä tutummiksi ja jos joskus haluan olla yksin, minun pitää etsiä kunnolla paikkaa jossa ei ole tuntemiani ihmisiä. Ja niitä ei ole paljoa. Vaikka kaikkia ihmisiä en käytävällä syystä tai toisesta edes moikkaa, niin hymy tulee katseiden kohdatessa vaihdettua. Se oikeasti parantaa päivää. Hymy. Niin yksinkertainen asia. 
 Tunsin päivä päivältä itseni enemmän hyväksytyksi, vaikka tiesin, että osa meidän koulun yseistä muistaa vieläkin sen seiskaRosan, joka on nykyisen itseni vastakohta. Noh, se on heidän menetyksensä. Tiedän myös, että vaikka minua ei koskaan hyväksyttäisi, itse asiassa tiedän ettei minua koskaan tulla hyväksymään täysin, silti vierelläni on myös niitä jotka tietävät virheistäni mutta eivät välitä. Näkevät minut, eivät vain kuorta, vaan sen ihmisen kuka oikeasti olen ja hyväksyvät minut sellaisenaan. Heitä on aina ja se on minulle täydellinen syy elää ja jaksaa nämä viimeiset kolme kuukautta tässä koulussa, josta olen oppinut myös hieman pitämään.

Koulun ulkopuolelta löysin elämäni tärkeimmät ihmiset. Okei, pari heistä on myös samassa koulussa kanssani, ja muutaman kanssa emme vain koulussa ole missään tekemisissä ja se on minulle hyvä niin. Pari heistä on sellaisia, että olen heidän kanssaan vain esimerkiksi isoskoulutuksessa (ihan tälleen vinkkinä vois nähä ihan muutenki), osaa taas vähän useammin. He ovat kaikki erilaisia persoonia ja pidän heistä sellaisenaan. Jokainen ihminen ympärilläsi muokkaa sinusta sinunlaisen, joten kiitos kaikille teille, teidän takia mä tälläinen oon.

Koulupostaus muuttui jälleen kerran kavereiden ylistykseksi. Noh, kuitenkin tämän päätän sanomalla pari sanaa koulustani.

Haukilahden yläaste on rakennus, jonka sisälle mahtuu monta kyyneltä, vihaista sanaa, alentavaa katsetta, tuskaista hetkeä, kun asiat eivät mene päähän, valitusta, murhetta ja vaikka mitä negatiivista, mutta niidenkin lisäksi sieltä voimme löytää naurua, halauksia, lohdutusta, uutta ystävyyttä ja vähän vanhempaakin, sekä muistoja, joita emme unohda koskaan. Joten rakkaat ysit, kiitos teille näistä kolmesta vuodesta. En IKINÄ tule unohtamaan niitä. Hyvässä ja pahassa.

-Rosa


PS. Tajusin just, että parisen viikkoa sitten julkaistun postauksen nimi on Born to try. No yrittää tai kuolla, omapa on päätökses. Hehheh.

Valherakkaus

"Ei saa puhua ikävästä, ei saa paljastaa herkkyyttä
Nuoren pariskunnan puheissa sanat kylmenee vauhdilla
Kohta niitä jo paleltaa
Valherakkaus, totako tää ois meille huomenna?
Valherakkaus, noinko sen täytyy aina sattua?
Näytä mulle kuinka sen toisin tehdä vois
Valherakkaus, kuinka sen meistä pitää pois?
Lähdetään, tahdon totena pitää tän."


Mä oon tosi paljon puhunut tässä blogissa rakkaudesta, siitä mitä se on, mitä se ei ole, mitä se voisi olla, mitä sen kuuluisi olla ja sitä rataa. En tiedä olenko vielä selvittänyt sitä itse, mutta nyt en tällä kertaa puhukaan siitä, vaan rakkauden toisesta puolesta. Siitä, kun se loppuu. Kun vastakaikua ei kuulukaan. Sydänsurusta ja loputtomasta pohjanoteeraustunteesta, joka tuntuu siltä, ettei se koskaan lähde. Siitä siis tällä kertaa.

En itse ole tähän mennessä kokenut vielä sitä kuuluisaa pitkän suhteen jälkeistä erosydänsurua, joten en tiedä miltä se tuntuu, mutta onhan sitä sydäntä sattunut muutenkin. 
 Vielä vuosi sitten kuvitelmani sydänsurusta oli erittäin laimea. Ajattelin, että ei se tuntuisi missään ja kyllä siitä pääsisi nopeasti yli. Mietin silloin myös syvällisemmin sanaa sydänsuru. Miten se muka liittyy sydämeen? Sehän vaan tuntuu pahalta, siinä se ja sekin menee nopeasti ohi. Ihan niin kuin haava. Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja nopeammin kuin olisin ikinä uskonut ja pian ajattelin asian aivan toisin.
 Sydänsurun ainut muoto ei ole se, kun eron jälkeen ollaan murskana ja itketään kaverin olkapäätä vasten. En ikinä kuvitellut löytäväni itseäni tilanteesta, jossa hyvä ystäväni murskaa sydämeni pieneksi paloiksi kertomalla ihastukseni kohteesta todella murskaavan uutisen, jonka kuitenkin korjasi hetken päästä. Ja tuo tilanne oli itselleni todella hämmentävä. Olen tuotakin ennen kokenut sydänsurun, kun itse satutin yhtä itselleni tärkeää ihmistä, mutta en kuitenkaan uskonut sen sattuvan niin paljon. En edes osaa selittää sitä tunnetta, tuntui yksinkertaisesti siltä kun joku olisi hakannut sydämeni vasaralla pieniksi sirpaleiksi. Suoraan sanottuna en ikinä olisi kuvitellut sen menevän noin. No, se ainakin todisti että pidän ihan oikeasti tuosta ihmisestä ja se myös korjasi kaikki harha-ajatukseni sydänsuruista. Ihan vinkkinä, älkää hommatko itsellenne turhia "heartbreakkejä", ne vaan kuluttaa ihmistä ja ei todellakaan tee hyvää. Löytäkää se oikea ihminen josta pidätte kiinni. 

Ps. Tää aihe ei tullut sen takia, että kärsisin nyt sydänsuruista, halusin vaan kirjoittaa jotain vastakohtaa aikasemmille teksteille.

-Rosa