"I've tried playing it cool
But when I'm looking at you
I can never be brave
Cause you make my heart race
Shot me out of the sky
You're my kryptonite
You keep making me weak
Yeah, frozen and can't breathe
Some things gotta give now
Cause I'm dying just to make you see
That I need you here with me now
Cause you've got that one thing."
Back home, still can't believe what happened yesterday, too amazing to be true. So here's what happened then.
One hour drive from Como to Milan was painful, we were so nervous and couldn't imagine what was waiting for us when we'd get there.
When we got out of the car, I almost started crying. Instead I smiled and said to myself that now it's time to be happy and we started to look for the way in.
In fifteen minutes we found ourselves in the middle of a massive crowd of people, no idea how to get in the arena and as we looked around, we also noticed there's no way out of the crowd either. Finally we figured out what's the way in and queued for almost 45 minutes. Next to the gates we saw girls crying and noticed that either they didn't have tickets or they had fake ones. I started to panic a little inside my head. What if we'd find out that our tickets would be fake? Happily we got in and the moment we went in through the gates and started climbing the stairs, I couldn't hold it in anymore. I looked at my friend who also was crying and I felt like it wasn't about to stop that fast.
Inside the arena we had to calm ourselves down a bit before looking for our places. We thought that our places would be really bad ones and that we'd barely see the boys, but we were more than happily surprised. We found our places with the help of helpful italian girls. Another thing that made us happy was that next and behind us we had the kindest people I've ever met in my life. They let us paint our faces with their paint, informed us about everything we needed to know about the concert and made us feel like we were so welcome to that concert. And finally when the concert started....wow. No words. I just can't describe it. Let's try anyway.
15.5.2011 I fell in love with these boys. Since then I've waited for that day to happen, that day when I'd finally see them. I never thought that it would happen this fast.
When I saw them walking on that stage in front of me, I was in shock. Girls next to me were dancing and screaming, what about me? I just stood there and cried for the first thirty seconds. It was too amazing to even believe.
Top moments of the show? Well there were too many. All the time they did those little things (haahaa) that all of us, directioners, were waiting for. One of the most touching moments for me was Niall's part in "Little Things" and when the crowd sang it with him, the ballads and in the end when they jumped on each other and just were the way they always are. I found so many moments in that concert that described perfectly everything they are. Sorry, I'm bad at this, it's just because I can't. I just can't.
After the concert we cried, cried and cried. Our new directioner friends, Micol and Sara, were amazing to talk with and share this life changing experience with. I'm so thankful we found these new awesome directioners and Italy really showed their best sides during this weekend, even though I've been there so many times before.
While walking to our taxi, crying SO much, some random directioners who we didn't even know, came to talk to us and hugged us because they knew the feeling. They were feeling the same way.
And after all we saw One Directions tour bus leaving the arena and we stood right next to it. The windows were black so we didn't see the boys but the feeling they were a couple metres next to us just makes me go crazy.
In couple words, Monday 20th of May 2013, was the best day of my life. Thank you to our moms who made it happen, thank you to the Italian Directioners, thank you to my amazing sister Emilia and one of my oldest friends Janette who I shared this, thank you Micol and Sara, specially thank you ONE DIRECTION, I wouldn't be me without you. Right now I have this strange feeling, I kinda know it happened but my brain just can't take that information in so I really don't know have I really saw my boys or is this just a dream. I guess this is real. I hope it is, cause if it is, I'm living my dream.
-Rosa
tiistai 21. toukokuuta 2013
maanantai 13. toukokuuta 2013
Oothan tässä vielä huomenna
"Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais
En katsettani maasta sais
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Voisin kuunnella nauruasi soivaa
Kunnes sulaa ikijää tai yö on pysyvää
Kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa
Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin
Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon
Et ikuista tää onni on."
Tässä on ollut vähän tälläistä tohinaa parit viikot, jonka takia blogikirjoitusten määrätkin ovat jääneet aika alhaisiksi, mutta nyt löysin täydellisen aiheen kirjoitukseen ja haluan nyt puhua siitä paikassa, jossa sille annetaan mahdollisuus. Joten tästä lähtee.
Skene. Mä olin kuullut siitä tosi paljon kaikenlaista, suunnilleen tiesin mikä se on, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi tiennyt. Oletin skenen olevan koulutusohjelma, jossa treenataan laulamista, tanssimista ja näyttelijäntyötä. Ja oikeassahan minä olin tietenkin osittain, mutta olen nyt viimeisen kahden vuoden aikana saanut huomata, että se on paljon muutakin.
Skene on itsensä voittamista. Olen ylittänyt itseni niin monesti niin monella erilaisella tavalla etten edes ymmärrä miten se on ollut mahdollista. Itsensä voittamisen kautta olen saanut lisää itsevarmuutta ja tunnetta siitä, että ehkä musta on vielä joskus johonkin.
Skene on ilmaisua. Pelkästään laulun, tanssin ja näyttelijäntyön lisäksi olen oppinut ilmaisemaan itseäni myös arkielämässä enemmän. Muiden ihmisten kanssa kommunikoimisesta on tullut helpompaa ja uskallan nyt olla enemmän esillä kuin ennen.
Skene on perhe. Skene ei ole minulle vain iso porukka kaveruksia, se on perhe. Jokaiselle meistä on varmaan tullut niitä päiviä, kun ei yhtään jaksaisi lähteä tunnille, mutta muiden näkeminen on aina saanut hymyn huulille ja vaikka puhti alkaisikin loppua, muut tsemppaavat eteenpäin. Muista perheenjäsenistä huolehditaan ja heti jos jollain on paha olo, on joku lohduttamassa. Tämä perhe pitää yhtä vaikka mikä tulisi eteen.
Skene on sekopäisyyttä. Tämä sekopäisyys lähtee suoraan opettajista oppilaisiin asti. Jos joku skene junnujen ulkopuolelta tulisi yhdeksi tunniksi seuraamaan meidän touhuja niin ei varmaan tulisi toiste. No ei nyt sentään, hyvät jutut meillä on. Kröh.
Vaikka skene onkin paljon kaikkea muutakin, ennen kaikkea skene on rakkautta. Rakkautta teatteritaidetta kohtaan, rakkautta toisiamme kohtaan. Teitä ihmisiä rakastan aidosti ja puhtaasti niin paljon, että sitä en tähän tekstiin saisi mahtumaan. Tänään jokainen itketty kyynel on rakkaudesta ja kaipuusta näitä hetkiä kohtaan mitä me ollaan yhdessä tämän vuoden aikana koettu. Monella meistä on ollut rankkaa ja kaikki tuki on löytynyt rakastavien ystävien joukosta. Oon saanut teistä niin paljon, että välillä tuntuu etten itse osaa antaa teille takaisin tarpeeksi. Te tyypit ansaitsette niin paljon hyvää elämältä ja mä toivon, että vaikka nyt meidän tiet erkanee, me kaikki muistetaan tää vuosi eikä koskaan anneta itsemme unohtaa. Koska tämä vuosi teidän kanssa merkkaa mulle enemmän kuin osaatte ikinä uskoa.
Haluan kiittää jokaista teistä, ootte ihania ja tärkeitä ja rakkaitta ja kaikkea muuta ihanaa. Superpaljon haleja teille kaikille, toivotaan että me törmäillään joskus tässä vielä ja halataan kun tavataan. Puspus.
-Rosa
ps. Pidetään kesällä joku meetuppi jonne KAIKKI saa sit luvan tulla! Jossain pitää nyt vielä kunnolla nähä porukalla, jookoskookos.
En katsettani maasta sais
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Voisin kuunnella nauruasi soivaa
Kunnes sulaa ikijää tai yö on pysyvää
Kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa
Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin
Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon
Et ikuista tää onni on."
Tässä on ollut vähän tälläistä tohinaa parit viikot, jonka takia blogikirjoitusten määrätkin ovat jääneet aika alhaisiksi, mutta nyt löysin täydellisen aiheen kirjoitukseen ja haluan nyt puhua siitä paikassa, jossa sille annetaan mahdollisuus. Joten tästä lähtee.
Skene. Mä olin kuullut siitä tosi paljon kaikenlaista, suunnilleen tiesin mikä se on, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi tiennyt. Oletin skenen olevan koulutusohjelma, jossa treenataan laulamista, tanssimista ja näyttelijäntyötä. Ja oikeassahan minä olin tietenkin osittain, mutta olen nyt viimeisen kahden vuoden aikana saanut huomata, että se on paljon muutakin.
Skene on itsensä voittamista. Olen ylittänyt itseni niin monesti niin monella erilaisella tavalla etten edes ymmärrä miten se on ollut mahdollista. Itsensä voittamisen kautta olen saanut lisää itsevarmuutta ja tunnetta siitä, että ehkä musta on vielä joskus johonkin.
Skene on ilmaisua. Pelkästään laulun, tanssin ja näyttelijäntyön lisäksi olen oppinut ilmaisemaan itseäni myös arkielämässä enemmän. Muiden ihmisten kanssa kommunikoimisesta on tullut helpompaa ja uskallan nyt olla enemmän esillä kuin ennen.
Skene on perhe. Skene ei ole minulle vain iso porukka kaveruksia, se on perhe. Jokaiselle meistä on varmaan tullut niitä päiviä, kun ei yhtään jaksaisi lähteä tunnille, mutta muiden näkeminen on aina saanut hymyn huulille ja vaikka puhti alkaisikin loppua, muut tsemppaavat eteenpäin. Muista perheenjäsenistä huolehditaan ja heti jos jollain on paha olo, on joku lohduttamassa. Tämä perhe pitää yhtä vaikka mikä tulisi eteen.
Skene on sekopäisyyttä. Tämä sekopäisyys lähtee suoraan opettajista oppilaisiin asti. Jos joku skene junnujen ulkopuolelta tulisi yhdeksi tunniksi seuraamaan meidän touhuja niin ei varmaan tulisi toiste. No ei nyt sentään, hyvät jutut meillä on. Kröh.
Vaikka skene onkin paljon kaikkea muutakin, ennen kaikkea skene on rakkautta. Rakkautta teatteritaidetta kohtaan, rakkautta toisiamme kohtaan. Teitä ihmisiä rakastan aidosti ja puhtaasti niin paljon, että sitä en tähän tekstiin saisi mahtumaan. Tänään jokainen itketty kyynel on rakkaudesta ja kaipuusta näitä hetkiä kohtaan mitä me ollaan yhdessä tämän vuoden aikana koettu. Monella meistä on ollut rankkaa ja kaikki tuki on löytynyt rakastavien ystävien joukosta. Oon saanut teistä niin paljon, että välillä tuntuu etten itse osaa antaa teille takaisin tarpeeksi. Te tyypit ansaitsette niin paljon hyvää elämältä ja mä toivon, että vaikka nyt meidän tiet erkanee, me kaikki muistetaan tää vuosi eikä koskaan anneta itsemme unohtaa. Koska tämä vuosi teidän kanssa merkkaa mulle enemmän kuin osaatte ikinä uskoa.
Haluan kiittää jokaista teistä, ootte ihania ja tärkeitä ja rakkaitta ja kaikkea muuta ihanaa. Superpaljon haleja teille kaikille, toivotaan että me törmäillään joskus tässä vielä ja halataan kun tavataan. Puspus.
-Rosa
ps. Pidetään kesällä joku meetuppi jonne KAIKKI saa sit luvan tulla! Jossain pitää nyt vielä kunnolla nähä porukalla, jookoskookos.
torstai 2. toukokuuta 2013
I do not love you
"And I do not love you for the way I feel
That first moment when you walk through the door
I love you for all of this and so much more
And all I know is you're the part of me that keeps me strong
And what I want is for us to face forever
Standing up together, eyes turned towards the heavens, arm in arm
I do not love you for the way my heart
Seems to live somewhere inside your chest
And I do not love you for the way your arms
They can hold me until I forget
And I do not love you for the way you've been
Exactly what I'm looking for
I love you for all of this and so much more."
Lupasin lopettaa pahoittelun, mutta nyt on kyllä pakko sanoa että anteeksi etten ole kirjoitellut vähään aikaan. Mulla on ollut niin paljon kouluhommia ja muuta menoa tässä tän kuukauden aikana, että jos oikein muistan, niin olen ehtinyt kirjoittaa tänne vain kerran. Nyt löysin taas tälläisen mukavan aukon kirjoittamiselle, kun yskin keuhkojani pihalle enkä sen takia saa nukuttua.
Voin myös tässä ilmoittaa, että seuraava kuukausi eli tämä toukokuu saattaa myös olla sellaista aikaa, milloin en hirveästi kirjoita, koska on tämä kriittinen ysiluokan viimeinen kuukausi menossa ja sen lisäksi matkustelua, konsertteja, lukiohakuja ja vaikka mitä muuta tiedossa. Mutta nyt siis itse tekstiin. Tämähän ei sitä siis ole..
Mitäs mä sitten olen tässä niin "kiireisenä" puuhaillut huhtikuun aikana? No huhtikuun alussa tuli käväistyä Tallinnassa, joka on oikeasti ihan näkemisen arvoinen kaupunki. Olen siellä aikaisemmin käynyt, mutta siellä on nähtävää muutamallekkin käynnille.
Huhtikuun kohokohta on nyt tietenkin ollut tuo kohta viikko sitten ollut Justin Bieberin konsertti. Perjantaina siis käytiin Aneten kanssa koulussa tekemässä ruotsinkokeet ja lähdettiin sen jälkeen suoraan kohti Kaisaniemeä. Törmättiin ensin Auroraan Kampissa ja hänen kanssaan mentiin toivottamaan Justin tervetulleeksi Suomeen. Odottelimme siellä Kaisaniemessä parisen tuntia artistien tuloa lavalle ja olihan se hauskaa, vaikka vähän kylmää touhua. Varpaista lähti tunto siinä melkein kuuden tunnin seisoskelussa. Robin oli esiintyjistä ehdottomasti paras ja jokaisen esiintyjän välissä ollut kahdenkymmenen minuutin pituinen "lämmittely" eli kajareista tulevan musan kuunteleminen oli taas ylivoimaisesti tylsintä, tottakai. Päädyttiin jossain vaiheessa tyttöjen kanssa siihen tulokseen, että ei me niitä VIP lippuja olla saamassa eikä se Justin sinne Kaisaniemeen ole saapumassa, joten lähdettiin talsimaan kotiin päin. Saatiin myöhemmin sitten kuulla, että yllätysesiintyjinä olivat olleet Cheek ja JVG. Olisihan se ollut kiva nähdä niitäkin livenä vielä ilmaiseksi, mutta ollaan nyt onnellisia että se Justin ei sinne mennyt. Toisinsanoen ei missattu mitään. Kai.
Illalla sitten oli aika itse sille pääesiintyjälle, Justin Bieberille. Me ei Auroran kanssa saatu lippuja normaalipaikoille, mutta Auroran siskon Natalien ansiosta saatiin lätkäaitioihin paikat. Tottakai true Belieberinä menin keikalle liila onepiece päällä ihan normaalisti, mitä outoa siinä sitten olisi ollut? No tajusin siinä tuntien kuluessa, että koko se meidän aitio oli täynnä tekoruskettuneita, hyvin pukeutuneita nuoria. Noh, mä sitten ernuilin siinä JB fanipaita ja onepiece päällä, mikäs siinä.
Tämä siis ei ollut todellakaan tämän asian pointti. Justinia lämppäämässä oli tietenkin aivan mahtava Robin. Meillä oli älyttömän hauskaa ja Robin saikin yleisön ihan mahtavasti mukaan. Tylsä homma siinä oli se, että lämppäyksen vaikutukset ei kestänyt sitä kahta tuntia, minkä jälkeen itse superstara astui lavalle. Tottakai Auroran kanssa siellä itkettiin ja kiljuttiin äänemme käheiksi, ei sille voinut mitään. Ja pakko sanoa, ihan älyttömän hyvä keikka oli. Paras millä olen ikinä ollut.
Muuten huhtikuu on mennytkin aika normaaleissa merkeissä. Eilen oltiin Kaisan, Heidin ja Marian kanssa juhlimassa vappua Suomenlinnassa. Oli varmaan oikeasti paras vappu ikinä tähän mennessä, että kiitos teille vaan. Pitää ottaa kyllä uusiksi joskus.
Nyt tämänpäiväiseen pohdiskeluaiheeseen. Puhun taas tunteista, anteeksi jos olette jo kyllästyneet näihin.
Sellaisia tunteita on paljon, joita ei osaa millään selittää. Ei vaan löydy sanoja kuvaamaan sitä tunnetta. Ei sen aina tarvitse olla niin sanoinkuvaamattoman hyvä tunne, niin kuin tuosta saattoi saada kuvan, vaan yksinkertaisesti tunne jota ei osaa selittää. Se saattaa olla kahden eri tunteen sekoitus, mutta kun mietit udestaan, niin ei se ole sekään. Mikä sitten? Miten sen voi selittää?
Ehkä joitain tunteita ei edes tarvitse selittää. Tunteita voi nimittäin näyttää niin monella erilaisella tavalla kuin vain sanoilla. Sana tunne liittyy sanaan tunteminen. Sen takia tunteet pitää tuntea, kokea, näyttää, ei sanoa. Pitää on tuohon huono sana, koska eihän sitä aina pidä näyttää. Sanoillakin voi osoittaa vaikka mitä. Tunteikkaita sanoja kannattaa kuitenkin säästellä ja olla tarkka kenelle niitä sanoo. Jos nimittäin et tarkoita sanomaasi, saattaa joku luulla että tarkoitat ja tajuattekin varmaan lopun. Äh. Taas meni ohi aiheen. No ei voi mitään.
On myös tilanteita, milloin tunteitaan ei halua myöntää itselleen. Tunteita on helppo piilottaa muilta, mutta itseltään vielä helpompaa. Loppujen lopuksi et voi kuitenkaan paeta tunteitasi, vaikka haluaisitkin. Niin kuin on sanottu, sydän tunteista päättää, ei aivot. Ja bilsaa luettuani, eikö se vain ollut niin, että sydän on lihas jonka toimintaa ei voi aivoilla määrätä? Okei, nyt meni oudoksi.
Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että tää mun kirjoitusten laatu alkaa laskea huimaa vauhtia. Tai sitten mua vaan väsyttää liikaa. Ehkä saan unta tän ainaisen yskimisen sijaan. Kokeillaanpas.
Ja niin, en muuten jaksa oikolukea tätä joten pahoitteluni tekstin mahdollisesta outoudesta. Tai jotain.
-Rosa
Ps. Toi tekstinpätkä on Ron Popen älyttömän hyvästä biisistä, suosittelen.
That first moment when you walk through the door
I love you for all of this and so much more
And all I know is you're the part of me that keeps me strong
And what I want is for us to face forever
Standing up together, eyes turned towards the heavens, arm in arm
I do not love you for the way my heart
Seems to live somewhere inside your chest
And I do not love you for the way your arms
They can hold me until I forget
And I do not love you for the way you've been
Exactly what I'm looking for
I love you for all of this and so much more."
Lupasin lopettaa pahoittelun, mutta nyt on kyllä pakko sanoa että anteeksi etten ole kirjoitellut vähään aikaan. Mulla on ollut niin paljon kouluhommia ja muuta menoa tässä tän kuukauden aikana, että jos oikein muistan, niin olen ehtinyt kirjoittaa tänne vain kerran. Nyt löysin taas tälläisen mukavan aukon kirjoittamiselle, kun yskin keuhkojani pihalle enkä sen takia saa nukuttua.
Voin myös tässä ilmoittaa, että seuraava kuukausi eli tämä toukokuu saattaa myös olla sellaista aikaa, milloin en hirveästi kirjoita, koska on tämä kriittinen ysiluokan viimeinen kuukausi menossa ja sen lisäksi matkustelua, konsertteja, lukiohakuja ja vaikka mitä muuta tiedossa. Mutta nyt siis itse tekstiin. Tämähän ei sitä siis ole..
Mitäs mä sitten olen tässä niin "kiireisenä" puuhaillut huhtikuun aikana? No huhtikuun alussa tuli käväistyä Tallinnassa, joka on oikeasti ihan näkemisen arvoinen kaupunki. Olen siellä aikaisemmin käynyt, mutta siellä on nähtävää muutamallekkin käynnille.
Huhtikuun kohokohta on nyt tietenkin ollut tuo kohta viikko sitten ollut Justin Bieberin konsertti. Perjantaina siis käytiin Aneten kanssa koulussa tekemässä ruotsinkokeet ja lähdettiin sen jälkeen suoraan kohti Kaisaniemeä. Törmättiin ensin Auroraan Kampissa ja hänen kanssaan mentiin toivottamaan Justin tervetulleeksi Suomeen. Odottelimme siellä Kaisaniemessä parisen tuntia artistien tuloa lavalle ja olihan se hauskaa, vaikka vähän kylmää touhua. Varpaista lähti tunto siinä melkein kuuden tunnin seisoskelussa. Robin oli esiintyjistä ehdottomasti paras ja jokaisen esiintyjän välissä ollut kahdenkymmenen minuutin pituinen "lämmittely" eli kajareista tulevan musan kuunteleminen oli taas ylivoimaisesti tylsintä, tottakai. Päädyttiin jossain vaiheessa tyttöjen kanssa siihen tulokseen, että ei me niitä VIP lippuja olla saamassa eikä se Justin sinne Kaisaniemeen ole saapumassa, joten lähdettiin talsimaan kotiin päin. Saatiin myöhemmin sitten kuulla, että yllätysesiintyjinä olivat olleet Cheek ja JVG. Olisihan se ollut kiva nähdä niitäkin livenä vielä ilmaiseksi, mutta ollaan nyt onnellisia että se Justin ei sinne mennyt. Toisinsanoen ei missattu mitään. Kai.
Illalla sitten oli aika itse sille pääesiintyjälle, Justin Bieberille. Me ei Auroran kanssa saatu lippuja normaalipaikoille, mutta Auroran siskon Natalien ansiosta saatiin lätkäaitioihin paikat. Tottakai true Belieberinä menin keikalle liila onepiece päällä ihan normaalisti, mitä outoa siinä sitten olisi ollut? No tajusin siinä tuntien kuluessa, että koko se meidän aitio oli täynnä tekoruskettuneita, hyvin pukeutuneita nuoria. Noh, mä sitten ernuilin siinä JB fanipaita ja onepiece päällä, mikäs siinä.
Tämä siis ei ollut todellakaan tämän asian pointti. Justinia lämppäämässä oli tietenkin aivan mahtava Robin. Meillä oli älyttömän hauskaa ja Robin saikin yleisön ihan mahtavasti mukaan. Tylsä homma siinä oli se, että lämppäyksen vaikutukset ei kestänyt sitä kahta tuntia, minkä jälkeen itse superstara astui lavalle. Tottakai Auroran kanssa siellä itkettiin ja kiljuttiin äänemme käheiksi, ei sille voinut mitään. Ja pakko sanoa, ihan älyttömän hyvä keikka oli. Paras millä olen ikinä ollut.
Muuten huhtikuu on mennytkin aika normaaleissa merkeissä. Eilen oltiin Kaisan, Heidin ja Marian kanssa juhlimassa vappua Suomenlinnassa. Oli varmaan oikeasti paras vappu ikinä tähän mennessä, että kiitos teille vaan. Pitää ottaa kyllä uusiksi joskus.
Nyt tämänpäiväiseen pohdiskeluaiheeseen. Puhun taas tunteista, anteeksi jos olette jo kyllästyneet näihin.
Sellaisia tunteita on paljon, joita ei osaa millään selittää. Ei vaan löydy sanoja kuvaamaan sitä tunnetta. Ei sen aina tarvitse olla niin sanoinkuvaamattoman hyvä tunne, niin kuin tuosta saattoi saada kuvan, vaan yksinkertaisesti tunne jota ei osaa selittää. Se saattaa olla kahden eri tunteen sekoitus, mutta kun mietit udestaan, niin ei se ole sekään. Mikä sitten? Miten sen voi selittää?
Ehkä joitain tunteita ei edes tarvitse selittää. Tunteita voi nimittäin näyttää niin monella erilaisella tavalla kuin vain sanoilla. Sana tunne liittyy sanaan tunteminen. Sen takia tunteet pitää tuntea, kokea, näyttää, ei sanoa. Pitää on tuohon huono sana, koska eihän sitä aina pidä näyttää. Sanoillakin voi osoittaa vaikka mitä. Tunteikkaita sanoja kannattaa kuitenkin säästellä ja olla tarkka kenelle niitä sanoo. Jos nimittäin et tarkoita sanomaasi, saattaa joku luulla että tarkoitat ja tajuattekin varmaan lopun. Äh. Taas meni ohi aiheen. No ei voi mitään.
On myös tilanteita, milloin tunteitaan ei halua myöntää itselleen. Tunteita on helppo piilottaa muilta, mutta itseltään vielä helpompaa. Loppujen lopuksi et voi kuitenkaan paeta tunteitasi, vaikka haluaisitkin. Niin kuin on sanottu, sydän tunteista päättää, ei aivot. Ja bilsaa luettuani, eikö se vain ollut niin, että sydän on lihas jonka toimintaa ei voi aivoilla määrätä? Okei, nyt meni oudoksi.
Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että tää mun kirjoitusten laatu alkaa laskea huimaa vauhtia. Tai sitten mua vaan väsyttää liikaa. Ehkä saan unta tän ainaisen yskimisen sijaan. Kokeillaanpas.
Ja niin, en muuten jaksa oikolukea tätä joten pahoitteluni tekstin mahdollisesta outoudesta. Tai jotain.
-Rosa
Ps. Toi tekstinpätkä on Ron Popen älyttömän hyvästä biisistä, suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)