Finally

"I remember the beginning you already knew
I acted like a fool
Just trying to be cool
Fronting like it didn't matter
I just ran away
And on another place
Was lost in my own space
Found what it's like to hurt selfishly
Scared to give of me
Afraid to just believe
I was in a jealous, insecure, pathetic place
Stumbled through the mess that I have made
Finally got out of my own way
I've finally started living for today
I finally know that I needed to grow"




Ennen vaihtoon lähtöä mä olen harrastanut tälläistä liian syvällistä pohdintaa, joka on jo pari kertaa ajanut mut luovuttamisen partaalle tän matkan vasta alkaessa. Mä olen alkanut katsoa maailmaa erillä tavalla ja ehkä oppinut huomaamaan oman tapani katsella asioita. Avaan tätä teille hieman. 

Maailma ja yksittäiset hetket on mulle kuin tyhjä kangas. Tyhjä, valkoinen kankaanpala, jolla ei ole mitään. Tuon kankaan voisi repäistä moneen pieneen palaseen jos sen vain haluaisi tehdä. Kuitenkin jokainen meistä pitää omasta palasestaan kiinni ja katselee sitä päivästä toiseen miettien, miksi siinä ei näy värejä. Näin teen itsekin. 

Olen huomannut, että katson usein omaa näkemääni maailmaa vähän kuin ulkopuolelta. En itse pääse hetkeen mukaan vaan katson sitä kuin kärpäsenä katossa. Ajatus tuosta tuntuu pelottavalta, tiedän. Itse on paikalla, mutta ei kuitenkaan.

Tässä olen pohtinut paljon asioita tosiaan ja tätäkin on tullut pohdittua vaikka kuinka usein. Tänään kun näin yhtä tärkeää ystävääni hetken ajan ja sen jälkeen sattumoisin törmäsin toiseen, aloin ymmärtämään asioita. Kun näiden kohtaamisien jälkeen istahdin alas Haukilahden rantakalliolle katselemaan, kun veneet lipuivat vesille, aloin pohtimaan ihan oikeasti mistä tämä johtuu.

Rakastan matkustamista. Voin luvata teille, yksi maailman parhaita tunteita on se, kun pääsee turvatarkastukseen, vaikka se nykyään tuntuukin jo aika arkiselta. Kuitenkin usein matkustaminen on mennyt minulle niin, että en ole enää osannut nauttia itse siitä matkasta vaan olen miettinyt niitä hetkiä sen matkan jälkeen, kun pääsen kertomaan kavereilleni miten mahtavaa siellä oli. 

Joten tämä tarkoittaa sitä, että olen elänyt jo valmiiksi hetkissä, jotka tapahtuvat muutaman päivän päästä enkä ole ehtinyt nauttia niistä käsillä olevista hetkistä. Ymmärsin tämän viime syksynä, kun matkasimme Ranskaan ja päätin kokeilla millaista olisi, kun vain eläisin hetkessä. Tuosta Ranskan matkasta tulikin yksi parhaista matkoista mitä olen koskaan tehnyt. 

Tuolla asialla haluan verrata siihen, mitä tänään koin kun istuin yksin siinä rantakalliolla. Olin varttia aikaisemmin törmännyt sattumalta yhteen ystävääni ja kun mietin sitä hetkeä, tajusin, että siinä vaiheessa en ollut miettinyt mitään laatikon ulkopuolelta. En ollut miettinyt, mitä huomenna teen ja en ollut katsonut tilannetta ulkopuolisen silmin. Ja silloin ymmärsin.

Ihmiset ovat niin kiireisiä suorittamaan elämää, että he unohtavat elää elämää. Olen oikeastaan koko elämäni suorittanut. Vaikka en olekaan ollut huippuopiskelija koulussa enkä huippu-urheilija enkä oikeastaan todella hyvä missän, olen silti suorittanut päivä päivältä kaiken. Tänään oli kaksi hetkeä, kun unohdin suorittamisen ja vain elin hetkessä. Ne tapahtuivat hyvien ystävien seurassa. 

Joten jos haluat täyttää sen valkoisen kankaasi, annan sinulle muutaman ohjeen. Ensinnäkin, älä tuhlaa elämääsi sisällä istumiseen. Ulkona on kaunista ja meitä on hellitty näin upeilla keleillä, että miksi sitä sisällä istuisi? Toiseksi, vietä paljon aikaa ystävien kanssa. Onko joku ihminen jota et ole nähnyt hetkeen tai jota muuten vain haluaisit nähdä? Soita hänelle, pyydä ulos. Ystävät ja rakkaat ihmiset täyttävät sitä kangasta paremmin kuin mikään. Ja kolmantena ohjeena, elä hetkessä. Älä murehdi huomista, huomisen murheet ovat huomisen murheita. Nyt on kesä, sää on kaunis ja elämä hymyilee. Hymyile siis itsekin.

Vielä viimeisenä reseptinä olen löytänyt parannuskeinon kaikkeen: rakkaus. En itse vielä tiedä tästä paljoa, mutta tämän kesän aikana olen oppinut monelta eri ihmiseltä, mitä tämä sana tarkoittaa. Joten nyt kun itsekin olen huomannut tämän asian superhyvät vaikutuksen niin sanon teille: rakastakaa suurella sydämellä. Osoittakaa tärkeille ihmisille, että he ovat tärkeitä ja halatkaa ihmisiä jotka näyttävät siltä, että hali voisi tehdä hyvää. Mikään ei ole vahvempaa kuin rakkaus, joten käyttäkää sydämiänne.


Herkkää.


-Rosa

Dalai lama

"Toivoisin etten olisi niin haavoittuva,
sietäisin tätä musertavaa vastuuta
Olkoonkin etten aina tietäis ratkaisua
Öisin yksin valvon, kirjoitan tarinoita
Laulan, tanssin, juovun
luukutan stereoita
Vahva, kaunis, viisas, sisukas ja pelkäämätön oon
Kunnes taas haparoin"


Pelko on pelottava tunne. Se on tunteena kuin ylitsepääsemätön aita. Tiedän, koska olen kokenut sitä paljon.

Yleensä pelko yhdistetään kauhuelokuviin ja pelottaviin hetkiin elämässä. Mitä useimmat ihmiset eivät kuitenkaan ymmärrä on se, että pelkoa on niin paljon muutakin kuin vain tuo kauhunomainen pelko. 

Pelkään rakkautta. Pelkään sitä, että joku voisi pitää minusta niin paljon, että osaisi ottaa minut elämäänsä ja hyväksyä tälläisenä kuin olen. 

Pelkään sairaaloita ja lääkäreitä. Pelkään myös sairastumista, jonka automaattisesti yhdistän sairaaloihin, jonka takia pelkään sairaaloita. 

Pelkään vaihtovuottani. Tuo pelko kuitenkin sisältää myös odotusta ja innostusta kaikesta mikä edessäni häämöttää. Tuon pelon aion voittaa kuukauden päästä.

Pelkään irti päästämistä. Olen ihminen, joka pelkää hylkäämistä niin paljon, että ei osaa päästää asioista irti helposti. Tämän takia asioista yli pääseminen kestääkin minulle niin kauan.

Pelkään korkeita ja ahtaita paikkoja. Tämäkin pelko liittyy kipuun ja kuolemaan, koska korkeista paikoista voi pudota ja ahtaisiin paikkoihin tukehtua.

Pelkään rehellisesti puhumista ja heikkouteni näyttämistä muille. Olen aina yhdistänyt heikkouden näyttämisen itselleen häviämiseen ja siihen, että ei osaa olla vahva. 

Pelkään pelkoa, sillä se on hallinnut elämääni niin kauan. Pelko on pitänyt minua lukittuna ja estänyt minua olemasta oma itseni. Varsinkin kesä 2014 on tähän mennessä jo kuitenkin muuttanut paljon.

Joten:

Olen oppinut rakastamaan ja antanut ihmisille mahdollisuuden päästä henkisellä tasolla lähelleni. Tämä ei tarkoita sitä että seurustelisin nyt, ehei, vaan olen oppinut rakkaudesta niin paljon, että osaan nyt arvostaa saamaani rakkautta ja hyväksymään sen.

Olen oppinut, että sairaala voi olla turvapaikka. Vaikka kaikki ei sielläkään aina mene ihan putkeen, yritetään siellä kuitenkin auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Tiedän nyt, että ei ole minun tehtäväni parantaa sairaita, olla vain tukena.

Olen tajunnut, että en ole enää se 12-vuotias äitiä ikävöivä Rosa vaan Rosa, jonka täytyy nyt levittää siipensä ja lähteä rapakon toiselle puolelle etsimään itseään ja itsenäisyyttään. Odotankin vaihtovuottani kiinnostuneena siitä millaista siitä tulee. Tämä on vuosi jota tulen tarvitsemaan paljon, sillä olen vielä niin keskeneräinen. 

Olen oppinut, että kaikki loppuu aikanaan. Minulla on vain kaksi kättä, en voi kaikesta pitää yhtäaikaa kiinni. Jotain pitää vain välillä päästää menemään ja se pitää oppia hyväksymään.

Olen huomannut, että osaan kontrolloida korkean- ja ahtaanpaikanpelkojani. Kommunikoimalla muiden ihmisten kanssa ja musiikkia kuunnellessa saan ajatukseni muualle enkä ahdistu. Tietenkin nämä pelot eivät varmaan koskaan lähde, mutta nyt on paljon helpompaa elää näiden kanssa. 

Olen oppinut, että kaikilla ihmisillä on omat heikot kohtansa. Aina ei tarvitse olla vahva ja rehellisyys ja muille puhuminen yleensäkin vain auttaa asiaan. Olen oppinut puhumaan rehellisesti ja kertomaan mitä oikeasti tunnen ja vaikka se ei aina olekaan vienyt haluttuun lopputulokseen, se on helpottanut elämistäni huomattavasti. Olen myös oppinut itkemään ilman, että häpeän. 

Olen oppinut, että pelkoa ei pidä pelätä. Pelon ei pidä antaa hallita, sillä loppujen lopuksi pelko on oman pään sisällä ja kukaan muu ei pysty karkottamaan sitä yhtä hyvin kuin sinä itse. Joten älä anna pelkojen hallita, peloton elämä on paljon parempaa kuin pelkojen kahleet.


Olen puhunut.


-Rosa

Se joka karkuun pääs

"Ja susta tuli se, josta lauluja tehdään
Se, josta unia nähdään
Se, josta humalassa puhutaan
Se, joka karkuun pääs"




Huijasimpas, en mä tätä blogia ole lopettamassa. Käväsihän se parisen kertaa mielessä, mutta halusin nyt testata miltä se tuntuisi. Tuntuihan se helpottavalta ja siltä, että yksi ns. "vastuu" tipahti olkapäiltä. Ei tän kirjoittamisen pitäisi olla vastuu, vaan asia josta nautin. Kuitenkin tää kirjoittaminen on mun juttu. Ja vaikka kaikkea en haluakkaan teille jakaa, niin haluan jotain edes. Ajatuksia, joita voitte pohtia omassa päässänne.

Siskoni sanoi, että kirjoitan rohkeasti, koska joissain postauksissa kirjoitan ihmisten nimiä avoimesti ja puhun muutenkin tosi henkilökohtaisista asioista. Aloin sitten pohtimaan tuota asiaa ja tajusin, että se taitaa olla ihan hyväkin. Puhun nimittäin henkilökohtaisista asioista, jotka ovat henkilökohtaisia kaikille meille ja joista kukaan ei uskalla puhua ääneen. En minäkään. Siispä kirjoitan.



Sanotaan, että kevät on rakkauden aikaa. Kuitenkin se miten itse olen tämän kokenut on se, että kevät on aika kivikkoista aikaa rakkaudelle. En tiedä mistä se johtuu, mutta nyt keväällä monien ystävieni parisuhteet ovat syystä tai toisesta ajautuneet karikolle ja olen taas ollut keräilemässä sydänten palasia paikoilleen. 

Itse ikuisena sinkkuna olen pohtinut parisuhdetta paljon. Mikä sen tekee, mikä ajaa ihmiset siihen, että on pakko erota toisesta? Pari vuotta sitten olisin vain tokaissut, että "no koska ei enää tykkää toisesta tarpeeks". Kyllä sen ymmärrän, ei joka päivä voi olla pelkkiä mansikoita ja kermavaahtoa, koska kermavaahtokin alkaa maistua joskus liian makealta. Mutta silloin kuin se kermavaahto on liian makeaa ja alkaa ottaa päähän, onko se se aika, kun suhde loppuu?

Tiedän paljon pareja, jotka päättävät suhteen ensimmäisen ison riidan tai kyllästymisen tunteen jälkeen. Kerran jopa kuulin lauseen "se alkoi tuntua liian arkiselta". Siinä vaiheessa löin otsaani kämmenelläni ja itkin verta. Ihan oikeasti.

Rakkaus alkaa ihastuksesta ihmisen kuoreen. Siihen mitä hän on ulospäin ja niihin luonteen osiin itsestään mitä hän avoimesti ihmisille näyttää. Rakastuminen on se vaihe, kun tutustut ihmiseen hiukan paremmin, pääset kuoren alle ja opit rakastamaan sitä ihmistä sen kaiken sisällä mihin ihastuit.

Jossain vaiheessa tulee automaattisesti vastaan se arki. Ei aina ehdi nähdä toista, koska arkiset asiat tulevat päälle. Jos suhde on kestävä, tulevaisuudessa häämöttää saman katon alla asuminen, avioliitto ja ehkä perheen perustaminen. Kymmenien vuosien viettäminen yhdessä. Siinä on sitä arkea. Miten pystyt rakentamaan kestävän ja pitkän, elämän läpi kestävän suhteen, jos et kestä sitä? Vaikka en itse ole koskaan seurustellut, on se minullekin itsestäänselvää, että koko elämä ei ole pelkkää kuherruskuukautta ja sitä inhottavaa kutinaa mahanpohjassa, kun ihastus katsoo sinua salaa huoneen toisesta päästä silmiin. Elämä on arkea. Ainut asia mihin voit vaikuttaa on se, miten muodostat arjen. Onko se harmaata massaa ja rutiineja, vai pieniä onnen hetkiä elämässä? 



Tälläistä. Mitä mieltä olette, oliko hyvä, että jatkoin julkisesti?


-Rosa

The end

Moi.


Mulla alkaa vähän aika jäädä vähiin tässä, olette varmaankin huomanneet siitäkin, että mä en hirveästi ole oikein tänne kirjoitellut. Ehkä kerran kuussa on tullut jotain tosi deeppiä juttua. Joten nyt tehdäänkin näin.

Kaikelle on aikansa. Kaiken aika on syntyä, on aika nauttia siitä mitä on ja sen jälkeen asioista on aika luopua. Nyt siis päädyin sellaiseen ratkaisuun, että lopetan blogini kirjoittamisen tähän. Jätän tämän blogin kuitenkin tänne, että jos joku haluaa, voi lukea näitä tekstejä sitten itsekseen.

Tälle tämän blogin lopettamiselle on monta syytä. Ensinnäkin juuri tuo aika. Minulla on tällä hetkellä elämässäni lukio, joka vie aikaa, vaihtovuosi edessä, pari riparia jossa isostelen ja tämän kaiken pyörityksen keskellä yritän vielä pitää ystäviäni lähellä joka on aika mahdoton tehtävä. Joten sille, että pitäisin aktiivista blogia, ei minulla ole aikaa.

Toinen syy tälle blogin lopettamiselle on se, että kirjoitan sen takia, että haluan ilmaista itseäni ja että haluan kirjoittaa ylös päässäni vaivaavia asioita. Kun aloitin tämän blogin, tein tästä julkisen sitä varten, että ihmiset saisivat lukea ajatuksia joita pääni sisällä liikkuu. Nykyään kuitenkin tuntuu, että joudun miettimään liikaa mitä kirjoitan ja se johtaa siihen, että tämä itseni purkaminen blogin merkissä ei enää toimi. Joten jatkan vielä kirjoittamista, mutta en mitenkään julkisella tasolla. 


Joten tässä se nyt oli. Jos joku haluaa, että kirjoitan jotain novelleja tai jotain muuta tekstiä jollekin yksityisesti, niin voi pyytää ihan hyvin, kyllä kirjoitan yhä. En oikein tiedä mitä tässä pitäisi sanoa. Kiitos, ja moimoi. 


-Rosa (kiittää ja kuittaa)

Under the weather

"Under this national rain cloud
I'm getting soaked to the skin
Trying to find my umbrella
But I don't know where to begin"




Ne jotka tätä blogia ovat seuranneet pidemmänkin aikaa, ovat saattaneet huomata, etten oikeen nyt ole kirjoitellut. Oikeastaan en ole kirjoittanut todellakaan pitkään aikaan. Siihen hyvä selitys saattaakin olla lukiokiireet ja se, etten nykyään oikein näe vapaa-aikaakaan missään, nimittäin senkin vietän koulukirjojen ihanassa seurassa. Mukavaa tämä lukiolaisen elämä. Tai siis jos ei jaksa tehdä töitä jakson aikana. Enköhän mä kohta tästä opi.


Tässä harrastusten ja koulun välissä on ehtinyt miettiä vähän kaikkea. Olen miettinyt paljon, ehkä vähän liikaakin välillä.

Mulla on aina ollut tapana kirjoittaa asioita ylös tai puhua jollekin, jos on ollut pienikin maailmanmurhe mielessä. Sillä tavalla olen saanut sen pois päällimmäisistä ajatuksista, eikä sitä ole tarvinnut sen jälkeen niin syvällisesti enää miettiä. 

Nyt kiireisinä aikoina en ole ehtinyt kirjoittaa blogia, en biisejä, en mitään. En ole myöskään muuten ehtinyt puhua kavereille, kun vain höpötellä jokapäiväisiä juttuja tai sitten kuunnella muita. Siinä menossa unohtaa täysin itsensä. Tänään sitten meni stressin ja omien pienten ja suurten murheiden kanssa mitta täyteen. Lähdin kävelemään ulos (tuohon ihanan loskaiseen keliin) ja annoin itselleni aikaa. Aikaa hengittää, katsella ympärilleni, nauraa, itkeä ja vain olla ihminen. Siinä tunnin käveltyäni palasin kotiin niiden koulutöiden pariin, mutta asioita oli muuttunut. Vaikka kiukuttelumielentila jatkui yhä, niin asioita oli helpompi tehdä. Ei tuntunut niin raskaalta ja väsyttävältä.

Loppukevät tuo tiedettävästi mukanaan stressiä. Joten mitä tahansa stressinaiheita sinulla on, ylppärit, työt, koulu, yhteishaku, niin muista kaiken keskellä itsesi. Vähän tuohon tekstinpätkään viitaten, löydä se oma sateenvarjosi, jolla saat stressin edes hetkeksi suodatettua pois. Stressi on hyvästä, mutta ei liiallisesti. Älä unohda itseäsi.


-Rosa

Matkalaulu

"Avaan ikkunan
hengitän sisään maisemaa
niin täydellistä, että pelottaa
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
Mitä sitten teen,
mitä sitten teen?
Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin,
että meillä kaikilla on kotikin
Toisilla on joku, joka siellä odottaa
Nyt ei kukaan muista,
eikä tahdokaan"




Pelottaa, itkettää, tekisi mieli jäädä peiton alle piiloon. Mitä on edessä? Olenko tekemässä oikein? Silti, kaikista epäilyksistä huolimatta, olen jo matkalla. Vielä en tiedä minne, en edes mihin maahan, mutta olen matkalla. Matkalla kohti jotain niin pelottavaa, etten osaa sanoiksi sitä muodostaa. 
 Puoli vuotta ja siinä se. Siinä me kaikki seistään lentokentällä. Matkalaukut laitettu ruumaan, perhe ja kaverit takana, turvatarkastus edessä. Juostako takaisin tuttuun ja turvalliseen vai hypätäkö suureen ja tuntemattomaan? En tiedä mitä päässäni tulee liikkumaan, mutta oli miten oli, aion hypätä. Aion hypätä suureen mustaan aukkoon, joka vie minut uuteen maailmaan. Tuttu lämpö vetää minua takaisin, tiedän, mutta en välitä. Taistelen vastaan tahdolle ja järjelle ja lähden. Kaikki takana, ei mitään edessä.
 Eikö?
 Taakse jätän perheen, ystävät, ei-niin-ystävät, harrastukset, koulun, Espoon, Haukilahden, Suomen, kodin. Taakse jää vaikka mitä muutakin. Mitä on edessä? Maa, jossa ei ole mitään minulle. 
 Tuo maa, jossa ei ole mitään minulle, saattaa juuri olla kaikki se mitä tarvitsen. Siellä saattaa odottaa elämäni parhaimmat ja kamalimmat kokemukset, mutta se on juuri se asia mitä menen sieltä hakemaan. Menen hakemaan jotain uutta. Se elämä jonka jätän taakse on täällä kun tulen takaisin. Jos jäisin, olisi kaikki näin. Kaikki olisi hyvin, mutta ei tarpeeksi. Se elämä jota kohti menen, se on jotain niin erilaista, että jos en nyt sitä mene hakemaan, en ehkä koskaan saa sitä itselleni.

Joten puolen vuoden päästä pakkaan laukkuni ja lähden. Lähden kohti sitä tuntematonta, otan askeleen ja hyppään. 
 En kuitenkaan ole yksin. Ihanat vaihtariystäväni ovat minun kanssani siellä, tuntevat samat tunteet, itkevät samat kyyneleet ja eivät anna minun perääntyä. Siellä maassamme me olemme yhdessä vielä muutaman päivän ennen kuin eroamme omiin kaupunkeihimme. Siitä se sitten oikeasti alkaa. Vaihtovuosi.


-Rosa

Til Kingdom Come

"Hold my head inside your hands
I need someone who understands
I need someone, someone who hears
For you, I've waited all these years
For you, I'd wait 'til kingdom come
Until my day, my day is done
And say you'll come and set me free
Just say you'll wait, you'll wait for me
In your tears and in your blood
In your fire and in your flood
I head you laugh, I hear you sing
'I wouldn't change a single thing'"



Aloitetaan nyt sillä, että mun mielestä ei voi koskaan olla täysin onnellinen. Nimittäin onnellisuus ei ole mielentila, se ei ole asia, se on suora tunne. Ja jos nyt alat väittämään vastaan, niin mieti. Onnellisuus on hetkiä. Onnellisuus on tunnetta pienissä hetkissä. Hetkissä, joissa ymmärrät, että tätä se onnellisuus on. Niitä hetkiä muistelet lämmöllä myöhemmin ja toivot, että voisit kelata takaisin siihen hetkeen. 

Tänään huomasin olevani tilanteessa, jossa olin onnellinen, täydesti ja vilpittömästi. Olin kävelemässä mahtavasti onnistuneilta yllätyssynttäreiltä kotiin Haban ja Oulan kanssa. Olimme pitkästä aikaa kolmestaan, jättimäiset lumihiutaleet leijailivat maagisen hitaasti ja yritimme saada niitä kiinni. Pysähdyimme yhteen risteykseen juttelemaan ja siinä totesimme, että ei me muuta tarvita kun meidät kolme. Siinä se oli, me kolme pakkasiltana juttelemassa kadunreunassa. Kauhukolmikko yhdessä jälleen.
 Tälläiset hetket elämässä tekee ihmisen vain niin selittämättömän onnelliseksi. En minäkään voi suoralta kädeltä sanoa että juuri näistä asioista se onnellisuus tuossa hetkessä koostui, vaan olen vain niin hämmästynyt ja onnellinen siitä miten helppoa onnellisuus on. Yksinkertaisimmat asiat elämässä tekee meidät onnelliseksi.

Haban ja Oulan kanssa olen oppinut onnellisuudesta sen verran, että parhaat eväät onnellisuuteen on se, ettei pakota itseään onnelliseksi. Meidän kolmen parhaat hetket vain kolmestaan ovat olleet ne, kun kävimme Virolaisessa kaupassa ostamassa Oulan sanoin hämy limu ja menimme Haballe pelaamaan jotain sotapeliä (älkää kysykö multa enempää siitä), kun rassattiin Haban mopoa jalat ja kädet umpijäässä ja tuo tämänpäiväinen hetki. Nuo hetket ovat myös olleet mun elämässä sellaisia hetkiä kun olen ollut onnellinen. Yleensä ihmiset ajattelevat, että maailman onnellisin hetki on se, kun pääsee kokemaan jotain todella suurta. Saattaa se jollekin ollakin, mutta mulle riittää kohmeiset, tunnottomat varpaat ja hyvä seura.

Näissä kahdessa omalaatuisessa pojassa saattaa olla erittäin ärsyttäviä ja sietämättömiä puolia, mutta eiköhän meissä kaikissa ole. Nuo pojat ovat mulle elämän tärkeimmät tukipilarit, nimittäin he ovat kaksi niin energistä ja sekopäistä ihmistä, että päivä piristyy ihmeesti heidän seurassaan, mutta toisaalta he puhuvat mun päähän järkeä aina kun multa ei sitä löydy ja ovat huolehtivaisia tarpeen tullen. He pitävät huolta, että pysyn hyvänä ihmisenä ja sanovat suoraan jos olen ollut totaalinen mätäaivo heitä tai muita kohtaan. Heidän seurassaan olen se aito Rosa, koska me ollaan koettu niin paljon yhdessä, että musta tuntuu ettei mikään voisi tässä vaiheessa enää heitä järkyttää. He ovat kyllä mulle kaikki; veli, vaimo, kuuntelija, paras ystävä, marsu, hevonen (joka valssaa ja laulaa maammelaulua), en keksi lisää mutta ymmärrätte varmaan pointin. Kaksi erittäin tärkeää henkilöä kyseessä, nimittäin henkilöt jotka pitää mut omana itsenäni. Mä en ymmärrä mitä mä oon tehnyt, että ansaitsen tollaiset ystävät elämääni, mutta siitä olen kiitollinen.


Tunteikasta.


-Rosa