"People like us
we don't need that much,
just someone that starts
starts the spark in our bonfire hearts
This world is getting colder
strangers passing by
No one offers you a shoulder
No one looks you in the eye
But I've been looking at you
for a long, long time
Just trying to break through,
trying to make you mine
Everybody wants a flame
they don't want to get burnt
Well, today is our turn"
Välillä on vaan sellasia päiviä että pitää vaan miettiä sitä että kuinka hyvä elämä meillä oikeesti on. Ja miten jotkut asiat vaan tekee niin onnelliseks että tekis mieli vaan hyppiä ja laulaa ja pysyy siinä hetkessä ja tunteessa koko loppuelämänsä. Tänään mä rupesin tällästä kelailemaan, tai no suunnilleen tunti sitten.
Mun elämään on kuulunut ihan pienestä asti, vähän ku perintönä, kaks laulajaa; Juha Tapio ja James Blunt. Mä muistan joskus ihan pienenä kun äiti soitti autossa Bluntin 'You're beautiful' biisiä ja mä vaan sanoin että "Toi kuulostaa ihan naiselta". En siis oikeestaan sillon tykännyt koko biisistä, mutta sitä on sitten äitin jalanjäljissä jäänyt kuuntelemaan ja vuosien varrelta siitä on tullut mulle yksi tärkeimmistä biiseistä.
Sama juttu Juha Tapion kanssa. Äiti soitti aina automatkoilla Juhan levyjä ja en mä koskaan myöntänyt tykkääväni niistä biiseistä koska ne oli sellasta "aikusten musaa" josta ei lapset tykännyt. Sillon mä ite kuuntelin kaikkia Nylon Beatteja ja Gimmeleitä niin kun kaikki muutkin pikkutytöt siihen aikaan. Vähän ikää kun tuli ja aloin jotain syvällisempääkin puolta kappaleista ymmärtämään niin näitä molempia artisteja aloin biisintekijöinä ja laulajina arvostaa ja vieläkin molemmat kirjoittamisessa esikuvia olleet.
Viime viikon perjantaina me mentiin Juha Tapion keikalle perheen kanssa. Emppu ja iskä lähti erillä autolla kotiin ja siinä kun äitin kanssa käveltiin Espalla, niin äiti kysyi että oisinko halunnut jäädä odottamaan nimmaria. Siinä mä sitten jotain mutisin että nääh, en mä tarvitte. Vaikka oishan sitä halunnut vähän mainita, että tuo mies on mulle sellanen esikuva ollut musiikin saralla. Äiti sai sitten käännettyä mun pään ja lähdettiin takaisin keikkapaikalle ja siellähän se Juha oli. Äiti osti mulle sellasen kirjan joka kertoo hänestä ja menin siihen sitten pyytämään nimmaria. Siinä samalla sanoin jotain tän tapasta 'Pakko vielä sanoo että sä oot ollu mulle aina sellanen esikuva biisien kirjottamisessa, että kiitos siitä.' Sen kun olin saanut ulos suustani niin sanahti Juha siihen eka jotain kiitoksia ja sit nää sanat:'Toivottavasti mä kuulen sun biisin vielä joskus.'
Tänään olin katsomassa Idolsia ja noh, oikeastaan olin siellä sen takia että siellä esiintyi James Blunt. Se oli kans mulle niin hieno hetki, että melkeen tippa linssissä siellä lauloin mukana. Oli kyllä niin mahtava fiilis että huhhuh. Vielä kun se ilmoitti tulevansa kesällä keikalle Suomeen, niin se viimeistään räjäytti mun tajunnan. Niin ja se aksentti.
En nyt sanois tätä hirveen pahaks viikoks, oon nimittäin nyt suunnilleen viikon sisään nähnyt kaks mun idolia. Ei paha, ei paha.
Hassu sattuma tähän päälle oli vielä se, että viime yönä näin unta, jossa oli mukana yks ihminen jota en oo tässä hetkeen nähnyt ja jonka kanssa en oo myöskään hetkeen puhunut. Aamulla vähän pohdin että miks nyt sitten yhtäkkiä uneen ilmesty. Tää henkilö myös jakaa mun kanssa tän James Blunt fanituksen (öh öh) ja sattumoisin sit kävi niin, että kun lähetin videon siitä esityksestä hänelle niin sieltä tuli kuva samasta paikkaa. No, eipä hirveen montaa kertaa tarvinnu miettiä sitä unta enää. Ehkä mä oon joku ennustaja.
Erittäin onnellinen bloggaaja kiittää ja kuittaa.
-Rosa
"I see myself in you
In everything you do
And when you're all alone at night
You know I am by your side
Cause I'm there too"
Musta alkaa tuntua aika toivottomalta. Tää saattaa joidenkin korvaan särähtää tosi itserakkaan kuulosena, mutta mä oon ihminen joka laittaa muiden tarpeet omieni edelle. Mä oon aina se ihminen johon voi tukeutua jos kukaan muu ei kuuntele. Tai se mä ainakin yritän mahdollisimman paljon olla, koska en halua menettää ystäviä.
Välillä alkaa kuitenkin tuntua niin turhalta se kaikki. Mä kannan muiden huolet ja taakat mun olkapäillä ja aina mulle sanotaan, että 'tottakai sä voit sitten tulla kertomaan omat huolesi mulle, mä kuuntelen aina'. No kyllä sillon kun huolia ja salaisuuksia on niin kuunnellaan, tottakai. Mutta miten sitten arjessa. Jos haluan vaan puhua normaaleista asioista, jotka on ehkä mulle vähän merkittävämpiä kuin normaali. Miksi silloin ei kukaan kuule?
Mä en halua olla se ihminen, joka aina pysyy, ihan sama kuinka kauan toinen vaikka laiminlyö. Koska mä tiedän että mä en voi olla mitään muuta. Jos joku tarvitsee mun apua, mä en voi jättää ihmistä yksin. Ei se vaan toimi niin. Välillä vaan tuntuu siltä, että nää munlaiset ihmiset taistelee muiden puolesta ja muiden kanssa ja unohtaa täysin oman itsensä. Muiden ja itseni puolesta mulla alkaa välillä mitta täyttyä.
Ystävyydestä ei mun mielestä pitäisi joutua taistelemaan. Ystävyyden pitäisi olla asia, jossa molemmat välittää toisistaan tasapuolisesti ja kuuntelee toista aina kun toisella on asiaa. Oikeastaan kaikissa ihmissuhteissa asia on näin. Kuunteleminen on hyvä tapa, aika monella meistä on korvat ja niitä kannattaa käyttää. Toi alun teksti on aika ironinen, koska se kertoo siitä että aina kun toinen on yksin, olen aina siellä. Niinhän se menee. Vai meneekö? Milloin tulee se tilanne kun etsit toista eikä hän enää olekaan siellä? Mikä on tarpeeksi?
Musta tuntuu etten koskaan tule olemaan ihminen, joka jättää toisen heitteille koska ei enää vaan jaksa. Niitä ihmisiä nimittäin on joita katsoo silmiin ja vain tietää. Tietää minkä? Kaiken. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja itkeä ja huutaa, kun katsoo toista silmiin ja näkee kaiken, ei voi kuin luovuttaa ja hymyillä. Menneisyyttä ei voi tiputtaa maahan ja antaa mennä rikki vain sen takia ettei jaksa. Aika parantaa kaiken. Jopa sen mitä emme itse nää.
-Rosa
Ps. Mua vähän naurattaa koska mä etin eka hyvää biisiä tekstiin jonka aihe ois elämän pienet hyvät asiat. Näin siinä aina käy, kirjotan aina jostain muusta. No ei voi mitään.
HUOM! Tää on varmaan mun suoriten kantaaottavin blogiteksti, joten ottakaa tää avoimin mielin vastaan. En haluu tällä loukata ketään, en puhua pahaa mistään, enkä lytätä ketään tai kenenkään uskoa pohjalle. Tää on vaan mun oma mielipide asioista. Ottakaa toki kantaa, pohtikaa, ottakaa selvää asioista. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin mitään mitä tässä tekstissä sanotaan.
Helluntaiseurakunta. Mulla on aina ollut vähän negatiivinen kuva tätä uskon lahkoa kohtaan, pakko myöntää. Suurimmaks osaksi se johtuu siitä, etten ole tiennyt mitä se on. Olen vaan nähnyt jotain ja kuullut joiltain jotain. Jotenkin se on aina vähän pelottanut, mutta en siltikään ole uskaltanut sitä kellekään myöntää.
Tänä viikonloppuna tulin taas käymään Seinäjoella. Tarkoituksena nähdä sukulaisia ja käydä Amazing Grace- konferenssissa. No mikä se sellainen sitten on? Mä en tiedä valaiseeko tää ketään sen enempää, mutta se on helluntaiseurakunnan konferenssi, jossa puhutaan Jumalasta ja lauletaan ja ylistetään sun muuta semmosta.
Kaikille jotka tässä nyt rupes sen syvällisempiä miettimään niin ei, en kuulu helluntaiseurakuntaan. Linda vaan pyys mut mukaan vähän kattelemaan menoja, ehkä se avais mun silmiä vähän eri kannoille.
Ja kyllähän siinä alkoi asioita vähän pohtimaan, suuntaan ja toiseen. Ensinnäkin, meillä Espoossa ei näy hirveesti nuoria kirkossa. Mun mielestä se on harmi, koska tuolla oli varmaan tuhat nuorta ja fiilis oli kyllä ihan mahtava siinä vaiheessa kun ne kaikki laulo yhtä aikaa. Siinä ite vähän aluksi mietti että viitsiikö laulaa ja mennä mukaan tohon ylistämiseen, mutta kyllä sitten parin biisin jälkeen alko muakin laulattaa.
Ekan tunnin jälkeen siihen tuli saarnaamaan joku mies. Siinä alko sitten vihdoin tulla niitä puolia esiin, joista en henkilökohtaisesti pidä. (Muistutan vielä, tää on mun mielipide asioista enkä tällä halua mitään lytätä, kerron asiat miten mä ne koen ja tää on mun tapa ottaa kantaa eikä mitenkään potkia toisia alas. Jos on sanottavaa vastaan tai myöten niin tulkaa toki sanomaan, hyvä jos tää herättää ajatuksia.) Eli siis ensinnäkin toi mies tuijotti yleisöä silmät tosi suurina ja vähän kun pakottaen toisti joitain asioita. Se alkoi musta tuntua tosi ahdistavalta jossain vaiheessa. Sitten hän aloitti saarnansa. Ihan hyvä se oli siihen asti, kunnes tultiin tähän asiaan mitä oon itsessäni epäillyt.
Jonkun aikaa oon miettinyt sitä, että oonko mä homo- ja lesboavioliittojen puolesta vai vastaan vaiko jotain siltä väliltä. Se selvis mulle tän saarnan aikana.
Ton miehen puheessa hän kertoi lesboparista, joka oli Kanadassa tullut kirkkoon ja käyneet siellä useamman kerran. Sitten joku seurakuntalaisista oli tullut huomauttamaan asiasta ja sanonut, että onko se oikein että he ovat siellä? Tuo pappi oli vastannut, että kyllä on todellakin oikein, koska Jumala muuttaa ihmistä. Noin vuoden jälkeen ne molemmat naiset tulivat uskoon, ottivat eron ja nyt toinen niistä naisista suunnittelee tulevasuutta MIEHEN kanssa koska omistaa elämänsä Jeesukselle.
Tässä vaiheessa mun aivot sano et hidastakaa nyt vähän. Musta alko tuntua että mua oli loukattu. Jotain mun sisällä alko taistelemaan vastaan. Mulla on muutama hyvä ystävä ja tuttava jotka ovat avoimesti homoja ja se, että kirkossa, paikassa jossa mä oon aina kokenut että kaikki hyväksytään sellaisena kun he ovat, sanotaan että annetaan heidän olla, kyllä Jumala tekee heistä paremman ihmisen. Ai miten? Kitkemällä homouden pois?
Mun mielestä se on niin väärin. Miettikää, jos joku tulisi sanomaan teille, että 'Kyllä se siitä, usko siihen että perunoiden sisällä kasvaakin herne niin kyllä sä parannut kohta tosta sairaasta taudista, jonka takia sä rakastat samaa sukupuolta edustavaa ihmistä'. Se, että ensin sanotaan että Jumala rakastaa kaikkia omana itsenään ja sitten se yhtäkkiä onkin väärin, on tosi ristiriitasta. Mä itse uskon luterilaiseen Jumalaan ja se on mun mielestä ihan oikein, niin kuin on myös samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus. Mä haluaisin vaan uskoa siihen, että jokainen meistä riittää sellaisena kun on eikä mitään tarvitsisi lisätä tai jättää pois. Eikö sellanen ois reilua kaikille?
Mä oon yhä ihminen joka uskoo ja hyväksyy muiden mielipiteitä, mutta mun mielestä tää alko menemään yli hilseen. Mua ei yhtään haittaa jos sä oot samaa mieltä kun toi pappi eikä tää todellakaan oo semmonen 'nyt kaikki kapinoimaan' kirjoitus. Halusin vaan ilmaista mun oman mielipiteen asiasta.
Ja nyt tähän loppuun, haluan kehua tuota konferenssia. Tää nimittäin alkaa kuulostaa siltä, että mulla oli ihan kauheeta siellä ja etten haluu koskaan mennä takaisin. Ei tietenkään.
Tää ilta oli mulle todella opettavainen. Opin löytämään uusia puolia itsestäni ja se, että nuoria, mun ikäsiä ihmisiä löysi melkein tuhat tiensä kirkkoon jossa suurin osa lauloi mukana, oli mun mielestä upeeta.
En painosta ketään mihinkään, mutta sanon teille, että kokeilkaa asioita. Mä olin aika epävarmalla ja negatiivisella mielellä tonne menossa ja nyt kyllä voin sanoa ettei kaduta. Kukaan ei pakota sua mihinkään, enkä mäkään todellakaan nyt yhtäkkiä kääntynyt hellariksi. Ehei. Nää on vaan kokemuksia. Kannattaa ottaa niistä kaikki irti. Mäkin varmaan meen joskus käymään uudestaan jossain Seinäjoen Illoissa. Tosi kivaa tuolla kuitenkin oli.
-Rosa
