Everybody hurts

"When your day is long and the night
The night is yours alone
When you're sure you've had enough of this life, well hang on
Don't let yourself go
'Cause everybody cries and everybody hurts sometimes
Sometimes everything is wrong"



Tässä normaalisti dataillessa muistin, että viikko sitten kirjotin tekstiä siitä miten innoissaan oon koulun alusta ja sitten unohdin täysin päivitellä että miten siellä meneekään. Tässä nyt sitten tulee pikkuinen pätkä siitä. 

Koulu on siis ekaa kertaa mun mielestä älyttömän mahtava asia. Oikeastaan ei se koulu varmaan olisi mahtavaa ilman noita ihmisiä. Noi ihmiset Kallion lukiossa on sellasta porukkaa, mitä mä juuri nyt kaipaan elämääni. Ainakin näin alkuun draamatonta, sekopäistä ja tosi samanlaista kun mä itsekin. Okei, tuntuu musta silti siltä että oisin jotenkin tosi outo tai liian sosiaalinen, mutta ehkä mä pääsen siitä tunteesta joskus vielä eroon.

Pakko myöntää myös yks asia. Mä ihan oikeasti tykkään matikasta nyt lukiossa. Suurimman osan mielestä se opiskelutekniikka mitä me käytetään on huono, koska siinä ei oikeastaan opetusta ole. Me luetaan itsenäisesti sen kirjan teoriaosuus ja sitten tehään vaan tehtäviä. Mun mielestä se taas on paljon parempi tapa. En varsinkaan matikantunneilla ole mikään paras kuuntelija, siis opettajan kuuntelija, joten se että saa tehdä on mulle sopiva keino. 

Teitähän niin paljon kiinnosti mun palava rakkaus matikkaa kohtaan. Ehheh. Joo.

Samoin toinen aine josta tykkään nykyään on hissa. Mua ei ole ikinä se oikeestaan kiinnostanut millään tavalla, mutta täällä ainakin toi eka tunti vaikutti tosi kiinnostavalta. Nyt kaikki Kalliolaiset ajattelee että mä oon kauhee hikari mut jos kysytte mun vanhoilta luokkalaisilta nii ne on mun kaa samaa mieltä siitä, että tää saattaa vaan olla jotain random alkuinnostusta joka hiipuu tossa parin kuukauden päästä. Toivottavasti ei. Ois vaihteeks ihan kivaa olla hikari. Tai jotain.

Eli siis tiivistettynä Kallion lukio on paras asia mitä mulle on tänä vuonna tapahtunut ja en vois just nyt olla tyytyväisempi. Perjantaina on nasut enkä malta oottaa. Woopwoop tykkään kerranki mun koulusta, onks tää joku ihme?


Nyt siis toiseen asiaan mistä haluisin tänään höpöttää ihan huvin vuoks. Ei toi alkuteksti minkään hämmennyksen takia tossa tällä kertaa oo. 

Elämä on tarjonnut mulle tässä tän kuukauden aikana niin paljon hyvää, etten enää oikeen tiedäkään pahasta. Se hyvä peittoaa aikalailla kaikki pienet töyssyt mitä nyt on tielle sattunut jostain syystä tulemaan. Mä olen kuitenkin tajunnut, että en voi jättää asioita omaan arvoonsa. Vaikka elämä on ihanaa ja kaikki menee putkeen, ei voi unohtaa niitä elämän kurjia puolia. Mun logiikan mukaan ainakin jossain vaiheessa ne kurjat puolet vyöryy sellasena kunnon kasana päälle jos ei hoida niitä ajoissa pois alta. Vähän niin kuin ennaltaehkäsis sitä klönttikasaa nitistämällä ne pienetkin ongelmat. 

Eteen saattaa tulla myös joskus asioita, joista yrität kynsin ja hampain pitää kiinni, vaikka järjellisesti ja kaikilla muillakin tavoilla olisi hyvä vain päästää irti. Itse olen erittäin huono päästämään irti. Olen löytänyt tuon piirteen itsestäni tässä lähiaikoina. Joten tälläisenä fiksuna ohjeena itselleni ja muille sanon, että kaikelle on aikansa. On aika luoda muistoja tärkeiden ihmisten kanssa, on aika nauraa ja muistella niitä lämmöllä ja lopulta aika myös päästää siitä tärkeästä irti. Vaikka se kirpaisee, se saattaa auttaa. Aika parantaa haavat, jos et itse niitä revi auki. 

Kaikelle on aikansa. On aika nauraa, on aika itkeä, on aika rageta, aika kaatua ja sitten taas nousta takaisin pystyyn. Joten itselleen pitää myös antaa aikaa. Itseään ei saa unohtaa, sillä se on pelottavan helppoa. 


-Rosa

Don't dream it's over

"There's a battle ahead, many battles are lost
But you'll never see the end of the road 
While you're traveling with me
Hey now, hey now, don't dream it's over
Hey now, hey now, when the world comes in
They come, they come, to build a wall between us
We know they won't win"




Kesä tuli, ja sit se meni aika nopeeta. Tuntuu siltä, että päättärit olis ollut jotain kaks viikkoo sitten, ei vaan tajua että huomenna se koulu alkaa. Kallion lukiossa. Huhhuh. 

Ajattelin jotenkin että tästä illasta tulee sellanen, että en melkeen saa henkeä ja oon ihan paineissa, mutta just nyt mua oikeestaan ei jännitä yhtään. Ne ihmiset siellä vaikuttaa niin mukavilta ja toivottavasti ottaa meidät uudet ykköset niin hyvin vastaan, että ei tarvii yhtään jännittää. Olivathan he itse viime vuonna osa samassa tilanteessa. Muutenkin olen tässä nyt miittien aikana tutustunut moneen mahtavaan tyyppiin, joten odotukset ovat aika korkealla. Jotenkin musta tuntuu, että silti Kallio onnistuu yllättämään jotenkin. Ei sitä koskaan tiedä. 

Kesällä on ollut aikaa tehdä vaikka mitä. Silti aina jää se tunne, että jotain olisi voinut vielä tehdä. En kuitenkaan kadu mitään tehtyjä ja tekemättä jättämiä asioita. Kesä oli mahtava. Niin kuin aina. Sen huomaa siitä, etten haluaisi vielä mennä takaisin kouluun. Vaikka se on se kuuluisa Kallio, jonne olen halunnut jo niin pitkään.

Hassua. Vuosi sitten en ollut vielä edes tavannut ihmistä, joka sai mut tajuamaan, että Kallio on se mun paikka. Nyt hän ei itse päässyt sisään ja mä olen huomenna astelemassa niistä ovista. Samalla pelottaa, mutta voin vaan olla kiitollinen. Ei sitä tiedä mihin kouluun olisin menossa ilman häntä. Ehkä Kallioon, ehkä en.
 Olinhan sitä jo miettinyt, mutta jotenkin muiden mielipiteiden kautta päätynyt siihen että en edes käy tutustumassa. Siellä kuitenkin käytiin ja sinne päädyttiin. No regrets.

Vaikka kesä loppui lyhyeen, en silti malta odottaa syksyä. Tiedän nimittäin, että siitä tulee vielä mahtavampi kuin tästä kesästä. Sen mahtavan syksyn aloittaa se, etten palaa enää Haukilahden kouluun, vaan menen jonnekkin jossa saatan jopa viihtyä.
 Tottakai nyt jännityksen myötä on tullut päähäni ajatuksia, että olisi pitänyt mennä Haukilahteen, koska se on tuttu. Tajusin kuitenkin, että jos en ota askelta eteenpäin, ei menneisyys koskaan voi jäädä taakse. En myöskään silloin pääsisi kokemaan sitä mahdollista parempaa asiaa. Toisaalta, ei mun keskiarvonikaan sinne riittäisi, joten miksi tätä edes mietin.

Kallioon pääsy oli mulle kuin merkki siitä, että mulla on mahdollisuuksia vaikka mihin. Nimittäin ihmetykseksi monen ihmisen kanssa on tullut se, että miten ihmeessä pääsin sisään? Nimittäin Kallio oli mun toinen vaihtoehto (ei todellakaan mielellisesti) ja mun KA oli 8,0. Tiedän nimittäin ihmisiä joilla oli parempi keskiarvo ja hakivat ensimmäisenä. Ehkä Jumala haluaa vaan antaa mulle toisen mahdollisuuden. Ehkä mulla vaan oli oikeesti niin paljon harrastuksia ja pisteitä. Ehkä mä sain sen ekstrasäälipisteen. Ehkä. Mutta pääasia on se, että sisällä ollaan. Ja siellä pysytään.

Tekis mieli kirjottaa vaikka mitä, mutta mulla on nälkä enkä vaan jaksa. Toivottakaa mulle onnea ja onnea multa myös muille uusille ykkösille. Toivottavasti kaikilla menee kaikki hyvin. Nyt kohti mun elämän parasta syksyä.

-Rosa