Loser like me

"Yeah you may think that I'm a zero
But hey, everyone you wanna be
Probably started off like me
You may say that I'm a freak show (I don't care)
But hey, give it just a little time
I bet you're gonna change your mind
All of the dirt you've been throwing my way
It ain't so hard to take
That's right
'Cos I know one day you'll be screaming my name
And I'll just look away
That's right
Just go ahead and hate on me and run your mouth
So everyone can hear
Hit me with the worst you got and knock me down
Baby I don't care
Keep it up and soon enough you'll figure out
You wanna be, you wanna be 
A loser like me."



Mähän päätin, että mun seuraavasta tekstistä tulee se uudistettu, eli siinä olisi kuvia ja tausta olisi uusi. To be honest, mulla ei ole ollut aikaa hoitaa niitä juttuja kuntoon. Oonhan mä kuvia ottanut, mutta ensinnäkin, mun tietokoneelle ei saa kamerasta kuvia, jos ei siirrä toisen koneen kautta muistitikulla, jota mä en tietenkään ole jaksanut vielä tehdä. Tätä selitystähän te juuri nyt kaipasitte, tiedän. Mutta kuitenkin, tuli vain niin hirveä himo kirjoittaa, etten voinut antaa sen odottaa. Tässä siis tulee pieni teksti, jossa ehkä saatte pienen maistiaisen elämästä, jossa et aina ole haluttu. Ja sen hyvistä puolista.

Katselin tossa juuri Gleetä, tai olen nyt koukuttanut itseni siihen kunnolla, jos totta puhutaan. Tuossa tuli juuri jakso, jossa he kirjoittivat oman biisin ja mä rakastuin siihen. Se on sellainen, josta mulle itselle tuli todella itsevarma ja hyvä fiilis. Tulen varmaan popittamaan sitä tässä seuraavat päivät vain pelkän sen aiheuttaman hyvän mielen takia. 
 Taas mä poikkesin aiheesta, tämä ei siis ollut se pointti. Noh, jatketaan.
 Olen tuota Gleetä katsoessani tajunnut paljon asioita. Gleessä puhutaan paljon asioista, joista nuoret eivät uskalla itse puhua ääneen tai eivät vain yksinkertaisesti halua tai tiedä aiheesta mitään. Saatat nyt miettiä, mitä tuollaisessa hömppämusiikkiohjelmassa olisi muka niin tärkeää? Nyt toivottavasti muutan mielipiteesi siitä.
 Ohjelmat, joissa on musiikkia, tai yleensäkin puhutaan showkuoroista tai jostain, leimataan heti tylsiksi ja musafriikeille tehdyiksi. Okei, onhan se musafriikeille unelmaohjelma, mutta itse se musiikki ei ole aina se pääasia. Sillä musiikilla halutaan vain tukea sitä sen jakson pääasiaa. Gleessähän noita suhdekiemuroita riittää, joita ehkä jokaisessa saippuasarjassa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta Gleetä en luokittelisi saippuasarjaksi. Se nimittäin on paljon enemmän.
 Tämän ei siis ole tarkoitus olla Gleen ylistyspuhe, sivuan vain tällä ohjelmalla sitä pääaihetta. Siinä siis puhutaan kiusaamisesta, syrjimisestä, koulumaailman kurjasta nokkimisjärjestyksestä, kaikesta mitä nyt voit vain kuvitella, raa'an (en tiedä miten toi kirjoitetaan oikein, anteeksi) aidolla tavalla. Omista kokemuksita voin sanoa, että olen sillä tavalla päässyt hyvään kouluun, että Jedassa ei heitetä ihmisiä seinille puuttumatta asiaan, joten fyysisesti siellä ollaan ihan turvassa. Kuitenkin on yksi surullinen asia, josta voin sanoa, että suurimmassa osassa Suomen kouluista kärsitään. Koulukiusaaminen.
 Koulu on paikka, jossa et vain voi olla oma itsesi tai erilainen ilman pitkiä, epäileviä katseita ja kuiskailuja selän takana. Voin luvata, me ollaan kaikki jossain vaiheessa elämää jouduttu tämän selän takana puhumisen uhreiksi. Vaikka kuinka yrittäisimme olla miettimättä miltä näytämme ja välittämättä muiden ajatuksista, me kaikki alitajunnassamme yritämme aina miellyttää muita. Totuus on, emme koskaan voi miellyttää kaikkia. Ketä sitten pitäisi? Mielestäni tärkein asia on se, että kelpaat itsellesi. Sitä myöten alat kelvata muillekin ja muut oppivat näkemään mikä helmi olet. Äh, taas mentiin aiheen ohi. Eli siis, takaisin aiheeseen.
 Jokainen tiellesi osunut ihminen muuttaa sinua jollain tavalla. Se on totta. Mutta jos ihmiset, maailma, media, jos edes yksi ihminen saa sinut muuttamaan itsesi radikaalisti siihen suuntaan mitä et haluaisi olla, jotain on pahasti pielessä. Tätä kuitenkin tapahtuu liian usein. Ja se on mielestäni surullista. Jokainen meistä on luotu ainutlaatuiseksi. Kukaan ei ole täysin samanlainen toisen ihmisen kanssa. Miksi me sitten yritämme olla toistemme kopioita? 
 Lähiaikoina homo- ja lesboavioliittojen salliminen on ollut paljon otsikoissa. Itse kristittynä tiedän, että Jumala on luonut miehen ja naisen ja plaaplaaplaa. Mielestäni kuitenkin rakkaus on rakkautta. Uskon Jumalan lisäksi myös kohtaloon ja rakkauteen. Rakkaus on nimittäin mielestäni se ainut asia tässä koko julmassa maailmassa joka voi pelastaa kaiken. Olen itse tuntenut rakkauden voiman ja voin sanoa, se on suurempi kuin mikään. Se voi oikeasti siirtää vaikka vuoria. Miksi silti yritämme estää kahta ihmistä rakastamasta toisiaan? Miksi ihmistä, joka on rakastunut samaan sukupuoleen pitää syrjiä? Okei jos nyt puhutaan koulusta niin on se mielestäni vähän erikoista kailottaa kaikille olevansa homo. Emmehän me heterotkaan kulje ympäri koulun käytäviä ja esittele kaikille olevamme heteroita. Muutenkaan tässä iässä emme ole varmoja suunnilleen mistään, joten miksi siitäkään olisimme. Jos on kuitenkin tuo yksi ihminen, joka on tiedettävästi homo eikä häpeile sitä, miksi häntä pitää syrjiä? Olettehan tekin kaikki olleet ihastunut toiseen ihmiseen joskus. Mielestäni se mahdollisuus pitäisi antaa kaikille. Ja sitähän sanotaan, pojat jotka haukkuvat homoja, pelkäävät itse olevansa niitä. Miettikääpä sitä sitten.

Nyt kuitenkin haluaisin puhua asiasta, mikä minua ärsyttää tässä koulumaailmassa kaikista eniten. Tuo mainitsemani nokkimisjärjestys. Yleensä kouluissa on niin sanottuja klikkejä. Meidän koulussamme ei ole sellaisia selvästi luokiteltuja klikkejä, mutta arvojärjestyksen kyllä huomaa. Nyt puhun enimmäkseen oman ikäluokkani, eli ysien asioista, en teistä muista oikein tiedä. Suunnilleen puolet meidän yseistä on sitä Jedan kermaa. Koulun "kingit", jotka ainakin omasta mielestään hallitsevat koulua. En tässä halua millään tavalla alentaa ketään, ei kuulu tapoihini, mutta haluan vähän avata tätä asiaa teille tältä realistiselta kannalta.
 Nuo "kingit". Ketä he siis ovat? Osa heistä oikeasti kävelee koulun käytävällä kuin omistaisivat tämän koko maapallon. Osalla heistä on tekojensa takia erittäin huono maine, osa taas on saanut pitää maineensa erittäin puhtaana eikä kukaan katso heitä millään tavalla pyöritellen silmiään.
 Siis mitä? Eikö noiden "kingien" pitänyt olla niitä jotka pyörittelevät silmiään muille? Kyllä, sitähän he myös ovat, mutta niitäkin löytyy jotka ovat lianneet maineensa kunnolla. Ei siitä sen enempää, tajuatte varmaan kuitenkin mitä tarkoitan.
 Ja ei todellakaan, osa tästä koulun kermasta ei ole sitä minua ärsyttävää osiota. Älkää käsittäkö väärin, aina on myös heitä, jotka haluavat kaikille hyvää ja pyörivät vähän kaikissa porukoissa. He ovat kaikille mukavia, eivätkä hyväksy minkään näköistä syrjimistä, tai sitten vain sulkevat silmänsä siltä. Kuitenkin, he ovat sydämeltään yleisesti kultaisia ja heistä pidän. Paljon.
 Mikä sitten on se koulun toinen puolisko? He ovat vähän sitä omaa porukkaansa. He ovat jakautuneet omiin pieniin piireihinsä, joita vuosien aikana vähän on myös rikottu ja soluttauduttu muiden joukkoon. Suurin osa on vain sellaista tavallista porukkaa, jotka ei halua tehdä itsestään isoa numeroa. Tavoitteena on vain päästä koulusta läpi kohtuullisen hyvillä arvosanoilla ja tehdä sitä mitä koulussa kuuluukin, opiskella. On myös heitä, jotka pysyvät niin hyvin näkymättömissä, että kukaan ei huomaa heitä kun vasta ysiluokan päättäreissä, kun he saavat todistuksen lavalla käteensä. Osa edustaa jollain tavalla omaa genreään ja tyylisuuntaustaan, jonka takia heidät jätetään kerman ulkopuolelle, ihan vain sen takia, ettei jakseta katsoa pintaa syvemmälle ja tutustua. Osa heistä on kiusattuja tai entisiä kiusattuja, joilla saattaa olla taustallaan osittain totuudenmukainen ja osittain täysin valheista rakennettu tausta, jonka takia heidän kanssaan kommunikoimista yritetään välttää, ettei maine vaan mene pilalle. Okei pakko myöntää, toi oli vähän kärjistettyä ja vähän piikitellen ja paisutellusti sanottu, mutta huomatkaa sana vähän. Tuollaista se suunnilleen on. Minä nimittäin kuulun tähän porukkaan. 
 Tiedättekö miltä se tuntuu? Jos kysyisin noin, kyllä aika moni teistä sanoisi että "En, mutta kyllä voi uskoa" tai "Joo, tiedän". Mutta tiedättekö ihan oikeasti? Voin nyt tässä sanoa, että ei se oikeasti niin kamalaa ole. Itse olen pysynyt aika hyvillä vesillä tässä tämän ysiluokan aikana, yrittänyt pitää matalaa profiilia huonojen asioiden välttämiseksi. Mutta silloin akuuttina vaiheena, se oli kamalaa. Se, että pelkäsin hylkäämistä niin paljon, että otin roolin päälleni yrittäen miellyttää muita, lopulta päätyen vain pelkkiin alentaviin sanoihin ja katseisiin, se on rankkaa. Tiedättekö paljonko sellaisen roolin pitäminen vaatii? Se vaatii aika paljon sisukkuutta ja taitoa. Taitoa peittää sen kaiken aidon ja hyvän karisman mitä multa oikeasti olisi löytynyt sieltä alta. Osittain siis kadun sitä. Kadun sitä tyhmän esittämistä, joka johti siihen että musta oikeasti tuli koulutyhmä aka keskiarvo laski aika paljonkin, ja sitä, että menetin osan hyvistä mahdollisista kaverikandidaateista. Toisaalta taas en. Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Silloin sen huomasi vasta kunnolla, ketkä oikeasti jäivät. Eikä heitä todellakaan ollut paljoa. Ja ilman tuota aikaa milloin yritin löytää tietäni tähän aitoon, hukutettuun ja tukahdutettuun itseeni, jonka nyt annan loistaa ja elää, en varmaan olisi samanlainen kuin nyt. Tämä on se vaihe, kuin lause "Jos ei se tapa, niin se vahvistaa" sopii täydellisesti. 
 Kuitenkin asia mikä minua tuossa nokkimisjärjestyksessä eniten raivostuttaa on se, että klikkien sekoittuminen on kuin rikos, josta pitää rankaista. On niitäkin ihmisiä, jotka ovat tutustuneet siihen uuteen Rosaan, jossa ei ole kuin rippeitä siitä vanhasta, ehkäpä jopa pitäneet tuosta Rosasta, mutta juuri tämän nokkimisjärjestyksen takia jättäneet sen siihen tutustumisvaiheeseen. Jotkut ovat taas päässeet syvemmälle, jotkut jopa vähän liiankin syvälle sen Rosan pääkoppaan ja oppineet tuntemaan hänet paremmin kuin hyvin, mutta siltikään eivät omista tarpeeksi munaa hyväksymään sitä asiaa ja unohtamaan muiden mielipiteet. 
 Siis ihan oikeasti. Onko toiseen ihmiseen tutustuminen ja hänestä pitäminen rikos? Jos tätä ihmistä häpeää niin paljon, miksi pitää edes liikkua hänen seurassaan? Ja jos et pidä, niin miksi edes alunperin otit asiaksesi tutustua ja päästää pinnan alle? Miksi ihmisiä pitää rankaista siitä, että he ovat mitä he ovat ja aidosti pitävät jostain ihmisestä? Haluan tuoda tämän esille, koska se on se asia, joka minulle itselleni on koko tässä seinäruusuna elämisessä on ollut haastavinta ja vaikeinta ja joka saa joka ikinen päivä minun nuppini kiehumaan. Tiedän olevani seinäruusu, joka yrittää pyristellä sieltä seinältä irti, koska haluan olla jotain. Haluan näyttää kaikille, että olen muutakin kuin menneisyyteni. Olen uusi. Tämä koulu on kai vain näyttänyt minulle, etteivät se ja sen sisällä joka päivä tallustelevat ihmiset vain ole tarpeeksi kypsiä jättämään menneitään taakse, ja avaamaan silmiä uudelle. Ehkä tämä paikka vaan ei ole tarkoitettu minulle.

Ärsyyntynyt avautuminen. Ottakaa tai jättäkää, mutta tälläinen mä olen ja tästä mä en muutu. Ja en jaksa enää sitä ainaista piileskelyä ja esittämistä. Mä en vaan ole sen arvoinen.

Mutta kuitenkin tämän valituksen ja kaiken muun jälkeen haluan vain sanoa, että olen onnellinen siitä mikä olen nyt. Olen onnellinen siitä, etten jäänyt siihen esityskierteeseen kiinni, vaan annoin itselleni luvan ja vapauden olla kuka olen. Sillä mä pidän tästä Rosasta, edes vähän enemmän kuin siitä vanhasta. Ja sehän on jo askel kohti parempaa, eiks niin? 

Loser, and so damn proud of it.


-Rosa

Blood bank

"Then the snow started falling
We were stuck out in your car
You were rubbing both of my hands
Chewing on a candy bar
You said "Ain't this just like the present
To be showing up like this"
As the moon waned to crescent
We started to kiss
And I said I know it well
The secret that we know
That we don't know how to tell
I'm in love with your honor
I'm in love with your cheeks."


Voin nyt aluksi ilmoittaa, että tämä alkupätkä ei liity tähän mitenkään. Sen takia se onkin tollanen jännä. 
 Oikeastaan mua ei yhtään huvita kirjoittaa. Ei siis yhtään. Väsyttää, mahdollinen flunssa edessä, samoin skenessä pitäis kolme tuntia tänään viettää, koulua, kavereitakin pitäis ehtiä jossain välissä nähdä ja treenata Tapiolan lukion musalinjan pääsykokeisiin kaiken päälle. Ei vaan aika ja halu tän blogin ylläpitämiseen riitä. Mutta silti, tänä sunnuntai"aamuna" olen täällä kirjoittamassa teille taas uutta tekstiä. 

Mä oon itse huomannut että mun blogi alkaa käydä tosi tylsäksi. Siis ihan oikeasti. Onhan tää tekstinpaljous ihan kiva, mutta mitä tän ikäset, teinit, haluaa oikeasti blogilta? Kyllä mä tiedän tosi monia jotka tätä tykkää lukea ihan lukemisen ilosta, tottakai, mutta silti. Tästä puuttuu jotain. 
 Ensimmäinen minkä pistin merkille on se, että en ole jaksanut panostaa tähän ulkoasuun millään tavalla. Se saattaa yksinkertaisesti johtua siitä etten osaa. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla hyvä syy siihen miksi en voisi opetella. Jotenka nyt siis päätän ensinnäkin tehdä tälle tylsän ruskealle taustalle jotain. 
 Toiseksi, vaikka sitä välillä lupailenkin, ei blogissani vieläkään ole lähes yhtäkään kuvaa. Ja jos on, ne on repäisty joltain kaverilta, oma profiilikuva tai tumblrista nappaistu kiva lausahdus. Ei ne ole loppujen lopuksi niitä kiinnostavimpia, vaan ihan omasta elämästä olevat kuvat. Mähän omistan tälläisen kameraksi kutsutun vempaimen, mutta kuvaamisen aloittamiseen tarvittava innostus puuttuu. Nyt minulla kuitenkin on motivaattori, tämä blogi ja te lukijat, joten päätän kaivaa sen kameran jostakin ja aloittaa kuvien räpsimisen. Ja muutenkin saatan saada siskoni vanhan kameran, joten even better, mulla on sitten kaksi ihan kohtuu hyvää kameraa joilla kuvia voin räpsiä tilanteessa kuin tilanteessa. 
 Paljon kommenttia olen saanut myös kirjoitustavastani, joka saattaa olla todella häiritsevä. Kirjoitan välillä kirjakieltä, välillä puhekieltä, enkä vain osaa valita toista. Mutta valitettavasti sitä en tule muuttamaan. Tulen käyttämään tälläistä sekakirjoituskieltä, koska sitä tykkään kirjoittaa. Tämä blogi on kuitenkin myös mulle tehty, omaksi kirjoittamisen iloksi eikä äikän aineeksi tai jotain missä pitää olla kaikki täydellisen oikein. Sitä mulle ollaan myös jankattu ja nyt tajuan sen olevan totta. Kuitenkin niin kuin varmaan huomaatte, jaottelen kappaleita vähän enemmän. Se kuulemma selkeyttää ja siskonikin jaksaa lukea näitä tekstejä vähän pidemmälle, hyvällä tuurilla jopa loppuun asti.
 Viimeisenä haluaisin, en pakota, mutta toivon, että te lukijat kirjoittaisitte joko tohon kommenttilokeroon, facebookissa, tekstarilla, naamatusten, ihan miten vaan, ideoita siihen, miten muuten nyt voisin uudistaa tätä blogia. Nyt kun se uudistus kerran aloitettiin niin uudistetaan sitten ihan kunnolla. Bye winter, hello spring of changes.

-Rosa