"Toivoisin etten olisi niin haavoittuva,
sietäisin tätä musertavaa vastuuta
Olkoonkin etten aina tietäis ratkaisua
Öisin yksin valvon, kirjoitan tarinoita
Laulan, tanssin, juovun
luukutan stereoita
Vahva, kaunis, viisas, sisukas ja pelkäämätön oon
Kunnes taas haparoin"
Pelko on pelottava tunne. Se on tunteena kuin ylitsepääsemätön aita. Tiedän, koska olen kokenut sitä paljon.
Yleensä pelko yhdistetään kauhuelokuviin ja pelottaviin hetkiin elämässä. Mitä useimmat ihmiset eivät kuitenkaan ymmärrä on se, että pelkoa on niin paljon muutakin kuin vain tuo kauhunomainen pelko.
Pelkään rakkautta. Pelkään sitä, että joku voisi pitää minusta niin paljon, että osaisi ottaa minut elämäänsä ja hyväksyä tälläisenä kuin olen.
Pelkään sairaaloita ja lääkäreitä. Pelkään myös sairastumista, jonka automaattisesti yhdistän sairaaloihin, jonka takia pelkään sairaaloita.
Pelkään vaihtovuottani. Tuo pelko kuitenkin sisältää myös odotusta ja innostusta kaikesta mikä edessäni häämöttää. Tuon pelon aion voittaa kuukauden päästä.
Pelkään irti päästämistä. Olen ihminen, joka pelkää hylkäämistä niin paljon, että ei osaa päästää asioista irti helposti. Tämän takia asioista yli pääseminen kestääkin minulle niin kauan.
Pelkään korkeita ja ahtaita paikkoja. Tämäkin pelko liittyy kipuun ja kuolemaan, koska korkeista paikoista voi pudota ja ahtaisiin paikkoihin tukehtua.
Pelkään rehellisesti puhumista ja heikkouteni näyttämistä muille. Olen aina yhdistänyt heikkouden näyttämisen itselleen häviämiseen ja siihen, että ei osaa olla vahva.
Pelkään pelkoa, sillä se on hallinnut elämääni niin kauan. Pelko on pitänyt minua lukittuna ja estänyt minua olemasta oma itseni. Varsinkin kesä 2014 on tähän mennessä jo kuitenkin muuttanut paljon.
Joten:
Olen oppinut rakastamaan ja antanut ihmisille mahdollisuuden päästä henkisellä tasolla lähelleni. Tämä ei tarkoita sitä että seurustelisin nyt, ehei, vaan olen oppinut rakkaudesta niin paljon, että osaan nyt arvostaa saamaani rakkautta ja hyväksymään sen.
Olen oppinut, että sairaala voi olla turvapaikka. Vaikka kaikki ei sielläkään aina mene ihan putkeen, yritetään siellä kuitenkin auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Tiedän nyt, että ei ole minun tehtäväni parantaa sairaita, olla vain tukena.
Olen tajunnut, että en ole enää se 12-vuotias äitiä ikävöivä Rosa vaan Rosa, jonka täytyy nyt levittää siipensä ja lähteä rapakon toiselle puolelle etsimään itseään ja itsenäisyyttään. Odotankin vaihtovuottani kiinnostuneena siitä millaista siitä tulee. Tämä on vuosi jota tulen tarvitsemaan paljon, sillä olen vielä niin keskeneräinen.
Olen oppinut, että kaikki loppuu aikanaan. Minulla on vain kaksi kättä, en voi kaikesta pitää yhtäaikaa kiinni. Jotain pitää vain välillä päästää menemään ja se pitää oppia hyväksymään.
Olen huomannut, että osaan kontrolloida korkean- ja ahtaanpaikanpelkojani. Kommunikoimalla muiden ihmisten kanssa ja musiikkia kuunnellessa saan ajatukseni muualle enkä ahdistu. Tietenkin nämä pelot eivät varmaan koskaan lähde, mutta nyt on paljon helpompaa elää näiden kanssa.
Olen oppinut, että kaikilla ihmisillä on omat heikot kohtansa. Aina ei tarvitse olla vahva ja rehellisyys ja muille puhuminen yleensäkin vain auttaa asiaan. Olen oppinut puhumaan rehellisesti ja kertomaan mitä oikeasti tunnen ja vaikka se ei aina olekaan vienyt haluttuun lopputulokseen, se on helpottanut elämistäni huomattavasti. Olen myös oppinut itkemään ilman, että häpeän.
Olen oppinut, että pelkoa ei pidä pelätä. Pelon ei pidä antaa hallita, sillä loppujen lopuksi pelko on oman pään sisällä ja kukaan muu ei pysty karkottamaan sitä yhtä hyvin kuin sinä itse. Joten älä anna pelkojen hallita, peloton elämä on paljon parempaa kuin pelkojen kahleet.
Olen puhunut.
-Rosa
