"Under this national rain cloud
I'm getting soaked to the skin
Trying to find my umbrella
But I don't know where to begin"
Ne jotka tätä blogia ovat seuranneet pidemmänkin aikaa, ovat saattaneet huomata, etten oikeen nyt ole kirjoitellut. Oikeastaan en ole kirjoittanut todellakaan pitkään aikaan. Siihen hyvä selitys saattaakin olla lukiokiireet ja se, etten nykyään oikein näe vapaa-aikaakaan missään, nimittäin senkin vietän koulukirjojen ihanassa seurassa. Mukavaa tämä lukiolaisen elämä. Tai siis jos ei jaksa tehdä töitä jakson aikana. Enköhän mä kohta tästä opi.
Tässä harrastusten ja koulun välissä on ehtinyt miettiä vähän kaikkea. Olen miettinyt paljon, ehkä vähän liikaakin välillä.
Mulla on aina ollut tapana kirjoittaa asioita ylös tai puhua jollekin, jos on ollut pienikin maailmanmurhe mielessä. Sillä tavalla olen saanut sen pois päällimmäisistä ajatuksista, eikä sitä ole tarvinnut sen jälkeen niin syvällisesti enää miettiä.
Nyt kiireisinä aikoina en ole ehtinyt kirjoittaa blogia, en biisejä, en mitään. En ole myöskään muuten ehtinyt puhua kavereille, kun vain höpötellä jokapäiväisiä juttuja tai sitten kuunnella muita. Siinä menossa unohtaa täysin itsensä. Tänään sitten meni stressin ja omien pienten ja suurten murheiden kanssa mitta täyteen. Lähdin kävelemään ulos (tuohon ihanan loskaiseen keliin) ja annoin itselleni aikaa. Aikaa hengittää, katsella ympärilleni, nauraa, itkeä ja vain olla ihminen. Siinä tunnin käveltyäni palasin kotiin niiden koulutöiden pariin, mutta asioita oli muuttunut. Vaikka kiukuttelumielentila jatkui yhä, niin asioita oli helpompi tehdä. Ei tuntunut niin raskaalta ja väsyttävältä.
Loppukevät tuo tiedettävästi mukanaan stressiä. Joten mitä tahansa stressinaiheita sinulla on, ylppärit, työt, koulu, yhteishaku, niin muista kaiken keskellä itsesi. Vähän tuohon tekstinpätkään viitaten, löydä se oma sateenvarjosi, jolla saat stressin edes hetkeksi suodatettua pois. Stressi on hyvästä, mutta ei liiallisesti. Älä unohda itseäsi.
-Rosa
