Iris

"And I'd give up forever to touch you
'Cause I know that you feel me somehow
You're the closest to heaven that I'll ever be
And I don't want to go home right now
And all I can taste is this moment
And all I can breathe is your life
And sooner or later it's over
I just don't wanna miss you tonight
And I don't want the world to see me
'Cause I don't think that they'd understand
When everything's meant to be broken
I just want you to know who I am."



Tää blogin kirjottaminen on nyt aika lailla tässä kesän alkaessa jäänyt, ei oo ollut sellasta inspiraatiota kirjoittamiseen. Mä ymmärsin itsekin, että se inspiraation puute ei johdu siitä, että mulla ei olisi aikaa, sitä on vähän liikaakin, joten päätän nyt kertoa teille mistä se johtuu.

Nämä viimeiset kolme vuotta Haukilahden koulussa oli mulle varmaan henkilökohtaisesti elämäni rankimmat. Seiskalle mennessäni luulin voivani aloittaa täysin alusta ilman mitään ennakkoluuloja. Nyt kun mietin, sellainen ajatus on ollut vain ajanhukkaa. Sinne samaan kouluun tuli melkein kaikki samat ihmiset joiden kanssa olin ala-asteellakin ja siitä se kaikki paha oikeastaan alkoikin. 
 Tuo koulu on ollut mulle kuin joku selviytymisleiri. Kauanko kestät ennen kuin hajoat pieniksi palasiksi? En oikeastaan osaa sanoa miten hyvin selvisin. Nähtävästi ihan hengissä, mutta täysin koossa en todellakaan. Olen kantanut painavaa taakkaa harteillani nämä vuodet tietämättä milloin voin vain pudottaa ne maahan ja jatkaa matkaa kevyesti. Eihän elämä koskaan ole tasaista ja suoraa tietä kulkemista, ei tietenkään. Mutta tässä parisen päivää sitten tajusin, että nyt on se hetki. Nyt voin pudottaa nuo painot. Pääsin pois. Mitä sinä päivänä tapahtui? 

Sain siis tuossa parisen viikkoa sitten tietää päässeeni Kallion lukioon. Unelmien täyttymys. Olisiko kesä voinut paremmin alkaa? Päädyin vielä samaan ryhmään riparikaverini Liinan kanssa sekä kahden skenekaverini kanssa, Justiinan ja Monan. Tämähän oli siis ihan mahtava sattuma.
 Monan kanssa juteltuani sain tietää, että Kalun ykkösillä on oma facebook- ryhmä. Sinne menin mukaan ja huomasin että he ovat järjestäneet jopa tapaamisia, ettei tuntuisi niin oudolta mennä kouluun ensimmäisenä päivänä. Itsehän en päässyt mukaan, olin riparilla isosena, mutta siellä suunniteltiin jo toista tapaamista, joten siinä olisi oma mahdollisuuteni. 
Kuitenkin tajusin pian, että en pääsisi siihenkään. Tietenkin harmitti, mutta ei sille voinut mitään. 
 Viime maanantaina lueskelin sen facebookryhmän sivuja ja huomasin, että joku heistä ehdotti tapaamista sille illalle. Sehän minulle sopi ja olin ihan innoissani lähdössä mukaan. Sinne siis lähdin ja mukaan oli tarttunut myös pari Kallion kakkosta. Ihan mahtavaa! 
 Totta puhuen minua vähän jännitti mennä sinne. Kun sain tietää päässeeni Kallioon, olin tietenkin ensin onnellinen ja en voinut uskoa sitä, mutta samalla minut valtasi pelko ja suru. Hyvä ystäväni joka myös haki sinne ei päässyt sisään ja tunsin oloni yksinäiseksi. Tottakai tunnen Kalliosta valmiiksi jo paljon ihmisiä, mutta silti oli jotenkin todella orpo olo. Tiesin, että ystäväni oli kuitenkin tyytyväinen paikkaan johon pääsi, mutta silti. En saanut sitä tunnetta pois. Päätin siis mennä tapaamiseen ja nähdä miten asiat lähtisivät pyörimään.
 Meitä saapui paikalle sellainen noin kymmenen ihmisen porukka. Pienien alkukankeuksien jälkeen istuimmekin kaikki jo Vapianon pöydässä ja käynnissä oli kovat keskustelut. Pöydässämme naurettiin, ihmeteltiin Sakarin hienoja silmänkääntötemppuja, keksittiin uusi ruokalaji, keskusteltiin musiikista, jaettiin kokemuksia matkustamisesta ja vaikka mistä muustakin, ja puhuttiin yhdessä tulevista vuosista Kalliossa. Tunnelma oli mahtava ja itselläni oli ainakin älyttömän hauskaa. 

 Tuosta tapaamisesta kotiin tultuani vain istuin sängylläni ja yhtäkkiä pillahdin itkuun. Se oli se hetki. Sinä hetkenä tajusin, että se on ohi. Meidän koulustamme Kallion lukioon haki kaksi oppilasta ja minä olin ainut joka pääsi sisään. Ei Jedan opettajia eikä oppilaita, ei niitä homeisia käytäviä. Ei käytävien nurkissa piileskelyä, ei alentavia katseita ja sanoja. Ei ystävyyssuhteiden salaamista maineen pilaamisen takia, ei niitä samoja vanhoja naamoja joita aloin inhota päivä päivältä enemmän. Ei kipua, ei enää. Painot romahtivat olkapäiltäni pois, en pelännyt, enkä pelkää. Olo on niin uskomattoman kevyt ja helpottunut, että en usko sen olevan totta, ennen kuin olen ollut Kalliossa puoli vuotta, vähintään. Saa nähdä uskonko silloinkaan. 

Paikka jossa voin olla oma itseni ilman pelkoa hylkäämisestä. Wou. Ajatus sellaisesta on niin uusi ja kaukainen minulle, että oikeastaan se pelottaa vähän. Kuitenkin olen valmis. Olen niiiiiiiiiin valmis. Niin täynnä Jedaa, niin valmis Kalliolle. Nyt on aika sille kauan odotetulle uudelle alulle.

Ja nyt on kesä. Mä ajattelin ainakin nauttia siitä enemmän kuin koskaan. Tämä on nimittäin vapauden kesä. Peloton kesä. Äh, en osaa edes kuvailla tätä tunnetta. Ei voi muuta sanoa kun:





Katsokaa mua vielä viimeisen kerran. Sillä se on ainut asia mitä te tuutte musta enää koskaan saamaan. Mä lähden paikkaan mihin mä kuulun, mä lähden eteenpäin. Enkä enää koskaan palaa, enkä katso taakse. 

Ps. Jos ette tajunnut, niin se inspiraation puute johtuu siitä, että mulla ei ole ollut asioita mitä mun pitäis purkaa, koska olen onnellinen. Jeps.